Ollako vai eikö olla...

Käyn itseni kanssa tällä hetkellä jatkuvaa juupas-eipäs-väittelyä siitä, haluanko julkaista kässärini e-kirjana vai en. Joku päätös asiassa täytyisi tehdä, koska sitä ennen en osaa siirtyä muihin projekteihin.

Merkkiä odotellessa

Sitä ennen vain täytyisi tehdä muitakin päätöksiä, ja niistä isoimpana taiteilijanimen valinta. En ole ainoa, joka on pohtinut samaa asiaa. Lisää voi lukea esim. Kirjailijan elämää -blogista ja Ei oo totta -blogista. Noiden tekstien jälkeen olen entistä varmempi siitä, etten halua käyttää omaa nimeäni, vaan tehdä selkeän eron arkiminän ja kirjoittajaminän välillä.

Olen vastoin aiempia ajatuksiani myös keksimässä erillisen chick lit-nimen itselleni. Tämä johtuu siitä, etten luultavasti jatkossa enää kirjoita chick litiä, vaan muut genret kutsuvat enemmän, vaikka vahvat naishahmot edelleen kiehtovat... Tuntuu luontevalta ottaa etäisyyttä chick litiin myös nimen kautta.

Vaan oi ja voi, mikä se nimi voisi olla? Ollako tätä vai ollako sittenkin jotain muuta?

P.S. Jos on liikaa aikaa, voi uutta nimeä etsiä nimikoneista, joista Me naiset on koonnut listan. Tai sitten voi leikkiä Arrak-anagrammeilla.

Haluatko omakustannekirjailijaksi?

Olen kirjoittanut tästä aiemminkin jo useasti (mm. täällä), mutta haluan kirjoittaa tästä vielä. Kun h-hetki on lähellä, kaikki epäilyttää, joten haen kai jonkinlaista mielenrauhaa.

Olen haaveillut kustannussopimuksesta ja kirjailijaksi tulemisesta lapsesta asti. Pitkään kyse olikin vain unelmasta, jostain kaukaisesta, ehkä sitten joskus kun. Jossain vaiheessa matkaa otin homman tosissani ja aloin tehdä töitä. Syntyi ja kehittyi montakin projektia, joista monien mutkien kautta (lisää esim. täällä ja täällä)pisimmälle on päässyt 30 ennen 30. 

Olen lähettänyt nyt käsikirjoituksen 21 kustantamoon, eli käsittääkseni kaikkiin, joissa voitaisiin edes etäisesti olla kiinnostuneita siitä. Olen saanut vinon pinon monistettuja hylkäyskirjeitä (näistä lisää täällä) ja vastaus puuttuu vain parista kustantamosta. Pari vastausta on ollut positiivissävytteistä, mutta useampi kustantamo on vastannut, ettei chick lit kiinnosta. Kahdesta sanottiin, etteivät edes lue kässäriä, koska heillä on ohjelma täynnä pitkälle tulevaisuuteen. Yhden kustannustoimittajan kanssa muokkailin kässäriä pitkälle, mutta fakta on, ettei minulla tänä päivänä ole kustannussopimusta, eikä näyttäisi tulevankaan.

Haluanko omakustannekirjailijaksi? Ei kai sitä kukaan tosissaan kirjoittava halua. Kaikki ne vuodet, kun olen haaveillut kirjan julkaisemisesta, en ole koskaan ajatellut omakustannetta. Koska ajattelin, että jos kirja on hyvä, se kyllä julkaistaan. Omakustanteet ovat roskaa ja amatöörien tekeleitä.

Olen muuttanut mielipidettäni. Ensinnäkin kustantamot tavoittelevat voittoa, ja silloin kässärini tapainen tarina, jonka kohdeyleisö on pieni, ei välttämättä ole houkutteleva, vaikka olisikin hyvä. Toisekseen kirjoittamisen opinnoissa olen saanut laajemman käsityksen tekstien julkaisemisesta. Perinteisen kustantamon kenttä on kapea, ja maailma muuttuu. Moni julkaisee itse netissä, koska se on niin helppoa. (Pohdin tätäkin jo täällä.)

