Kuinka kirja syntyy 2: Ensimmäinen versio

Kaikki kirjat lähtevät liikkeelle ideasta, mutta sen jälkeen kirjoittajien polut eroavat. Eivätkä vain tarinan, vaan myös työtapojen osalta. 

Jotkut suunnittelevat todella huolellisesti, ennen kuin alkavat kirjoittaa ensimmäistä versiotaan. Minun tyylini taas on räimiä ensimmäinen versio paperille liikoja suunnittelematta. Minulle suunnittelu on liian teknistä. Miten minä voisin päättää, millaisia minun hahmoni ovat, kun heillä on ihan oma luonteensa? Miten minä voisin määritellä hahmojeni puolesta, mitä he haluavat? Ja jos en oikein tiedä, mitä he haluavat, mistä ihmeestä minä silloin voisin tietää, mitä heille tapahtuu?

Kerroin jo aiemmin, ettei minulla ole vaikeuksia saada ideoita. Sen sijaan minulla on ollut suuria vaikeuksia kehittää ideoitani valmiiksi ja laittaa ne paperille. Pitkän aikaa tekstini tyssäsivät siihen, että kuvittelin, että ideoideni pitäisi olla valmiita, ennen kuin alan kirjoittaa. 

Kesti kauan tajuta, että kirjaa voi alkaa kirjoittaa, vaikkei oikeastaan vielä ihan tietäisikään, mitä siinä tapahtuu. Minut opetti tavallaan kirjoittamaan NaNoWriMo.

Logo NaNoWriMo:n sivuilta.

NaNoWriMo on henkilökohtainen haaste, jossa marraskuun aikana kirjoitetaan 50 000 sanaa pitkä kirja. Idea kuulosti hullulta, mutta kun tartuin haasteeseen, rakastuin NaNoWriMoon heti. 1667 sanan päivätavoite on säälimätön, mutta selkeä. Tekstiä alkoi syntyä. Vaikeina hetkinä kilahti sähköpostiin maailmankuulujen kirjailijoiden kannustuspuheita ja työskentelyä helpotti tieto siitä, että niin monet muutkin kirjoittajat ympäri maailman kamppailivat samaan aikaan tekstinsä parissa.

Laakson poika, Aavan tyttö syntyi marraskuussa 2009. En silloin itse asiassa edes ajatellut, että tästä tarinasta syntyisi muuta kuin NaNo-romaani. Se oli toinen varsinainen NaNo-romaanini ja olin vaiheessa, jossa vasta harjoittelin säännöllisen kirjoitusrytmin löytämistä. Tekstin tuottaminen oli minulle pääasia. 

Mutta kun aloin kirjoittaa, tarina lähti viemään mukanaan. Mini-ideoita alkoi syntyä, hahmojen motiivit selviytyä, juonen kaari hahmottua. Paljon tuli yllättyksenä itsellenikin. Jotkut sivuhenkilöt ottivatkin päähenkilön roolin ja jotkut aluksi tärkeät tapahtumat jäivätkin vain pieniksi sivujuoniksi. Elin niin vahvasti tarinan maailmassa, että minun oli välillä vaikea irrottautua siitä normaalin elämääni. En luultavasti koskaan tunne itseäni luovemmaksi kuin NaNo-marraskuiden aikaan. 

Ja mikä mahtavinta - kuukauden ihanan seikkailun jälkeen minulla oli kasassa tekstin ensimmäinen versio.

NaNoWriMo:n Camp-versioihin
voi osallistua huhtikuussa ja heinäkuussa.
30 ennen 30 syntyi vuoden 2013 huhtikuussa.

Se versio oli todella sekava ja sotkuinen. Paremmalla suunnittelulla  välttyisi aika monelta turhalta työvaiheelta! NaNoWriMo ei siis ole mikään oikotie onneen. Kuukaudessa kokoon kasattu versio ei todellakaan ole valmis. Itse asiassa se on ihan kamala. Siitä on vaikea löytää mitään hyvää, teksti toistaa itseään, kielikuvat ovat kliseitä, hahmot tekevät täysin päättömiä ratkaisuja.

Marraskuun 2009 jälkeen kävi, kuten minulle yleensä käy Nano-kuukauden jälkeen. Minulla kesti pitkään, että kestin edes katsoa ensimmäistä versiotani. Mutta kun sitten joskus parin vuoden kuluttua aloin lukea Laakson poikaa, Aavan tyttöä, huomasin, ettei se ollutkaan niin huono, kuin kuvittelin. Pidin sen hahmoista. Jotkut lauseista olivat kauniita. Kaiken heinäsuovan keskeltä alkoikin löytyä pieniä helmiä. 

