Katri Siskon 2016: Vuosikatsaus

Ne, jotka väittävät, ettei päivän vaihtuminen ole vuoden vaihtuessa sen kummempi juttu kuin muutenkaan, eivät kyllä ymmärrä mistään mitään. 1.1. on psykologisesti mitä mainioin hetki katsoa sekä eteen- että taaksepäin.

Aloitetaan menneistä. Tänä vuonna tein paljon merkittäviä asioita: aloitin tämän blogin, sain (ainakin johonkin pisteeseen asti) valmiiksi kaksi käsikirjoitusta, julkaisin 30 ennen 30-romaanin, päätin aloittaa kirjoittamisen aineopinnot ja suoritin jo 10 op:n verran opintoja. 

Välillä (aika useinkin) on tuntunut siltä, ettei mikään etene yhtään mihinkään, mutta jo tuo lista todistaa, ettei se ole totta. Pienistä askelista syntyy kuitenkin lopulta polku, vaikka sinnikkyyttä tämä homma vaatii, paljon enemmän kuin koskaan osasin kuvitella.


Ensi vuonna tavoitteeni on
- suorittaa kirjoittamisen aineopinnot loppuun tai loppusuoralle
- kirjoittaa suoamalaista chick litiä ja saada 30 jälkeen 30 -käsikirjoitus valmiiksi
- osallistua pitkästä aikaa NaNoWriMoon
- lukea enemmän (koska kirjoittaja on aina ensin lukija)
- jatkaa sinnikkäästi tekemistä.


Viimeisin kohta on ehkä vaikein, koska viime vuoden jälkeen tiedän hurjasti paljon enemmän kirjoittamisesta, kirjoittajista ja kustantamisesta. Tieto on lisännyt tuskaa, ja eilenkin illalla aloin miettiä, että mitä hemmetin järkeä tässä oikein on. Kaikki on jo tehty, ja kaikki on jo tehty paljon minua paremmin ja kiinnostavammin. 

Tänä aamuna taas heräsin Carrie Fisherin sanat mielessä, ja muistin, ettei kukaan huipulta ole aloittanut, vaan jostain. Ensi vuoteen siis rohkeasti Carrie Fisherin sanoin:

Kuva löytyi Huffington Postin sivuilta. (Kannattaa lukea koko juttu, Carrie Fisher oli todellinen oman elämänsä prinsessa.)

Leikkisää kuria - luovuuden kaksijakoinen luonne

Millainen tyyppi on luova ihminen? (Käsi ylös kenelle tulee neroudesta ja luovuudesta mieleen Albert Einsteinin kuva ;)

Tietenkin kaikki ovat yksilöitä, mutta tiettyjä samoja piirteitä on löydettävissä luovista ihmisistä alasta riippumatta. Flow-käsitteen isä Mihály Csíkszentmihályi listaa esimerkiksi kymmenen ristiriitaisuutta, jotka löytyvät luovista ihmisistä. Kirjoittajalle tämä lista ainakin toimii. 
(Listan lähde: Csíkszentmihályi 1996: Flow and the Psychology and of Discovery and Invention)

1 Energisyys ja rauhallisuus.
Tämä kahtiajakoisuus kuvaa työskentelyäni osuvasti. Vaikka voin kirjoittaa hyvinkin päämäärätietoisesti, suunnitelmallisesti ja tehokkaasti, kaipaan myös paljon lepoa, taukoja ja laiskottelua. Luovuuden kannalta tärkeää on tehdä töitä jatkuvasti, mutta myös tauot ovat tärkeitä, sillä uudet ideat syntyvät tiedostamattomasti ja kaipaavat aikaa kypsyä.

2 Älykkyys ja naiivius.
Älykkyydellä ajattelen tässä kohtaa kykyä ratkaista ja myös löytää ongelmia sekä myös tiettyä sivistystä tai halua selvittää asioita. On selvää, että teksti tarvitsee tuekseen sekä faktoja että oivalluksia.
Toisaalta hyvä teksti ei toista vain vanhoja kliseitä, vaan kirjoittaja ihmettelee tekstiä/genreä/sanoja kuin pieni lapsi, vanhat totuudet kyseenalaistaen.

3 Leikkisyys ja kuri.
Minulle varsinkin tekstin syntyessä on tärkeää, ettei sitä kahlitse liikaa. Leikittelen eri vaihtoehdoilla, annan henkilöhahmojeni tehdä, mitä lystäävät. Joskus siitä syntyy jotain, joskus ei. Kun teksti on pidemmällä, on sitä taas työstettävä kurinalaisemmin. Teksti täytyy siistiä esiintymiskelpoiseksi.

Haluan kirjoittamisen myös säilyvän leikkinä elämässäni ja haluan tehdä sitä vain sen itsensä takia. Toisaalta taas tavoitteellisuus aiheuttaa sen, ettei lomaa voi ottaa loputtomasti.

4 Mielikuvitus ja realismi.
Kirjoittajalla täytyy tietenkin olla mielikuvitusta ja kykyä keksiä uusia tarinanaiheita, mutta täytyy olla realisti sen suhteen, mitä lähtee toteuttamaan. Kaikkeen eivät aika, energia eivätkä kyvyt riitä.

5 Ekstroverttiys ja introverttiys.
Itse olen vahvasti introvertti, ja kirjoittajan täytyykin viihtyä yksin. Se on luultavasti yksi tärkeimmistä (ja ehkä myös vaikeimmista) taidoista kirjoittajalle. 
Toisaalta tarinat eivät synny tyhjiössä, ja kirjoittajan on hakeuduttava myös muiden ihmisten seuraan, elettävä elämää ja mielellään kokeiltava monia eri asioita avoimesti.

6 Ylpeys ja nöyryys.
Kuka kirjoittaisi romaanikäsikirjoituksen, ellei olisi täysi egomaanikko? Täytyy olla hieman päästään vialla, että oikeasti kuvittelee pystyvänsä kirjoittamaan jostain uudella, erilaisella tavalla. Kukaan kirjoittaja ei koskaan saisi mitään valmiiksi, ellei olisi ylpeä työstään.

Samaan aikaan täytyy kuitenkin olla nöyrä, hyväksyä oma epätäydellisyytensä, antaa anteeksi oma kyvyttömyytensä. Täydellisyyden tavoittelu ei tee hyvää luovuudelle. Täytyy myös aina haluta oppia uutta ja ymmärtää se, miten vähän lopulta mistään tietää.

7 Maskuliinisuus ja feminiinisyys.
No, kirjoittajanhan täytyy pystyä asettumaan kaikensukupuolisten asemaan ;)
Kirjoittajan on tietenkin hyvä myös pohtia sukupuolirooleja jo kiinnostavien henkilöhahmojen kehittämisen kannalta, mutta tässä kohdassa on enemmänkin kyse maskuliinisista ja feminiisistä ominaisuuksista (sukupuolesta riippumatta). On hyvä pystyä löytämään sekä omasta että henkilöhahmojen persoonista molempia.

