Maaliskuun kirjavinkki: Linnunsitoja

Kirjan maisema on merta, tuulta
ja koneita. 

Helena Wariksen Linnunsitoja on vähäeleinen dystopia, joka sai minut miettimään, missä kulkee nuorten ja aikuisten kirjallisuuden raja.

Zemi pakenee Koneen hallitsemaa maailmaa pienelle majakkasaarelle. Saaren yhteisö pitää yllä vastarintaliikettä. Solmujen asiantuntija Zemi vastaa linnuista, jotka ovat ainoa viestintäkeino mantereelle. 

Kenenkään saarelle tulleen ei tarvitse kertoa menneisyydestään muille. Pian selviää, että monilla on omat salaisuutensa, ja niin on koko yhteisölläkin. 

Kaikki eivät vastarinnassakaan ole samaa mieltä keinoista ja toimintatavoista. Tapahtumien edetessä Zemi joutuu valitsemaan oman puolensa ja miettimään, kenen sanaan voi luottaa.

Waris maalaa kirjan maiseman vähäeleisesti ja kertoo vain vähän maailman ja henkilöiden taustoista. Tämä tyyli miellyttää minua enimmäkseen, esimerkiksi kohdissa, joissa Zemin on tehtävä päätös, ja lukija on aivan yhtä pihalla kuin Zemikin siitä, kuka on oikeassa ja kenen puolella pitäisi olla. Toisissa kohdissa taas jäin kaipaamaan enemmän taustoitusta ja syvyyttä maailmaan, ihmisiin sekä tapahtumiin. 

Henkilökaarti on romaaniksi vähäiseen sivumäärään nähden aika iso, joten moni henkilöistä jää etäiseksi. Henkilöiden muutokset Zemin silmissä alkavat myös ehkä noudattaa tiettyä kaavaa, jossa alkuvaikutelma osoittautuu täysin vääräksi. Jollain tavalla pidän tosin tästäkin, vaikka olisinkin kaivannut enemmän yllätyksellisyyttä alkuasetelmien muutoksiin. Monen henkilön kohdalla oli liian itsestäänselvää, miten Zemin asenne tulee muuttumaan. 

Vähäeleisyys toimii myös lopussa. Mahtipontinen lopetus olisi pilannut kirjan tunnelman. Toisaalta jonkinlaisen päätepisteen tapahtumat saavuttavat, ja ainakin minulle tämä piste riittää hyvin.

Helena Waris on suosikkejani fantasiakirjailijoista. Saattaa jopa olla, että ilman hänen Pohjankontu-trilogiaansa en itse olisi päätynyt niin syvälle fantasiakirjoittamiseen. Sen ainutlaatuinen maailma ja tapa nähdä fantasia uudella tavalla johdattelivat minut nimittäin aikoinaan takaisin fantasian pariin. 

Linnunsitojan kone- ja majakkamaisema ei puhuttele minua niin syvästi, mutta meren, tuulen ja koneiden dystooppinen maisema rakentuu tässäkin kirjassa vahvasti mieleeni. Waris tuntuu kirja kirjan jälkeen luovan maailman, joka osuu ja uppoaa, ainakin minun kohdallani.

Wariksen kirjoja lukiessani jään aina miettimään, missä kulkee nuorten ja aikuisten kirjallisuuden raja. Toki päähenkilöt ovat nuoria, mutta mielestäni tämänkin kirjan teemat ovat aika aikuisia. Kuka nousee vastarintaan, kuka tyytyy vain siihen, että saa olla rauhassa? Keneen tai mihin voi luottaa ja millä perusteilla? 

Ehkä sitten aikuisten romaanissa olisi enemmän sivuja ja syvempää pohdintaa. Toisaalta tämän romaanin vahvuus on juuri sen vähäeleisyys, koska se luo kirjan vahvan tunnelman. Voisin ainakin itse suositella tätä(kin) Wariksen kirjaa myös aikuisille.

Kuinka kirja syntyy 8: Tunnemyrskyjä

Luovan prosessin tunnekierto
(Teksin alkuperäinen lähde jäänyt minulle mysteeriksi)

Kun idean saa, siihen rakastuu aivan kuin ihmiseen: varoen, tunnustellen, miettien, onko siinä tarpeeksi hyvää, kantaako ihastus tarpeeksi pitkälle. Valitettavasti ei ole mahdollista saada selville sen enempää suhteen kuin idean toimivuutta, ennen kuin rohkeasti kokeilee. Välillä käy niin, että idea ei toimikaan, vaan jää muutaman sivun jälkeen. Toisinaan jonkun tekstin kanssa tulee päivä, jolloin on vain äkkiä selvää, että sen kanssa haluaa olla, joka päivä tästä eteenpäin. 

