Epäonnistumisen jalo taito

Hain Taideyliopiston kirjoittamisen maisteriohjelmaan enkä tullut valituksi. Miksi kuitenkin kannatti hakea?

Ensi syksynä Taideyliopistolla alkaa ensimmäistä kertaa kirjoittamisen maisteriohjelma. Kuulin tästä lokakuussa, innostuin ja aloin odotella ennakkotehtävien julkistamista. Marraskuun alussa aloin heti suunnitella omia ennakkotehtäviäni. Minun kohdallani ne koostuivat pitkälti romaanisuunnitelmasta ja tekstinäytteestä. Tämän lisäksi kirjoitin esseen, motivaatiokirjeen ja CV:n sekä näpyttelin kaikki tietoni Opintopolkuun. Tammikuun loppuun mennessä olin lähes kolme kuukautta jo kypsytellyt uutta kirjaideaa.

Huhtikuun alussa sain tiedon siitä, että pääsisin II vaiheeseen eli valintakokeisiin Teatterikorkeakoululle. Apua! Iloitsin, mutta myös jännitin. Tiedossa oli kaiken kiireen keskelle välitehtäviä ja kolmepäiväiset valintakokeet. Pelkästään töiden järjestäminen niin, että pääsin paikalle, oli haastavaa. 

Vietin pääsykokeissa kaksi pitkää päivää ja ensimmäisen päivän jälkeen tuli vielä kotitehtäviä. Toisen päivän jälkeen oli välikarsinta. Puoli kymmeneltä illalla selvisi, että aamulla en enää jatkaisi valintakokeissa. En ollut niiden 11 joukossa, jotka pääsivät jatkoon.

Olin pettynyt. Totta kai. Näin pitkän ja vaativan hakuprosessin jälkeen olin aika sitoutunut yritykseeni. Kaiken lisäksi kolmantena päivänä valintakokeissa oli luvassa palautetta muille ja muilta. Olisin niin halunnut olla mukana! Harmitti. Paljon. 

Ehkä jos olisin joku muu, en puhuisi asiasta mitään. Kenenkään ei tarvitsisi tietää, että hain, eikä kukaan silloin tietäisi myöskään, että tipuin... Mutta olen ollut aika avoin ajatusteni suhteen tähänkin asti. Olen aina jakanut itsestäni ja elämästäni muille ehkä enemmänkin kuin on soveliasta. 

Minun tyyliäni ei vain ole hehkuttaa onnistumisia ja vaieta epäonnistumisista. Jos kaikki pitävät pettymykset itsellään ja puhuvat vain onnistumisesta, tulee somesta nopeasti aika karu paikka. Jokainen saa tietenkin itse valita oman avoimuutensa rajat, mutta minusta epäonnistumisista puhuminen ei ole ollenkaan noloa. 

Sitä paitsi en oikeastaan enää edes tunne pettymystä. Olen itse asiassa aika iloinen siitä, että kävin läpi tämän prosessin ja lopputulos oli tämä. Monestakin syystä.

1. Tulin luoneeksi kirjaprojektin.
Se oli kyllä kutkutellut mieltäni jo pitkään. Olen kutsunut sitä somessa monesti ohittelijaprojektiksi. Tuskin olisin kuitenkaan tarttunut siihen niin tosissani, jos ei olisi tarvinnut alkaa tehdä ennakkotehtäviä. Ideaa on nyt pureskeltu ja pohdittu. Valmis se ei ole, ei edes puolivalmis. Mutta valmiimpi se on, vaikka sitten vain vähän. 

2. Pääsin valintakokeisiin.
115:stä hakijasta kutsuttiin valintakokeisiin 26. Raati korosti, että taso oli kova ja että jokaisessa valintakokeisiin kutsutussa on vahvasti potentiaalia. Joten enpä oikeastaan voi kuin onnitella itseäni!

3. Valintakokeissa oli kivaa.
Kaksi valintakoeaamua alkoivat aamuliikunnalla, sen jälkeen kirjoitettiin koko päivä. Aurinko paistoi ja teatterikorkeakoulun käytäviltä kaikuivat nauru, laulu ja aplodit. Ihan kuin olisin ollut jossain etelän kirjoitusretriitillä! Tunsin enemmän lomailevani kuin kilpailevani opiskelupaikasta.