8 Kapinallisuus ja konservatiivisuus.
Tekstin, tekstilajin ja tarinoiden perinteet täytyy tuntea, että ylipäätään voi kirjoittaa uskottavasti. Mitään täysin uutta ei voi luoda, vaan kaikki perustuu entiselle. Tiettyjä traditioita kirjoittaja aina jatkaa.
Samaan aikaan kirjoittaja myös kapinoi vanhoja totuuksia vastaan. Chick lit-kirjoissa esimerkiksi on yleensä aika selvää, kenen kanssa päähenkilö päätyy lopussa yhteen, mutta vähintäänkin matkan lopputulokseen täytyy olla jollain tavalla yllätyksellinen ja uusi.

9 Intohimo ja objektiivisuus.
Kirjoittamista täytyy rakastaa. Siihen täytyy suhtautua intohimoisesti - ainakin jos haluaa saavuttaa tietyn tason.
Kuitenkin oma teksti täytyy pystyä näkemään objektiivisesti ja muiden silmin. Jos omaa tekstiään rakastaa liikaa ja liian kritiikittä, siitä ei tule hyvä.

10 Tuska ja nautinto.
Blogia nimetessäni mietin juuri tätä ristiriitaisuutta. Työtä se vaatii, mutta eiväthän eniten palkitse ne asiat, jotka ovat helppoja, vaan ne, jotka ovat vaivan arvoisia. Sitä on kirjoittaminen - kepeää sietämättömyyttä.

Katri Siskon kirjoittajan 10 käskyä

1.      Kirjoita.

Tämä on käskyistä tärkein ja ylimmäinen. Ei ole väliä, oletko inspiroitunut, innostunut tai ihanteellisessa mielentilassa – sinun on kirjoitettava joka päivä. Tauot tylsyttävät kynän terän, kirjoittaminen ruokkii kirjoittamista.

2.      Lue.

Lukeminen pitää ovea mielikuvitukseen avoinna. Lukemalla opit, mitä on jo tehty, mitä voisi tehdä ja miten voi tehdä.

Suuntaa lukemista: Lue niitä genrejä, joissa haluat kehittyä ja niistä aihepiireistä, joita itse parhaillaan työstät.

Lue kaikkea: Aina voi oppia uutta.

3.      Suunnittele ja priorisoi.

Kirjoittamiselle on varattava aikaa ja tilaa joka päivä, joka viikko ja joka kuukausi. Se on laitettava kalenteriin samalla tavalla kuin maratontreenit ja hammaslääkärikäynnitkin.

Jos aikaa on vähän, laita kirjoittaminen etusijalle. Mieti, mikä on elämässä tärkeää, ja mikä vähemmän tärkeää. Mistä voit luopua, missä voit laskea tasoa, mistä voit pitää välillä taukoa, että kirjoittamiselle jää aikaa?

Kaiken voi kyllä saada, mutta ei yhtä aikaa, eikä ehkä ihan sillä tasolla, kuin haluaisi.

4.      Luovu perfektionismista.

Joskus riittää, että kirjoittaa viisitoista minuuttia päivässä. Joskus kliseinen, huonosti kirjoitettu teksti on parempi kuin ei tekstiä ollenkaan. Joskus voi olla jopa parempi levätä kuin kirjoittaa.

Aina ei voi vaatia itseltään enemmän ja enemmän.

5.      Tee montaa asiaa yhtä aikaa.

Ota käsittelyyn kaksi tai kolme projektia kerrallaan. Jos yksi ei suju, voit jatkaa toista. Voit saada ideoita yhdestä projektista toiseen.

Harrasta myös muuta kuin kirjoittamista. Tapaa ihmisiä, käy teatterissa, innostu töissä. Kaikki kokemukset antavat ajatuksia ja syvyyttä myös teksteihin.

6.      Ole hartain ihailijasi.

Älä koskaan tuomitse tekstiäsi liian varhain, vaan näe aina jotain hyvää ja kehittämiskelpoista työssäsi. Anna itsellesi hyvää palautetta onnistumisista ja kyllä, välillä saa leijua ja kuvitella tulevasi maailmankuuluksi kirjailijaksi. Haaveileminen on sallittua!

Kirjoita sellaista, jota itse haluaisit lukea. Jos kirjoitat jollekin toiselle jonkun toisen ihanteiden mukaan, ei kirjoittaminen luultavasti jaksa myöskään kiinnostaa sinua kovin kauan.

7.      Ole inhottavin kriitikkosi.

Älä päästä itseäsi liian helpolla. Jos jokin kohta tuntuu epämääräisesti väärältä, kyllästyttää tai nolottaa, voit olla varma siitä, että myös lukijat tarttuvat näihin kohtiin. Älä jätä tällaisia kohtia, vaikka ne tuntuvatkin hankalilta.

Älä hätäile kohti valmista, vaan hyväksy se, että tekstisi voi vaatia vielä paljonkin kehittämistä. Älä tyydy puolivalmiiseen.

8.      Opiskele.

Mitä enemmän tiedät kirjoittamisesta, sen helpompaa kirjoittaminen voi olla.

Opiskele myös muuta, ole kiinnostunut maailmasta, lue lehtiä ja esitä kysymyksiä maailmasta. Koskaan ei voi tietää liikaa.

9.      Kirjoita ja puhu kirjoittamisesta

Älä jää poteroon, vaan puhu avoimesti kirjoittamisestasi. Ehkäpä saat uusia tuttavia, kontakteja, ideoita, näkökulmia, palautetta... Kirjoittamisesta puhuminen myös murtaa turhia myyttejä ja auttaa ehkä jotain aloittelevaa kirjoittajaa tulevaisuudessa.

10.  Opettele pyytämään palautetta

On typerää kuvitella pärjäävänsä yksin. On pelkurimaista vältellä kritiikkiä. On ylpeyttä kuvitella osaavansa jo. 

Teksti on osa kirjoittamisen opintojen oppimispäiväkirjaani Kirjoittaminen luovana prosessina -kurssilta.

Marrasmöyry

Marrasharmaan 50 sävyä Katri Siskon silmin

Kai tämän marraspimeyden keskeltä voi löytää kauneuttakin, tai harmaan eri sävyjä. Ainakin viime viikkoina olen oikein möyrynnyt eteenpäin.