NaNoWriMo:n hienous on siinä, että teksti syntyy. Tekstistä ja sen hahmoista tietää kuukauden seikkailujen jälkeen paljon enemmän. Teksti ei ole enää vain epämääräinen ajatus, vaan oikeasti ja konkreettisesti olemassa. Silloin se on jotain, jota voi muokata, korjata ja viedä eteenpäin. 

* * *
Ajattelin ottaa selvää, kuinka kirja syntyy. Seuraan tässä blogitekstisarjassani yhden käsikirjoituksen matkaa kohti valmista käsikirjoitusta. Vielä en tiedä itsekään, kuinka matka päättyy.  

Kuinka kirja syntyy 1: Idea

Idea on siemen,
josta tarina lähtee kasvattamaan
ensin juuriaan, sitten runkoa.

Ilman ideaa ei synny kirjaa. Tarvitaan se hetki, josta kaikki lähtee liikkeelle: Päässä herää mitä jos - kysymys, sinne ilmestyy kuva tai kohtaus ja aivot alkavat raksuttaa. Tästä voisi kirjoittaa!
Tästä pitäisi kirjoittaa! Tästä haluaisin tietää lisää! 

Käsittääkseni on edelleen aikamoinen mysteeri, miten, miksi ja milloin ihmisaivot ideansa kehittävät. 
Luovuutta tutkineen R. K. Sawyerin mukaan parasta on, jos päässä on mahdollisimman paljon elementtejä, jotka voivat törmätä toisiinsa uusilla ja yllättävillä tavoilla. Elementtejä ja tarinanaineksia saa tietenkin lisää lukemalla. Siksi moni kirjailija painottaakin, että lukeminen on kirjoittajalle paras koulu. Olen ehdottomasti samaa mieltä. Kirjoittaja on aina ensin lukija.

Lukijasta on kuitenkin jossain vaiheessa kasvettava kirjoittajaksi. Mitäs sitten pitäisi tehdä, jos ideaa ei ala kuulua? Lähes kaikista kirjoittamisen oppaista löytyy luku, joissa annetaan vinkkejä ideoiden saamiseen. Niistä voi poimia vinkkejä ja harjoituksia.

Minä en oikeastaan osaa edes antaa vinkkejä, koska minulla ei ole koskaan ollut vaikeuksia saada ideoita. Päinvastoin. Minun (positiivinen) ongelmani on ollut, että saan liikaa ideoita, ja minun on vaikea päättää, mihin niistä keskittyisin. (Kirjoitan lisää tästä mm. täällä.)

Suurin osa ideoistani ei tosin ole kovinkaan hyviä tai omaperäisiä. Itse asiassa suurin osa ideoistani on aika huonoja, nopeita mitä jos- välähdyksiä, ja seuraavassa hetkessä olen ne jo hylännyt. Minusta tärkeintä on kuitenkin se, etten ala liikaa rajoittamaan ajatuksiani, sensuroimaan omaa mielikuvitustani tai arvottamaan mielenliikkeitäni. Annan huonojenkin ideoiden aivan vapaasti tulla mieleeni ja hylkään ne hyvin lempeästi.

Löysin taktiikalleni myös tieteellistä vahvistusta. Sawyerin mukaan todella hyvän idean saaminen voi edellyttääkin, että saa paljon ideoita, joista on sitten varaa karsia. Lohduttavaa tässä on mielestäni se, että parhaatkin saavat huonoja ideoita. Itse asiassa ehkä jopa eniten huonoja ideoita, he vain osaavat karsia jyvät akanoista, tai sitten kehittää huonosta alusta jatkopohdinnalla paremman. 

Olen joskus aiemminkin kertonut, kuinka sain idean tekstiin Laakson poika, Aavan tyttö. Minun kohdallani monet ideat tulevat päähäni kuvina, luultavasti siksi, että olen visuaalinen hahmottaja, oppija ja kirjoittaja. En muista tarkalleen, missä yhteydessä kuva ilmestyi mieleeni, mutta muistan edelleen vahvasti ensinäkyni tekstin maailmasta. Siinä näin mustiin pukeutuneen, lihaksikkaan soturiprinsessan suutelemassa hentoa, vaaleatukkaista poikaa, joka oli tyttöä lyhyempi. Minua jäi kiehtomaan tämän epätyypillisen parin tarina. Miten he päätyivät suutelemaan? Miksi he olivat niin erinäköisiä? Voiko syntyä vetovoimaa, jos tyttö onkin vahvempi kuin poika? (Jälkimmäisin ajatus ei sinänsä ole mitenkään outo tai erikoinen, mutta itseäni se jäi mietityttämään.)
  
Mistä tiesin, että tähän ideaan kannatti tarttua? En mistään! En itse asiassa aluksi pitänyt sitä kovin kiinnostavana tai innostavana. Kirjoitin ensimmäisen version jonkinlaisena välihupina. Sen, mikä idea on jatkokehittelyn arvoinen, näyttää useimmiten vasta aika. Valitettavasti. Vaikeinta onkin ehkä hyväksyä se, ettei etukäteen voi tietää, tuleeko ideasta mitään. Joskus voi joutua luopumaan jo pitkälle tehdystä tekstistä, koska se ei vain jostain syystä toimikaan.