Teksti imaisee mukaansa. Tämä on parasta ikinä! En ole koskaan kirjoittanut mitään näin hyvää, eikä ehkä kukaan muukaan! Ideat lentävät, minioivalluksia satelee sellaista vauhtia, ettei ehdi kirjoittaa niitä riittävän nopeasti muistiin. Tektissä elää vahvasti mukana, sen maailmasta irroittautuminen tuottaa lähes fyysistä tuskaa. Välillä on vaikeuksia muistaa syödä tai nukkua.

Kun (ja nimenomaan kun, eikä jos) ensimmäiset vaikeat kohdat tulevat, ne selättää vielä huuman voimalla. Tai sivuuttaa. Palaan tähän myöhemmin! Kunnes vaikeuksia alkaa tulla useita ja useassa kohdassa tekstiä, ja suhde tekstiin muuttuu koko ajan monimutkaisemmaksi.

Eräänä päivänä oksettaa katsoa koko tekstiä. Se on niin huono! Siinä ei ole yhtään lausetta, joka toimisi! Ei huvita enää avata koko tiedostoa. Tai sitten sen avaa ja sulkee saman tien. Ei tästä tule mitään, paras luovuttaa!

Seuraavaksi alkaakin miettiä, miksi koskaan kuvitteli pystyvänsä kirjoittamaan kirjan. Miksi ryhdyin tähän? Enhän minä osaa kirjoittaa! Kaikki muut ovat paljon parempia ja ovat jo julkaisseet monta tekstiä eikä heillä varmasti ole koskaan näin vaikeaa. Olen surkea kirjoittaja ja surkea ihminen!

(Myös Anna Kaija on pohtinut kirjoittajan epävarmuutta ja ahdistusta blogissaan pidemmin tavalla, joka kuulostaa itselleni kovin tutulta...)

Kirjoittaminen on varma tie omaan henkilökohtaiseen helvettiin.

Huonot uutiset ovat siis, ettei takuulla yksikään kirja valmistu ilman vaikeuksia.
Hyvät uutiset ovat, että omaan tekstiinsä voi rakastua uudelleen. Ja pitääkin rakastua, uudelleen ja uudelleen. Kuten ihmissuhteissakin, lopulta kyse on päätöksestä. Tahdotko osoittaa uskollisuutta ja rakkautta myös vastamäessä? Oletko valmis tekemään töitä? Pystytkö tietoisesti löytämään ihastuksen itsestäsi uudelleen? Tahdotko tuijottaa tekstisi hyviä vai huonoja puolia? (Tosin toisin kuin ihmisihastuksissa niitä huonoja puolia tulisi pyrkiä muuttamaan eikä vain hyväksymään.)

Yksi hyvä puoli tässä tunnemyrskyssä on se, ettei kirjoittaja mitenkään voi laskelmoida. Pidän huvittavana ajatuksia ja ohjeita siitä, että pitäisi kirjoittaa siitä, mikä myy tai kiinnostaa lukijaa. Onnea vaan niille, jotka tuon tien valitsevat! Kirjan kirjoittaminen on niin pitkä ja rankka prosessi, ettei sitä mitenkään jaksa käydä läpi jonkun toisen kiinnostuksen kohteiden takia. Tai ei se ainakaan sen arvoista ole. 
(Toki kannattaa niistä omista kiinnostuksen kohteista poimia työpöydälle niitä, jotka potentiaalisesti kiinnostavat lukijoitakin. Siinä risteyskohdassa syntyvät menestyjät. Toisaalta on lähes mahdotonta etukäteen tietää, mikä kiinnostaa kustantajia/lukijoita/mediaa, joten itse lähden siitä, että kirjoitan siitä, mikä itseäni aidosti eniten sillä hetkellä kiinnostaa.)

Kuinka sitten löytää ihastumisen tunne uudestaan, kun vaikeuksia tulee? Tätä pohdin lisää seuraavassa tekstissä. Yksi parhaista keinoista on pitää hetki taukoa ja antaa tekstin levätä. Kirjoittaa jotain muuta tai vaikka välillä tehdä ihan jotain muuta. 
(Nähdä muita ihmisiä, esimerkiksi. Se kun on unohtunut siinä ihastumisvaiheessa, kun on linnoittautunut tekstinsä kanssa kuukausikaupalla kahdestaan kotisohvalle.)

* * *
Ajattelin ottaa selvää, kuinka kirja syntyy. Seuraan tässä blogitekstisarjassani yhden käsikirjoituksen matkaa kohti valmista käsikirjoitusta. Vielä en tiedä itsekään, kuinka matka päättyy.