Palautin luovuuskurssin tehtävät, joten tämän vuoden opiskelutavoite on täynnä (mikäli kurssi hyväksytään). Esseiden kirjoittaminen tuntui taas tuskaisalta, mutta viime hetken ongelmaksi muodostui, että tekstiä oli liikaa... En siis ihan ole onnistunut pitämään kiinni tavoitteestani tehdä minimisuoritusta teoriakursseilla.

Minun alkoi myös tehdä mieli ihan konkreettista, painettua versiota 30 ennen 30-käsikirjoituksesta kirjahyllyyn. Tilasin sitten sellaisen, tuskailtuani taas muutaman tunteroisen kansikuvien kanssa... Kansisuunnittelu ylittää kyllä täysin tekniset taitoni. Toistaiseksi käytin vain BoD Funia, eli kirja ei ole vielä yleisessä myynnissä paperisena. Ajattelin hiplailla painettua kirjaa hetkisen ja päättää sitten, laitanko kirjan myös paperiversiona myyntiin. Olisi kiva ainakin ensimmäisille lukijoille ja tukijoille ostaa 30 ennen 30 ihan painettuna.

Olen myös viilaillut vielä projekti GS:n viimeisintä versiota, ja saanut muutamia kuuluisia minioivalluksia... Tänään tuli taas sellainen olo, etten osaa tälle käsikirjoitukselle enää antaa mitään. Oma käsitykseni on taas, että se on hyvä, mutta sehän on nähty aiemminkin, ettei oma käsitys hyvästä vielä johda minnekään, eikä sekään, että muidenkin mielestä käsikirjoituksessa on hyvää... Laitoin GS:n kuitenkin maailmalle, kokeilkoon siipiään. Olen joka tapauksessa sitä mieltä, että tämä käsikirjoitus pitää saada ulos pöytälaatikosta aika pian. Se on oudosti kyllä tullut koko ajan ajankohtaisemmaksi, mutta jossain vaiheessa aika ajanee senkin ohi. Tämän lisäksi omakustanne opetti ainakin sen, että projekteille täytyy osata jossain vaiheessa laittaa piste ja mennä kohti uusia tuulia.

Niin - se on kai seuraava kysymys. Mitä seuraavaksi? Genreen harjaantumisen kurssille tarvitsisin romaanikässärin, mikä ei ole ongelma, mutta kun lisävaatimuksena on, että sen parissa pitäisi jaksaa puuhata 100 sivun ja 10 op:n verran. En oikein tiedä, mihin käsikirjoitukseen haluaisin seuraavaksi panostaa, tai minkä genren. Suomalaista chick litiä? Fantasiaa? Vai ihan perusproosaa? 
Tuntuu aika rankalta aloittaa taas alusta se matka, joka käsikirjoituksen alkuversioista on sen loppuversioihin. Vaikka tiedänkin, että siinä matkassa on paljon hyvää ja opettavaista, haluan olla aika varma siitä, että seuraava käsikirjoitus on myös kaiken sen vaivan arvoinen. 

Ehkä tässä on nyt aikaa hieman miettiä ja ottaa taukoakin. Kaiken kaikkiaan olen tyytyväinen tämän vuoden tuloksiin, erityisesti 30 ennen 30:n osalta. Ensi vuonna ehkä vielä enemmän. 

Miltä nyt tuntuu, Katri Sisko?

Olen nyt lähes kaksi viikkoa ollut suomalaista chick litiä julkaissut kirjoittaja. Miltä nyt tuntuu?

Tuntuu haikealta. Teksti on nyt maailmalla, ja en aio palata sen pariin enää. Yksi polku on kuljettu loppuun ja tavallaan ikävöin Elinan maailmaa. 

Tuntuu surulliselta. Toivoin, että 30 ennen 30 saisi kustannussopimuksen, tietenkin. Toivoin, että se saisi enemmän näkyvyyttä, ja sitä markkinoitaisiin, ja se saisi sellaista huomiota, jota se mielestäni ansaitsee. Nyt teksti jää ehkä vain pienen piirin luettavaksi. Se voi tarkoittaa myös sitä, että 30 jälkeen 30 ei koskaan tule valmiiksi, eli senkin kohtalo jää kovin surulliseksi.

Tuntuu oudolta. Muut pääsevät lukemaan tekstiäni! Yllättävän vähän olen stressannut siitä, mitä muut tekstistä ajattelevat, koska olin päästänyt siitä jo henkisesti irti. Silti. Vähän kuin päästäisi ihmisiä  hieman kurkkimaan päänsä sisään. Outoa on sekin, että itse on työstänyt tekstiä vuosia, toinen voi lukea sen yhdessä hujauksessa. 

Tuntuu ihanalta. Tunnen oikeasti, että teksti oli valmis julkaistavaksi, ja että se täytyi julkaista. On niin hienoa katsella omaa kirjaansa myynnissä, vaikkei sitä nyt kukaan ostaisikaan!

Tuntuu helpottuneelta. Olen tehnyt ratkaisuni, eikä tarvitse enää miettiä. Ratkaisu oli myös oikea ainakin siinä mielessä, että päähäni alkoi heti tulvia uusia ideoita ja jaksoin edistää muita projekteja. En ollut enää jumissa, vaan pääsin eteenpäin.

Tuntuu toiveikkaalta. Tällä viikolla on tarkoitus palauttaa seuraavan kurssin oppimistehtävät ja saada kasaan seuraavat 5 opintopistettä. Samoin seuraava projekti lähenee seuraava askelta ja ehkä, ehkä tällä viikolla maailmalle lähteekin jo seuraava käsikirjoitus...

Sadonkorjuuta odotellessa

Aihetta juhlaan

Ensin hyvät uutiset: Minusta tulee pian julkaissut kirjoittaja! 

Olen nyt pitkään pyöritellyt sormea omakustannepalvelun julkaisunapilla, miettinyt kehtaanko, miettinyt kannattaako. Tänään sitten viimein klikkasin. Minut sysäsi reunan yli se, että sain taas yhdestä kustantamosta jo tutuksi tullutta palautetta: Tämä on hyvä, mutta emme me tätä julkaise. Kyseessä tuskin oli merkki universumilta, mutta siltä se hieman tuntui. Aika mennä eteenpäin.

Olen jo kovin tottunut hylkäyskirjeisiin. Jo se, että ylipäätään olen saanut jonkinlaista palautetta useammasta kustantamosta, tuntuu aikamoiselta voitolta, koska henkkoht palautetta saa vain 5% tekstinsä lähettäneistä. Puhumattakaan siitä, että ainakin kolmessa kustantamossa tekstini julkaisemista ihan oikeasti harkittiin! Viimeisin kommentti oli, että teksti on täysin julkaisukelpoista ja kerronta sujuvaa, mutta ei vain sovi julkaisuohjelmaan.  Täytyy muistaa, että kyseessä on kuitenkin vasta ensimmäinen oikeasti valmiiksi tullut romaanikäsikirjoitukseni.