Kaikki ideat vaativat myös kypsymistä. Siis ihan kaikki. Monesti ihmiset luulevat, että idea riittää, sitten vain kirjoitetaan. Laakson poika, Aavan tyttö sai alkunsa jo kymmenen vuotta sitten, muttei ole vieläkään valmis. Se on kummitellut mielessä, mutta vasta nyt minusta tuntuu, että pystyn kirjoittamaan sen valmiiksi. Minulle on hyvin tyypillistä, että ideani hautuvat pitkään, ennen kuin kirjoitan niistä, ja sen jälkeen ne jäävät taas hautumaan. Saatan kirjoittaa, antaa hautua, kirjoittaa taas. Tämä saattaa kestää vuosia. Ehkä joskus, kun kehityn kirjoittajana, voin nopeuttaa prosessia.

Lisäksi yksi idea ei riitä yhteen kirjaan. Matkan varrella ideoita tulee lisää. Tämä liittyykin tähän! Tämä x voisikin olla y. Entä jos tässä kävisikin näin?  En usko, että kukaan saa sellaista ideaa, joka olisi valmis kirja kokonaisuudessaan, vaan kirja on iso kasa mini-ideoita yhteen solmittuna.

Mini-ideoita koen tulevan aika helpostikin sen jälkeen, kun tekstiä pääsee työstämään. Hyvän liikkeelle laittavan idean löytäminen on puolestaan aina jonkinlainen onnenpotku. Tai no, onnenpotku, joka teettää aika pirunmoisesti töitä. Turha kuvitella, että tarinaan törmättyään voisi vain kävellä ohi ja jatkaa elämää, jos sitä ei huvitakaan kertoa. Ehei. Tarinat ovat sitkeitä kummituksia, jotka saa peräänsä vuosiksi vainoamaan, ennen kuin kirja syntyy. 

* * *

Ajattelin ottaa selvää, kuinka kirja syntyy. Seuraan tässä blogitekstisarjassani yhden käsikirjoituksen matkaa kohti valmista käsikirjoitusta. Vielä en tiedä itsekään, kuinka matka päättyy.  

Kuinka innostaa nuoret lukemaan? Vastauksia Helsingin Kirjamessuilta

Kävin Helsingin Kirjamessuilla 29.10. kuuntelemassa kaksikin keskustelua liittyen nuorten lukemiseen. Aihe on ollut viime aikoina näkyvästi esillä julkisuudessa, ja asia on askarruttanut minuakin jo jonkin aikaa, sekä lukion opettajana että kirjoittajana. Pitääkö olla huolissaan? Mitä pitäisi tehdä, että nuoret lukisivat enemmän?

Oman kokemukseni mukaan pitää olla huolissaan. Lukemattomuus johtaa siihen, etteivät monet nuoret osaa tulkita tekstejä, eivätkä he hahmota kieltä metatasolla, mikä vaikeuttaa myös vieraiden kielten oppimista. Konkreettisia esimerkkejä tästä löytyy esimerkiksi viime koeviikolta. Kolmasosa ryhmästä sekoitti vastauksissaan sanat asu ja asuste. Identiteetti ja identtisyyskin menivät sekaisin, ja on aika tavallista, että kirjoituksissa vilisevät synonyymisessa yhteisymmärryksessä sekä keski-ikäiset että keskiaikaiset.

KirjaKallion paneelissa aiheesta keskustelivat Mikko Sarjanen Atomirotta-yhtyeestä, Elisan palvelumuotoilija Akseli Anttila sekä Suomen Lukukeskuksen toiminnanjohtaja Ilmi Villacís. He nostivat myös esille ilmeiset haitat siitä, ettei nuori lue tarpeeksi. Jos ei lue, ei pysty ottamaan selvää asioista, eikä myöskään itse muodostamaan tekstejä sen enempää työnhaussa kuin työpaikallakaan. Ehkä huolestuttavin keskustelussa esiin noussut asia oli se, että jos ei ole sanoja tunteille, ei tunteita voi käsitellä, ja silloin ne voivat purkautua todella haitallisilla tavoilla.

Nuoria tuskin kuitenkaan voi innostaa lukemaan pelottelemalla näillä haittapuolilla, koska (omankin kokemukseni mukaan) esimerkiksi työelämä tuntuu monesta nuoresta vielä aika kaukaiselta. Esille nousi myös ajatus siitä, että jos ajatellaan, etteivät nuoret tai pojat lue, alkaa ennustus toteuttaa itseään, eli uhkakuvien luominen on monin tavoin haitallista. Villacís muistuttikin, että nuorissa on myös paljon lukijoita, ja että nuorten kirjojen myynti ja lainausmäärät ovat nousussa. 