Kuinka kirja syntyy 7: Ratkaisuja ja valintoja

Kirjan kirjoittaminen on palapeli, jossa tuhannesta palasta valitaan lopulliseen kuvaan vain muutama sata. Kirjoittajan täytyy visioida, millainen kuva saatavilla olevista paloista tulee. Tehtävää ei helpota lainkaan se, että välillä paloja ilmestyy lisää, välillä niitä ei löydy mistään ja osa kuuluu ihan eri palapeliin.
(30 jälkeen 30 -käsikirjoituksen kohdalla kokeilin palapelin rakentamista konkreettisesti. Siis oikeasti paperista. Se toimi.)

Toinen tapa kuvata prosessia on Stephen Kingin mammuttivertaus. Kirjoittaja kaivaa tarinaa esiin kuin arkeologi fossiilia. Aluksi näkyvillä on vain jokin luu tai kappale luurankoa. Sen ympäriltä täytyy kaivaa varoen, ettei riko luurankoa, vaan saa lopulta esille täydellisen fossiilin. (Vertaus löytyy Kingin itsensä kuvaamana paremmin Kirjoittamisesta -teoksesta.)

Ensimmäisen version jälkeen olin tilanteessa, jossa minulle oli jo kertynyt kasa paloja, mutta niistä muodostuva kuva oli epätarkka. Oli aika alkaa sommitella paloja yhteen. Tai tiputella hieman maata luiden päältä. Palaute auttoi tässä paljon.

Tarinalle oli yllättäen ilmaantunut yhteensä seitsemän kertojaa. Tämä on edelleen mielestäni perusteltua, koska Laakson ja Aavan välinen konflikti on monisyinen, ja eri henkilöillä on siihen erilainen lähestymistapa. Mietin kuitenkin, onko äänessä jo liian monta henkilöä, ja jäävätkö kaikki lukijalle lopulta etäisiksi. Oli siis tehtävä valintoja sen suhteen, kuka tarinaa kertoo. 

Pihlaja oli alun perin tekstissä sivuroolissa, mutta hän oli ottanut tekstistä tilaa niin luontevasti, että päätin pitää hänet päähenkilönä. Sen sijaan alkuperäiset päähenkilöt Mai ja Paju (joiden mukaan teksti on saanut nimensä), olivatkin yllättäen jääneet sivurooliin. Sain jopa palautetta, että lukijaa yllätti se, että Mai äkkiä nousikin niin tärkeäksi henkilöksi. Minulle oli itselleni selvää, että Mai on tärkeä, koska hänestä koko tarina aikoinaan lähti liikkeelle, mutta olin unohtanut kertoa sen lukijalle! Mietin, olisiko tässä kyseessä darling, joka ehkä pitäisi tappaa, mutta päätin lopulta pitää Main ja Pajunkin päähenkilön roolissa. Tämä tarkoittaa sitä, että varsinkin tekstin alkupuolella Pajun ja Main täytyy saada lisää tilaa.

Pajusta sain myös palautetta, ettei hänestä saa otetta. Hänestä lukijalle välittyi lähinnä se, mitä hän ei halua, muttei se, mitä hän haluaa. Pajun hahmo vaatiikin lisää taustoja ja selvityksiä. (On muuten hankalaa tutustua fiktiiviseen henkilöön, jos hän itse haluaa vetäytyä syrjään.)

Ensimmäinen tekstiversioni oli vielä luuranko. Saadakseni selville, miltä tämän tarinan fossiili elävänä näyttäisi, lihotan sitä monesta kohtaa. Kuvailen esimerkiksi tarkemmin, miltä Laaksossa ja Aavalla näyttää, sekä millaista arki siellä on. Annan lukijan myös entistä enemmän kurkistaa henkilöiden ajatuksiin (ja seuraavassa versiossa alankin poistaa ja muuttaa näitä esimerkiksi toiminnaksi, ettei tekstistä tule liian selittävä).

Myös teema alkaa näyttää toiselta tekstiä uudelleen kirjoittaessa. Huomaan, ettei teksti niinkään kerro vallasta, vaan sen kanssa yhteen kietoutuvista oikeista ja vääristä valinnoista.

On edelleen hyvin mahdollista, että muokkauksen jälkeen vaikuttaa siltä, ettei rakenne toimi, joitain lukuja täytyy siirtää, poistaa tai muokata. Se tarkoittaa tavallaan askelta taaksepäin, vaikka on tietenkin pidemmässä mittakaavassa askel eteenpäin. Joka tapauksessa teksti on vaiheessa, jossa se vaatii vielä paljon poistoja, editointia, viilausta, tekstin elävöittämistä.