Mutta ei siitäkään pääse mihinkään, etten yltänyt niihin viiteen promilleen, jotka pääsevät kustantamoiden listoille. Osasyy on varmastikin se, että kustantamot haluavat myydä, ja minun kirjani ja suomalaisen chick litin kohderyhmä on pieni. Suurin syy on tietenkin se, että kirja on hyvä, mutta ei vain riittävän hyvä, kun rima on hurjan korkealla. Tavallaan tässäkin, etten saanut kustannussopimusta, on hyvä puolensa - suomalaista chick litiä edustava kirja on minulle aikamoinen genreharha-askel, joten mieluummin ehkä julkaisenkin varsinaisen esikoiseni sellaisen genren alalta, jonka parissa haluan tulevaisuudessa jatkaakin.

Miksi sitten julkaista teksti itse? Tätä olen pohtinut monesti, ja lopulta jäljelle on jäänyt kaksi painavaa syytä: Jos kaksikin ihmistä lukee kirjan, se on kaksi ihmistä enemmän kuin pöytälaatikossa. Lisäksi tämä projekti ansaitsee arvoisensa komeat hautajaiset, vaaleanpunaiset ja suklaahippuiset! Paljon on aihetta juhlaan, olen kirjoittanut ihan oikean romaanin, ja edelleenkin pidän siitä suurelta osin.

Joten kiitän ja kumarran. Kiitos, Elina, näistä yhteisistä vuosista, ja hyvää matkaa maailmalle!

Ollako vai eikö olla...

Käyn itseni kanssa tällä hetkellä jatkuvaa juupas-eipäs-väittelyä siitä, haluanko julkaista kässärini e-kirjana vai en. Joku päätös asiassa täytyisi tehdä, koska sitä ennen en osaa siirtyä muihin projekteihin.

Merkkiä odotellessa

Sitä ennen vain täytyisi tehdä muitakin päätöksiä, ja niistä isoimpana taiteilijanimen valinta. En ole ainoa, joka on pohtinut samaa asiaa. Lisää voi lukea esim. Kirjailijan elämää -blogista ja Ei oo totta -blogista. Noiden tekstien jälkeen olen entistä varmempi siitä, etten halua käyttää omaa nimeäni, vaan tehdä selkeän eron arkiminän ja kirjoittajaminän välillä.

Olen vastoin aiempia ajatuksiani myös keksimässä erillisen chick lit-nimen itselleni. Tämä johtuu siitä, etten luultavasti jatkossa enää kirjoita chick litiä, vaan muut genret kutsuvat enemmän, vaikka vahvat naishahmot edelleen kiehtovat... Tuntuu luontevalta ottaa etäisyyttä chick litiin myös nimen kautta.

Vaan oi ja voi, mikä se nimi voisi olla? Ollako tätä vai ollako sittenkin jotain muuta?

P.S. Jos on liikaa aikaa, voi uutta nimeä etsiä nimikoneista, joista Me naiset on koonnut listan. Tai sitten voi leikkiä Arrak-anagrammeilla.

Haluatko omakustannekirjailijaksi?

Olen kirjoittanut tästä aiemminkin jo useasti (mm. täällä), mutta haluan kirjoittaa tästä vielä. Kun h-hetki on lähellä, kaikki epäilyttää, joten haen kai jonkinlaista mielenrauhaa.

Olen haaveillut kustannussopimuksesta ja kirjailijaksi tulemisesta lapsesta asti. Pitkään kyse olikin vain unelmasta, jostain kaukaisesta, ehkä sitten joskus kun. Jossain vaiheessa matkaa otin homman tosissani ja aloin tehdä töitä. Syntyi ja kehittyi montakin projektia, joista monien mutkien kautta (lisää esim. täällä ja täällä)pisimmälle on päässyt 30 ennen 30. 

Olen lähettänyt nyt käsikirjoituksen 21 kustantamoon, eli käsittääkseni kaikkiin, joissa voitaisiin edes etäisesti olla kiinnostuneita siitä. Olen saanut vinon pinon monistettuja hylkäyskirjeitä (näistä lisää täällä) ja vastaus puuttuu vain parista kustantamosta. Pari vastausta on ollut positiivissävytteistä, mutta useampi kustantamo on vastannut, ettei chick lit kiinnosta. Kahdesta sanottiin, etteivät edes lue kässäriä, koska heillä on ohjelma täynnä pitkälle tulevaisuuteen. Yhden kustannustoimittajan kanssa muokkailin kässäriä pitkälle, mutta fakta on, ettei minulla tänä päivänä ole kustannussopimusta, eikä näyttäisi tulevankaan.

Haluanko omakustannekirjailijaksi? Ei kai sitä kukaan tosissaan kirjoittava halua. Kaikki ne vuodet, kun olen haaveillut kirjan julkaisemisesta, en ole koskaan ajatellut omakustannetta. Koska ajattelin, että jos kirja on hyvä, se kyllä julkaistaan. Omakustanteet ovat roskaa ja amatöörien tekeleitä.

Olen muuttanut mielipidettäni. Ensinnäkin kustantamot tavoittelevat voittoa, ja silloin kässärini tapainen tarina, jonka kohdeyleisö on pieni, ei välttämättä ole houkutteleva, vaikka olisikin hyvä. Toisekseen kirjoittamisen opinnoissa olen saanut laajemman käsityksen tekstien julkaisemisesta. Perinteisen kustantamon kenttä on kapea, ja maailma muuttuu. Moni julkaisee itse netissä, koska se on niin helppoa. (Pohdin tätäkin jo täällä.)

Ja mitä sitten, jos ei saa kustannussopimusta? Jäljelle jää tasan kaksi vaihtoehtoa:
1) Luovuttaa, ja heittää hukkaan kaikki se työ, jonka olen tehnyt kässärin eteen. 
2) Julkaista kässäri omakustanteena, ja antaa muillekin mahdollisuus lukea se. 


Vaihtoehto 1 nyt vain ei houkuttele. Olen tehnyt kässärin eteen niin ziljoonatriljoona tuntia työtä, ettei niitä kannata edes laskea. Eivätkä ne tunnit ole menneet minusta hukkaan, koska minä pidän tarinasta. Olen saanut siitä positiivista palautetta kaikilta sen lukeneilta. Okei, lukijat ovat poikaystäväni, siskojani ja kavereitani, jotka eivät ole kirjallisuuden ammattilaisia ja tuskin lyttäisivät huonompaakaan tekstiäni, joten toki tähän tuleekin suhtautua kriittisesti. Pitääkö kukaan muu tekstistä? En tiedä. Ehkä ei. Mutta jos kässäri on pöytälaatikossani, en saa sitä koskaan tietääkään. 