Osittain nuorten lukemattomuus on siis harhaa. Villacís sanoi, etteivät monet nuoret ymmärrä lukevansa, koska he eivät lue klassikoita tai muuta aikuisten tai auktoriteettien arvostamaa kirjallisuutta. Aikuisten ei pitäisi siis olla liian huolissaan, vaikka nuori lukisikin jotain "huonoa", esimerkiksi 50 Shades of Grey: tä. Kaikki lukeminen edistää lukutaitoa, eikä lukemisesta pidä tehdä liian vaikeaa, monimutkaista tai arvotettua.

KirjaKallion haastattelijat ja keskustelijat

Moni nuori saattaa myös virheellisesti ajatella, ettei osaa puhua tekstistä tai analysoida sitä. Sarjasella oli hyvä esimerkki siitä, miten hän on ottanut nuorten kanssa luettavaksi ja keskusteltavaksi rap-lyriikoita. Monelta nuorelta onkin tullut hyviä analyyseja ja ajatuksia näihin teksteihin liittyen. Jos teksti kiinnostaa nuorta, on hänellä luonnollisesti siitä enemmän sanottavaa.

Millaiset aiheet ja tekstit sitten kiinnostavat nuoria ja houkuttelevat lukemaan? Keskustelijoiden mukaan nuoria kiinnostavat hahmoina samanlaiset nuoret kuin he itse. Ehkä yllättäenkin nuoria tuntui kiinnostavan kaikki sellainen, mikä on totta, eli nuoret lukevat mielellään, kun joku kertoo omasta elämästään. Elisan WORD-hankkeessa saatiin selville mm, että ilmaiset (sähköiset) sisällöt voivat houkuttaa lukemaan ja ilmeisesti erityisesti poikia kiinnostaisi lukemiseen liittyvä pelillisyys, eli esimerkiksi voisi kilpailla siitä, kuka saa luettua eniten.

Minä jään siis odottelemaan, että e-kirjat viimeinkin lähtevät lentoon Suomessa. Oppikirjoissa sähköisyys ja sen mahdollistamat kuvat, videot, äänet, linkit yms. ovat jo ihan yleisiä. Jotain samankaltaista voi ehkä tulevaisuudessa olla (aikuistenkin) kaunokirjallisuudessa.  Uskon, että lukemisen tavat muuttuvat tulevaisuudessa - omatkin tapani.

Digitaalisuus tai uudet tavat lukea tuskin kuitenkaan muuttavat sitä olennaisinta eli ihmisen tarvetta tarinallisuuteen. Takauma-lavan keskustelussa kirjailija Kalle Veirto tiivistikin loistavasti oman reseptinsä nuorta kiinnostavaan kirjaan: Siinä pitää olla monenlaista sutinaa ja säätöä ja koukkuja erilaisille kaloille. 

Takauma-lavan keskustelijat

Suomen Kirjailijaliiton järjestämä keskustelu nuorten lukuinnosta keskittyi kirjailijavierailuihin. Keskustelemassa olivat Veirton lisäksi myös äidinkielen opettaja Leena Paasio-Leimola sekä Lukukeskuksen toiminnanjohtaja Ilmi Villacís. Veirto mainitsi, että vierailut voivat olla hyvin monenlaisia, mutta parhaiten ne toimivat, jos niitä on valmisteltu etukäteen ja niitä puretaan myöhemmin tunneilla. Paasio-Leimolasta kirjailijavierailut voivat innostaa nuoria sekä lukemaan että kirjoittamaan. Hänen toiveensa oli jopa saada koululle oma kummikirjailija. 

Äidinkielen tunneilla tehdään tärkeää työtä lukemisen eteen, mutta vastuu lukemiseen innostamisesta ei voi minun mielestäni olla vain äidinkielen opettajien harteilla. Opettajan rooli aiheuttaa helposti nuorissa tietynlaisen vastareaktion, joten olisi hyvä, jos viesti tulisi myös muualta kuin opettajilta. Toivon mukaan esimerkiksi nuoriin vetoavat julkisuuden henkilöt innostuisivat vierailemaan kouluilla ja puhumaan kiinnostavista kirjoista myös julkisuudessa.

Uskon siihen, ettei ongelma ainakaan ole se, etteikö laadukasta nuorten kirjallisuutta löytyisi. Olen itse tutustunut nuorten kirjallisuuteen aktiivisesti viime vuoden aikana, ja olen ollut suorastaan yllättynyt siitä, miten loistavia nuorten kirjoja on kirjoitettu. Itseäni miellyttikin kovasti KirjaKallion kantava ajatus: Jokainen on lukija, mutta kaikki eivät vain vielä ole löytäneet oikeita kirjoja.