Ja mitä sitten, jos ei saa kustannussopimusta? Jäljelle jää tasan kaksi vaihtoehtoa:
1) Luovuttaa, ja heittää hukkaan kaikki se työ, jonka olen tehnyt kässärin eteen. 
2) Julkaista kässäri omakustanteena, ja antaa muillekin mahdollisuus lukea se. 


Vaihtoehto 1 nyt vain ei houkuttele. Olen tehnyt kässärin eteen niin ziljoonatriljoona tuntia työtä, ettei niitä kannata edes laskea. Eivätkä ne tunnit ole menneet minusta hukkaan, koska minä pidän tarinasta. Olen saanut siitä positiivista palautetta kaikilta sen lukeneilta. Okei, lukijat ovat poikaystäväni, siskojani ja kavereitani, jotka eivät ole kirjallisuuden ammattilaisia ja tuskin lyttäisivät huonompaakaan tekstiäni, joten toki tähän tuleekin suhtautua kriittisesti. Pitääkö kukaan muu tekstistä? En tiedä. Ehkä ei. Mutta jos kässäri on pöytälaatikossani, en saa sitä koskaan tietääkään. 

Tottakai kritiikki pelottaa. En ole antanut tekstiäni julkisesti luettavaksi ikinä ennen. Kynnys on huiman korkea. Onko tekstini hyvä? Onko se valmis? En tiedä! Minusta tuntuu, että se on, mutta voin hyvin olla väärässä. Tekstiä voisi muokata loputtomasti ja varmastikin vielä parantaakin, mutta kuinka kauan sitä kannattaa tehdä? Erään kirjailijan vinkki oli, että teksti on valmis silloin, kun kirjoittajalla ei ole sille enää annettavaa. Ja siltä minusta tuntuu nyt: Haluan laittaa pisteen tälle projektille. Ja sellaisen näkyvän, tyylikkään pisteen kuin tämä projekti ansaitsee.

Omakustanteessa on omat hyvät puolensa. Kukaan ei takuulla tule pyytämään haastatteluja, ja touhu on ihan omissa käsissä ja siitä saa tehdä ihan omannäköistä. Olen alkanut olla jopa sitä mieltä, että omakustanteita pitäisi tehdä enemmän, että yleisö saisi oikeasti päättää, mistä se pitää, eivätkä kustantamot. 

Tietenkin omakustanne voi olla monella tapaa myös huono juttu, mutta minusta tarinani ansaitsee mahdollisuuden löytää lukijansa. Jos se edes yhdelle ihmiselle tässä maailmassa tuottaa iloa, on koko tämä omakustannerumba silloin ollut sen arvoinen.

Tee työtä ja rakasta

Olen päättänyt palkita itseni raskaan runouskurssin tehtävien palauttamisesta sillä, että seuraavaksi saan suorittaa kivan kurssin.

Seuraavaksi tutustun siis luovuusteorioihin ja tarkastelen kirjoittamista luovana prosessina. Kävin eilen vinon pinon kirjoja kirjastosta, ja selailin jo paria e-kirjaakin. Vähäisen tutustumisen jälkeen voin jo antaa vinkin luovuutta kaipaavalle:

Älä odottele ideoita, vaan työstä materiaalia, lue, opi, harjoittele. Parhaat ideat eivät synny tyhjästä, vaan niiden takana on aina tietämystä ja työtä.

Tove Janssonin motto oli tee työtä ja rakasta, ja se on kyllä hyvä motto kenelle tahansa luovaa työtä tekevälle. Töitä täytyy tehdä, mutta niitä voi tehdä vain, jos rakastaa sitä, mitä tekee.

Lisää tästä, kunhan pääsen tarkemmin tutustumaan työpöydällä odottelevaan kutkuttavaan pinoon:

P.S. Olen muuten  hulluna noihin mehikasveihin. En pääse yli niiden symmetrisestä, vahamaisesta, hypnoottisesta kauneudesta.