Tottakai kritiikki pelottaa. En ole antanut tekstiäni julkisesti luettavaksi ikinä ennen. Kynnys on huiman korkea. Onko tekstini hyvä? Onko se valmis? En tiedä! Minusta tuntuu, että se on, mutta voin hyvin olla väärässä. Tekstiä voisi muokata loputtomasti ja varmastikin vielä parantaakin, mutta kuinka kauan sitä kannattaa tehdä? Erään kirjailijan vinkki oli, että teksti on valmis silloin, kun kirjoittajalla ei ole sille enää annettavaa. Ja siltä minusta tuntuu nyt: Haluan laittaa pisteen tälle projektille. Ja sellaisen näkyvän, tyylikkään pisteen kuin tämä projekti ansaitsee.

Omakustanteessa on omat hyvät puolensa. Kukaan ei takuulla tule pyytämään haastatteluja, ja touhu on ihan omissa käsissä ja siitä saa tehdä ihan omannäköistä. Olen alkanut olla jopa sitä mieltä, että omakustanteita pitäisi tehdä enemmän, että yleisö saisi oikeasti päättää, mistä se pitää, eivätkä kustantamot. 

Tietenkin omakustanne voi olla monella tapaa myös huono juttu, mutta minusta tarinani ansaitsee mahdollisuuden löytää lukijansa. Jos se edes yhdelle ihmiselle tässä maailmassa tuottaa iloa, on koko tämä omakustannerumba silloin ollut sen arvoinen.

Tee työtä ja rakasta

Olen päättänyt palkita itseni raskaan runouskurssin tehtävien palauttamisesta sillä, että seuraavaksi saan suorittaa kivan kurssin.

Seuraavaksi tutustun siis luovuusteorioihin ja tarkastelen kirjoittamista luovana prosessina. Kävin eilen vinon pinon kirjoja kirjastosta, ja selailin jo paria e-kirjaakin. Vähäisen tutustumisen jälkeen voin jo antaa vinkin luovuutta kaipaavalle:

Älä odottele ideoita, vaan työstä materiaalia, lue, opi, harjoittele. Parhaat ideat eivät synny tyhjästä, vaan niiden takana on aina tietämystä ja työtä.

Tove Janssonin motto oli tee työtä ja rakasta, ja se on kyllä hyvä motto kenelle tahansa luovaa työtä tekevälle. Töitä täytyy tehdä, mutta niitä voi tehdä vain, jos rakastaa sitä, mitä tekee.

Lisää tästä, kunhan pääsen tarkemmin tutustumaan työpöydällä odottelevaan kutkuttavaan pinoon:

P.S. Olen muuten  hulluna noihin mehikasveihin. En pääse yli niiden symmetrisestä, vahamaisesta, hypnoottisesta kauneudesta.

Pettävällä maalla

I

Elokuu. Pakkaan proosareppuni ja lähden matkalle tuntemattomaan. Olen kyllä joskus kurkistellut rajan yli. Runouden puolella näyttää oudon kauniilta, mutta sumuiselta. Jännittää. Olen tottunut liikkumaan vain proosan maaperällä, selkeästi viitoitetuilla teillä.

Rajalla kasvaa mättäitä. Astun peremmälle, mutta uppoan heti suohon. Taidan jäädä saappaasta kiinni, ennen kuin pääsen pidemmälle. Näen sumun keskellä baskeripään, joka kulkee koiransa kanssa.  Ehkä hän voi auttaa minua? Hei, mitä nämä mättäät oikein ovat? minä kysyn. Mies loikkii paikalle, ja katsoo minua vinosti. Ei kysymys ole siitä, että mitä vaan miten, hän sanoo. Esimerkiksi näin. Anna kun minä autan. Baskeripää auttaa minut ylös suosta.

Hän onkin ihan mukava, ehdin ajatella, ennen kuin hän kaataa minut saman tien allikkoon. Hei! Mitä auttamista tämä nyt oikein on? minä huudan, mutta runoilija on jo lähtenyt juoksemaan karkuun lähteneen koiran perään. Hän kääntää minulle selkänsä, loikkii pakoon, ja jättää minut yksin selvittämään sotkujaan.

Suututtaa, ettei hän voi edes selittää. Huudan hänen peräänsä. Voitko edes kertoa, miten täällä on tarkoitus liikkua? Tämä runous on yhtä risukkoa ja rämeikköä, eikä sumussa näe mitään! Jostain kaukaa kuuluu vastaus: Minähän sanoin jo, ei mitä vaan miten!

II

Pimeässä. En näe enää proosan rajalle. Otan proosarepusta taskulampun, mutta se valaisee vain hieman. Luulen tunnistavani puut, mutta kun katson niitä tarkemmin, ne ovatkin Haavikon puutarha. Niiden juurella on palapelin palanen.

Katson taivaalle, siellä riippuu alakuloinen, kulahtanut kuu. Älä vain minua katso, minä en voi auttaa! Minusta ei ole kohta enää mitään jäljellä! se huutaa minulle ja kääntää selkänsä. Lammikossa ui joutsen, mutta kun lähestyn sitä, se onkin vain pahvinen palapelin palanen, jonka takaa löytyy Suomen kartta. Seuraavaksi Näsinneulan sisältä löytyy kokonainen Tampere, jonne Rakkaus kävelee käsi kädessä Vihan kanssa. Niiden sydämestä versoo kokonainen ihminen.

Runouden maailmassa ei mikään taida olla sitä, miltä se aluksi näyttää. Kokoan matkan varrelta löytyneitä palapelin palasia, mutta joka kerta, kun yritän koota palasista karttaa runouden maasta, tulee kuvasta erilainen. Miten ihmeessä täällä löytää perille?

Baskeripäinen runoilija ilmestyy taas. Hän on keksinyt tavan kesyttää koiransa, hän lyö viidakkorumpua. Rytmi on outo, mutta mukaansatempaava. Alan kulkea sen tahdissa, annan askeleiden viedä. Ainakin olen matkalla, vaikken tiedä, minne olen menossa.

III

Alkulähteellä. Tämä on runouden maan keskus, täältä sen voima lähtee, tänne sen heikkous pakenee. Tässä lähteessä virtaa samaa vettä kuin proosan maassa. Baskeripään koira juoksee juomaan lähteelle. Epäilen sitä, sekin lienee vain kuva. Mutta kun se juo lähteestä, se on edelleen koira, vaikka onkin yhtä aikaa kaikki maailman pienet, isot, karvaiset, karvattomat, mustat ja kaikenkirjavat koirat.