Palapelin reunukset tuntuisivat nyt olevan valmiina, mutta sisus on vielä pahasti kesken. Eipä ihme, että välillä kirjaa kirjoittaessa iskee epätoivo ja fiilis siitä, ettei epämääräinen palapelikasa koskaan valmistu miksikään kauniiksi ja kokonaiseksi. 




* * *
Ajattelin ottaa selvää, kuinka kirja syntyy. Seuraan tässä blogitekstisarjassani yhden käsikirjoituksen matkaa kohti valmista käsikirjoitusta. Vielä en tiedä itsekään, kuinka matka päättyy.

Yksi eteen, kaksi taakse

Välillä kirjoittaessa tuntuu, että kun ottaa yhden askeleen eteenpäin, huomaa heti, että pitääkin palata kaksi askelta taaksepäin. Turhauttavaa? Kyllä.

30 jälkeen 30 oli jo mielestäni jonkinlaisessa valmispisteessä, ja sain siitä hyvää palautetta ensimmäisiltä lukijoilta. Silti päätin räjäyttää tekstin vielä kerran atomeiksi ja aloittaa järjettömän työstämisurakan alusta. Koska tekstistä ehkä tulee parempi. Järjetöntä? Ei ehkä sittenkään.

Minusta on koko ajan tuntunut, että tekstistä puuttuu jotain. Jokin sielu tai liima tai teema. Olen yrittänyt tavoittaa sitä keinolla jos toisellakin, mutten ole saanut siitä kiinni. 

Luin jälleen kerran asiaa pohtiessani Kirsin Book Clubista Sophie Kinsellan haastattelun. Siinä Kinsella kertoi suunnittelevansa kirjojaan liimaamalla seinälle lappusia ja järjestelemällä juonenkäänteitä niiden avulla. Mietin, että jos tämä metodi toimii chick litin kuningattarella, kannattaa minunkin kokeilla.

Askartelin sitten hiihtolomani aikana palapelin, joka aluksi vaikutti toivottomalta. Mutta kuinka ollakaan, muutaman päivän lappusia pyöriteltyäni ymmärsin metodin parhaat puolet. Jollain tavalla visuaalinen konkretia auttoi havaitsemaan, mikä kirjassa on sivupolkua, mikä olennaista ja ennen kaikkea mitä siitä vielä puuttuu.

Siitä puuttuu olennainen vastaus yhteen miksi-kysymykseen, joka muodostaa koko kirjan olennaisen jännitteen. Miksi Elina on jäänyt pikkukaupunkiin, vaikka on haaveillut muusta? Kysymys oli käynyt ajatuksissani kerran jos toisenkin tekstiä pyöritellessäni, mutta olin aina vain tyylikkäästi sivuuttanut sen ja perustellut itselleni, ettei se ollut tärkeää. 

Ymmärsin pian senkin, miksi välttelin vastausta.  
Kysymys tuli nimittäin vähän liian lähelle. Kysymyksen käsitteleminen olisi pakottanut minut käymään läpi omia ajatuksiani siltä ajalta, kun tuskailin sen kanssa, jäädäkö Joensuuhun vai lähteäkö etsimään onnea maailmalta. Se aika oli elämässäni yhtä ahdistusta, pahaa oloa, masennusta ja turtumusta. 

Ei ollut ehkä sattumaa sekään, että kasasin palapeliäni juuri lomalla Joensuussa, koska sieltähän ne puuttuvat palasetkin löytyivät. Kun löysin puuttuvan palasen, tuntui se itsestäänselvältä. Tekstistä löytyivät kaikki palaset sen ympäriltä ja pala sopi täydellisesti. Kyllä ihminen vaan sitten osaa olla sokea, kun pitäisi katsoa itseään silmiin!

Jollain tavalla oli helpottavaa tajuta, että ilman vastausta tuohon yhteen miksi-kysymykseen ei tarina toimi. Ja myös se, miksi teksti ei ole voinut valmistua aiemmin - ei minusta olisi ollut käymään läpi tätä aiemmin. Ehkäpä myös se, että kysymykseen vastaaminen pakottaa minut epämukavuusalueelle tarkoittaa myös sitä, että nyt tekstiin tulee se sielu, joka siltä on puuttunut. 

Tällä hetkellä nimittäin tuntuu, että tästä tulee muuten hyvä. Siis heti, kun joku räjäyttää atomeiksi koko 200-liuskaisen käsikirjoituksen, järjestelee sen uusiksi, poistaa tarpeettomat, kirjoittaa puuttuvat kohdat ja saa sanoiksi puettua kaiken sen, mitä mielessä pyöri kuusi vuotta sitten. 

Että melkein kohta maalissa? No, ei ihan vielä...