Koira lähtee kohti minua. Huomaan, että koira linkuttaa, ja sen rajat häälyvät. Kummituskoira, ei koskaan kävele suoraan. Se katsoo minua anovasti, ojentaa minulle tassuaan. Avaan proosareppuni, tarjoan eväitäni. Ne ovat kostuneet pilalle, eivät kestä jatkuvaa sumua.

Anna sille merkitys, runoilija kuiskaa korvaani. Nyökkään, ymmärrän. Kuiskaan merkityksen koiran korvaan. Se saa rajat, vaikka yhä linkuttaa.

IV

Paluu. Haaste on suoritettu, lähden kotimatkalle. Takaisinpäin matka tuntuu tutummalta. Annan kuuparan roikkua taivaalla rauhassa. Huomaan, että joutsenen vieressä ui kaloja. Ne iskevät silmää. Ne ovat peitetehtävissä, eivät voi paljastaa sitä vielä, ennen kuin ne pudotetaan oikeaan lampeen.

On helpottavaa palata, mutta haikeudella vilkaisen rajan yli. Minä en voisi elää runon rämeikössä, en kestäisi sanojen painavuutta, en maan pettävyyttä. Mutta kutsun runomaailman kylään luokseni, lupaan tarjota kahvit runoilijalle, ja koiralle luun.

Kotona proosareppuni tuntuu painavammalta. Kun avaan sen, huomaan, että siellä on enemmän eväitä matkan jälkeen.

Teksti on osa runouskurssin oppimispäiväkirjaani.

Katri Siskon kuukauden kirjavinkki: The Bone Clocks

Videolla David Mitchell kertoo, miksi tämä kirja kannattaisi kuunnella äänikirjana, ja kertoo myös hieman kirjan rakenteesta.

Kun näin tämän kirjan kannen, ei minulla ollut vaihtoehtoja. Tiiliskivi oli pakko viedä kotiin, vaikka tiesin, ettei minulla kyllä ihan oikeasti olisi nyt aikaa lukea 600-sivuista järkälettä englanniksi. 

David Mitchell on ollut suosikkikirjailijani siitä lähtien, kun luin Black Swan Greenin. Pidin todella paljon jo Pilvikartastosta (ehdottomasti luettava kirjana, vaikka elokuvakin on loppua lukuun ottamatta ihan ok), ja Jacob de Zoetin tuhat syksyä oli myös lukukokemus, joka jäi mieleen pyörimään pitkäksi aikaa. 

Alkuun tuntui, etten päässyt kirjassa eteenpäin, mutta kun Mitchell imaisee mukaansa, ei paluuta ole. Mitchell osaa koukuttaa lukijansa täydellisesti. The Bone Clocks muistuttaa siinä mielessä Pilvikartastoa, että siinäkin liikutaan eri ajoissa eri kertojan silmin, vaikka kerrotaankin tavallaan samaa tarinaa. 

Yritin miettiä, miksi Mitchell on niin loistava. Yksi syy on se, että hänen henkilönsä ovat eläviä. Mitchellin sankarit ovat kaukana täydellisyydestä, ja tämänkin kirjan teemaksi nousee syyllisyys teoistamme. Kirjaa lukiessa ei voi olla itsekin kokematta riipaisevaa tunnetta siitä, ettei itse ole tehnyt enemmän...  

Tämän lisäksi Mitchell tavoittaa loistavasti jokaisen vuosikymmenen hengen, 90-luvun nousukauden ylimielisyyden, 2000-luvun oikeutusta hakevan kahtiajakautuneisuuden, 2010-luvun julkisen itsekeskeisyyden. Vaikka kyseessä on jonkinasteinen fantasiateos, ei tässä kirjassa leikitellä lopulta mielikuvitusmaailmoilla, vaan kuvataan tätä meidän omaamme kivuliaan osuvasti. Kirjassa on kyse ihmisyydestä, siitä mitä me pohjimmiltamme olemme, ja miten vähän ja paljon me omilla valinnoillamme voimme vaikuttaa rakkaidemme ja maailman kohtaloon.

Vaikka kirjan maailmankuva on monin paikoin pessimistinen, on Mitchellin kirjoissa aina toivoa, jotain lämmintä, uskoa tulevaisuuteen. Ja kuten aina Mitchellin lukemisen jälkeen - teos pyörii yhä mielessä. Mitchellin kirjat eivät koskaan lopu viimeiselle sivulle. Siksi onkin sopivaa, että kirjan viimeinen lause on:

For one voyage to begin, another voyage must come to an end, sort of. 

Kesä, kukat ja kuvat

Olen koko päivän odottanut sormet syyhyten, että pääsen muokkailemaan 30 ennen 30:n viimeisiä lukuja. Tuntuu, että töissäkin vain lasken minuutteja siihen, että pääsen kotiin kässärin pariin. Töitä on ja kotitöitä on, joten kirjoittamiselle jää vähän aikaa, ja tuskastuttaa, kun en koko päivää saa viettää kässärini parissa. Päädyn taas kertomaan itselleni valheen: jos minulla olisi enemmän aikaa, kässärini olisi jo paljon pidemmällä!

Mutta. Vielä on tuoreessa muistissa kesä, ja se, miten vähän sain silloin aikaiseksi. Aikaa olisi ollut, mutta söinkin mieluummin jäätelön, katsoin Kauniita ja rohkeita tai kuvailin kukkia. Miksi kirjoittaminen ei silloin maistunut?

Syynä lienee perustavanlaatuinen psykologinen fakta ihmisluonnosta. Nyt, kun aikaa kirjoittamiselle on vähän, on jokainen hetki kässärin parissa luksusta. Se on se pakopaikka, jonka siimeksestä haaveilen töiden tohinassa. Kesällä sen sijaan, kun ei ollut muita velvollisuuksia, kirjoittamisesta tulikin työtä. Ja silloin aloinkin etsiä pakopaikkoja, joiden siimekseen voisin luikkia kirjoittamista pakoon.

Jollain tavalla surullinen tämä ihmisluonto. Haaveilen siitä, että saisin olla kokopäiväinen kirjoittaja, mutta luultavasti siitä ei tulisi yhtään mitään. 

Toisaalta prokrastinoidessa monesti saa aikaiseksi paljon kaikenlaista, keksii uusia ideoita, ainakin rentoutuu. Mukava näitä kukkakuviakin on nyt katsella.

Saako viihde viihdyttää?

Sain taas hylkäyskirjeen. Se oli jo toinen, jossa ilmoitettiin, ettei käsikirjoitukseeni aiota edes tutustua, koska ohjelma on täynnä pitkäksi aikaa. Kyseessä on molemmilla kerroilla ollut pieni kustantamo, joten ymmärrän, että heidän resurssinsa ovat rajalliset (vaikka toisaalta tekisi mieli huutaa ääneen, että olen tehnyt tätä satoja tunteja, voisitte te kai kaksi minuuttia tälle uhrata). Toisessa myös mainittiin, ettei chick lit genrenä miellytä, ja sekin on ihan ok, koska kustantamot tietenkin saavat itse päättää, mihin keskittyvät.

Mutta. Jotenkin jäi taas mietityttämään, miksi juuri chick lit on se genre, joka usein jätetään julkaisematta. Olen kirjoittanut tästä jo aiemmin (täällä ja täällä muun muassa), mutta en nyt jotenkin pääse tästä yli. Ymmärrän toki sen, että jos Suomen kokoisessa maassa pääasiallisena kohderyhmänä ovat hömppää lukevat nuoret naiset, on se markkinoinnin ja kaupallisen menestyksen kannalta ongelmallista. Toisaalta taas sitten kustantamojen perustelut, että heillä on ollut vaikeuksia saada kotimainen chick lit menestymään, ovat kyllä hieman huvittavia, koska ei Suomessa olla julkaistu kovinkaan paljon (ainakaan minun tietojeni mukaan) kovin aitoa kovin laadukasta chick litiä, Kira Poutasta nyt lukuun ottamatta. Paljon on kyllä kirjoja, joissa päähenkilönä on nuori nainen, joka  haahuilee ympäriinsä ja lopussa rakastuu, mutta ei se vielä tee kirjasta chick litiä. Minusta chick litiin kuuluu olennaisesti kerronnan kepeys, ihana yliampuvuus, mutta toisaalta myös lämpö ja inhimillisyys (paremman sanan puutteessa). Monen suomalaisen "chick lit"-kirjan sankarittaret ovat ihan vain tylsiä, kerronta laimeaa ja tarina mitäänsanomaton.

En nyt sano, että oma käsikirjoitukseni olisi mitenkään parempi tai väärinymmärretty tai edes välttämättä muuten kustannuskynnyksen ylittävä, mutta hieman kyllä jään miettimään, saako Suomessa viihde edes viihdyttää. Joku kirjoittamisen opettajista sanoi suunnilleen näin, että suomalaisen kirjallisuuden voisi tiivistää siihen, että sataa räntää ja masentaa. Jotenkin tuntuu siltä, että Suomessa hyvä kirjallisuus ei saa olla kevyttä, tai se on jotenkin epäilyttävää tai huonoa. Ihan kuin synkkämielisyys olisi merkki taiteellisuudesta tai jostain syvästä ymmärryksestä...

Itse en halua koko aikaa lukea siitä, miten elämä on synkkää. Joskus arkeen kaipaa jotain kevyttä, viihdyttävää, hyvää mieltä tuovaa. Enkä minä jaksaisi lukea chick litiäkään joka päivä, mutta ennen kaikkea minusta kyseessä ei tarvitse olla valinta, joko tai. Hömppää lukeva voi lukea myös klassikoita, marrasräntäromaaneja, yhteiskuntakriittistä, yleissivistävää... 

Eihän minulla tietysti ole kustantamoiden myyntilukuja, enkä tiedä, paljonko esimerkiksi Kinsellan kirjat myyvät. Jos nekään eivät myy, niin sitten chick lit ei vain yksinkertaisesti myy Suomessa tarpeeksi. Mutta jos Kinsellan kirjat menestyvät edes jollain tavalla, en näe yhtään syytä sille, miksi suomalainenkaan chick lit ei voisi menestyä - jos se vain on laadukasta, hyvin kirjoitettua, oikeasti viihdyttävää chick litiä.

Nuhanenän näppäilyt

Syksyiset nuhaviikonloput ovat olleet 30 ennen 30 -käsikirjoituksen valmistumisen kannalta merkityksellisiä.

2013 kaivoin keväällä syntyneen Camp NaNoWriMo-hömpän pöytälaatikosta ja päätin valtaisan innostuksen vallassa tehdä siitä romaanikäsikirjoituksen, jonka lähetin muutamaan kustantamoon. Jälkeenpäin ihmettelen tätä suuresti, mutta yhdessä se herätti kiinnostusta jo silloin, täysin raakileena. Siitä olen ikuisesti kiitollinen, koska ilman sitä kiinnostusta Elina olisi saattanut hyvinkin hautautua muiden tekstien alle.

2014 nuhaviikonloppua vietin suremassa sitä, että muokkausten jälkeenkään en saanut kustannussopimusta. Päätin haudata projektin, ainakin väliaikaisesti. Muutaman päivän itkettyäni hain kirjoittamisen perusopintoihin ja panostin kirjoittamiseen entistä kunnianhimoisemmin.

2015 kirjoittamisen oppimistehtäviä tehdessäni nuha-aivoissani syntyi loistava oivallus. Ymmärsin, miksi kirja ei ollut aiemmin mielestäni täysin toiminut. Tämän seurauksena käsikirjoitus sai nykyisen rakenteensa ja minulle tuli ensimmäistä kertaa sellainen olo, että tämähän on muuten hyvä. Alkoi kirjoittamisen opintojen hyödyntäminen, tekstin pinnan lopullinen siloittelu.

2016 luin kaksi Kinsellan romaania, ja palasin oman chick lit -käsikirjoitukseni pariin tauon jälkeen. Nuhanenä tuhisten luin käsikirjoitusta ja tulin siihen tulokseen, että se muuten on hyvä. Joten kaivoin internetin syövereistä vielä viimeisten kustantamoiden osoitteet ja lähetin Elinan matkaan.
(Yksi mielenkiintoinen uusi tuttavuus oli muuten Kustannus Aarni, joka tarjoaa kolme eri polkua kirjailijaksi.)

Tämän lisäksi tulin Facebookissa julistaneeksi, että Elinaan pääsee tutustumaan ensi kuussa. Elina ei suostu olemaan mikään pöytälaatikkosankaritar, vaan pääsee kyllä maailmalle. 

Työ jatkuu toki yhä, ja odotusta riittää. Niin, ja yhdestä kustantamosta sain paluupostissa heti vastauksen, ettei käsikirjoitusta edes aiota lukea, koska ohjelma on täynnä pitkälle tulevaisuuteen. Taivas, miten masentavaa olla saamatta edes sitä normaalia muutaman minuutin tutustumismahdollisuutta...

Mutta nyt en ajattele noita. Tässä vaiheessa on sellainen olo, että olen ansainnut tästä vuosien työskentelystä ja täysin laskemattomista työtunneista ainakin yhden tällaisen:

Ja minä jatkoin...

Viimeisen viikon aikana on taas vaihteeksi mennyt usko omiin kykyihini täysin ja totaalisesti. Olen surkea tarinan kertoja. Olen täysin lahjaton kirjoittaja. Mutta ainakin yritän, enkä vain kyynisesti arvostele kaikkea ja väitä, ettei mikään koskaan muutu ja että kaikki on jo tehty ja keksitty vähintäänkin 20 vuotta sitten. Kyllä, kun yritän, niin epäonnistun. Usein. Itse asiassa useimmiten. Mutta aina joskus, harvoin, menen askeleen eteenpäin. Ja ei, en keksi mitään uutta enkä hienoa enkä varmasti tee mitään, mitä joku ei olisi jo tehnyt ennen minua ja paljon paremminkin, mutta nekin tyypit jotka tekivät ne jutut paremmin olivat joskus tässä tilanteessa ja ajattelivat, että "mitä hyötyä tästä on, kun joku muu on jo päässyt paljon pidemmälle", eivätkä ne tyypit silloin istahtaneet takamuksilleen ja jääneet odottamaan kuolemaa, vaan ne jatkoivat. Joten. Minä. Jatkan. Yrittämistä.

Ei taiteilija tieltä eksy

Poikaystäväni mielestä keskityn liikaa epäolennaisiin asioihin, kuten kirjan kansien suunnitteluun ja taiteilijanimien keksimiseen. Pitäisi keskittyä olennaiseen eli kirjoittamiseen.

Keskittyisin kyllä, jos osaisin. Kirjoittaisin kyllä, jos minulla olisi sanottavaa. Toisin sanoen menossa on vaihe, kun tuntuu, ettei tästä mitään tule. En päässyt jatkoon Novan kirjoituskilpailussa, runouskurssin tehtävät eivät etene ja oma teksti tuntuu amatöörimäisen surkealta. Käytän siis tätä luovuuttani siihen, että suunnittelen uutta visuaalista ilmettä sivuilleni.

Siihenkin liittyen on viime aikoina pyörinyt mielessä kysymyksiä taiteilijanimestä. (Tai kirjoittajanimestä, tai nimimerkistä, tai jostain muusta. Taiteilija etuliitteenä on aika liioiteltua tässä vaiheessa.) En halua käyttää blogissa tai tulevissa julkaisuissa omaa nimeäni monestakaan syystä. En ole innostunut esiintymään omalla nimelläni minkäänlaisessa julkisuudessa (internet ja blogi mukaan lukien), haluan erottaa kirjoittajaminän muusta sosiaalisen median elämästä ja teen työtä, jonka haluan pitää selkeästi erillään kirjoittamistouhuista. Oma nimeni ei myöskään ole kovin mediaseksikäs, joten ajatus kirjoittajanimestä houkuttaa siksikin. 

Mutta. Miten keksiä houkutteleva, mutta uskottava nimi? Jos keksin itselleen nimen, on vain mielikuvitus rajana, joten en todellakaan halua käyttää mitään täysin tavallista. Toisaalta taas liian keksitty nimi kuulostaa vain teennäiseltä. En halua myöskään käyttää jonkun toisen ihmisen nimeä, enkä mitään ulkomaalaista. Mielellään nimen tulisi olla vielä jotenkin itselleni merkityksellinen ja plussaa olisi sekin, että se jollain tavalla liittyisi omaan nimeeni.

Entä pitäisikö eri genreille olla eri nimi? Pauliina Vanhatalo
esimerkiksi kirjoittaa chick litiä eri nimellä, ja kai näinä aikoina täytyisi kirjoittajanimikin brändätä tehokkaasti. Sen kannalta on ongelmallista, että sama kirjoittaja tekee hyvinkin erilaisia teoksia. Toisaalta taas on mielestäni hieman kyseenalaista vaihtaa nimeä, kun vaihtaa genreä, aivan kuin ei omalla nimellään haluaisi sotkeutua "huonompiin" genreihin. Tulee vaikutelma, ettei edes kirjoittaja itse arvosta omaa genreään, tai on tehnyt teoksensa jotenkin puolihuolimattomasti.

Näitä pohtiessa saakin tämän lauantain hyvin kulumaan. Kirjoitan sitten taas, kun olen  hetken aikaa leikkinyt canvalla ja saanut inspiraatiota uudesta visuaalisesta ilmeestä. Voi olla, että blogin nimikin täytyy ensin muuttaa...

P.S. Radio Novan uutisen mukaan ei tarvitse olla kovin huolissaan, vaikkei ole kovin lahjakas, sillä taiteen tekeminen rentouttaa meitä hieman lahjattomampiakin.

Synnyntuskia

Joka ilta töiden jälkeen olen istunut työhuoneessa ja hakannut sitkeästi päätäni näppäimistöön. Vielä pari tuntia sitten olin varma, etten ikinä, koskaan, milloinkaan tule suorittamaan runouskurssia, koska en saa aikaiseksi edes 1-3 runoa. 

Nyt olen kuitenkin synnyttänyt tähän maailmaan kolme runoa. Ne voivat olla käsipuolia ja luultavasti niiltä puuttuu muutama ratkaiseva ruumiinosa, mutta omia ne ovat. Rakastan niitä ylpeästi, ja kasvatan hellästi kunnes laitan maailmalle.

Miten voikin olla niin helppoa kirjoittaa muutaman sivun novelli, ja miten voikin olla niin vaikeaa kirjoittaa muutaman rivin runo? Proosassa tekstiä syntyy nopeasti suuriakin määriä, mutta runossa ihan jokaikisellä sanalla on merkitystä, kielen on oltava tuoretta, kaiken on oltava uutta. On pelattava metaforilla, kuvilla, eufemismeilla, allegorioilla, symboleilla, liioittelulla, personifikaatiolla, typografialla, alluusioilla...! Vaikka nämä illat ovatkin olleet tuskaisia, on tämä luultavasti tehnyt minulle hyvää. Sain ainakin taas tunnontuskia siitä, että käytän kirjoittamisessani liikaa näköaistihavaintoja.

Jos alkuun pääseminen tuntuu hankalalta, suosittelen aloittamaan haiku- tai tankarunoista. Niissä tavumäärä aiheuttaa runoon rytmiikan, joka saa tekstin tuntumaan runolta, vaikkei se muuten olisikaan kirjallisesti kovin ansiokas. Tankarunossa rytmitys on 5-7-5-7-7 tavua. Tämän lisäksi jokaisen rivin pitäisi luoda oma kuvansa, ja jollain tavalla kaiken pitäisi tietysti liittyä yhteen. (Lisää voi lukea esim. Wikipediasta.)

Lopetan näihin kuviin, näihin tunnelmiin (sic!). 

P.S. Esilukijalle tuli tästä runosta sama mielikuva kuin itselläni oli kirjoittaessa. Onkohan se hyvä (olen onnistunut välittämään mielikuvani) vai huono (olen kirjoittanut liian selvästi)?