4. Tiedän tehneeni parhaani. 
Varsinkin toisen valintakoepäivän novellin kirjoittamisesta pidin paljon. Minulla oli hauskaa, kun kirjoitin sitä. Tunsin puhdasta luomisen nautintoa. Tavallaan tiesin samalla, ettei tämä teksti ehkä vie minua jatkoon. Mutta kirjoitin sen silti, koska pidin siitä itse. Se oli parasta minua ja olen siitä ylpeä.

5. Opin itsestäni kirjoittajana.
Raati korosti, että täytyy kirjoittaa sitä, mitä haluaa, eikä yrittää arvailla, mitä raati haluaisi lukea. Jouduin siis miettimään, mitä minä haluan kirjoittaa. Mikä on minun juttuni? Mikä minua kutkuttaa? Ja kyllä, omaa juttuani etsiskellessäni löysin hetkeksi aivan erilaisen kirjoittamisen ilon. 

Muistin taas, ettei ole yhtä oikeaa polkua, vaan jokaisen on tehtävä vain sitä, mihin itse uskoo. Riippumatta siitä, mitä muut siitä ajattelevat, ja osaavatko muut sitä jälkeenpäin arvostaa.

Etsin uutta perpekstiiviä kirjoitustauolla

6. Taideyliopisto ei olisi ollut minulle oikea paikka.
Nautin aivan mielettömästi Teatterikorkeakoulun ilmapiiristä ja valintakoepäivistä. Oli ihanaa keskittyä kirjoittamiseen koko päivä ja haaveilla kirjoittamisen opinnoista.

Jokin kuitenkin myös sanoi minulle, ettei Taideyliopisto ole minun paikkani. Kun mietin, mitä ja miten minä haluaisin kirjoittaa, tulin siihen tulokseen, että minä olen viihdyttäjä ja tarinankertoja. En oikein pysty ajattelemaan itseäni taiteilijana. Pieni osa minusta oli siis salaa helpottunut, kun sain jo tässä vaiheessa tietää, etten tullut valituksi.

7. Menin kohti tavoitteitani.
Tämän vuoden tavoitteeni numero yksi oli jotain uutta. Tämä oli yksi yritys kohti jotain uutta. Siitä ei nyt tullut tämän enempää, mutta samalla ajatukset asian suhteen selkiytyivät. Minulla on varmempi olo sen suhteen, mitä haluan elämältäni ensi syksynä. 

8. Se tärkein: epäonnistuminen kannattaa!
Tämä voi kuulostaa ristiriitaiselta. Uskon kuitenkin (omaan) vanhaan totuuteni: ne, jotka eivät koskaan epäonnistu, eivät yleensä tee paljon muutakaan. Epäonnistuminen vaatii yrityksen. Yritys vaatii rohkeutta. Ja vain yrittämällä voi onnistua - joskaan ei joka yrittämällä. 

Toisinpäin ajateltuna epäonnistumiset ovat osa yrittämistä ja sitä kautta lopulta edistymistä. Kukaan ei voi onnistua aina. Jos välttää epäonnistumista, välttää yrittämistä. Epäonnistumiset kuuluvat matkaan ja prosessiin. 

Joten olin rohkea ja yritin - se on tärkeintä.

Kirjallisuutta kannattaa opiskella - 7 hyvää syytä

Kannattaako kirjallisuutta opiskella? Vastaus on itsestään selvästi kyllä. Tässä esimerkiksi 7 hyvää syytä miksi. 

Ajatukset on koottu Jyväskylän avoimessa yliopistossa lukuvuonna 18-19 suoritettujen kirjallisuuden perusopintojen jälkeen.

Bonus: Kurssikirjallisuudesta saa kissalle
hyviä istuma-alustoja.

1. Kirjallisuuden tunteminen lisää yleissivistystä. 

Eiköhän myönnetä, että me kaikki  haluamme voittaa Trivial Pursuitissa! Kirjallisuusknoppeja ja klassikkotietämystä on takuulla tarjolla. Sitä hienompaa on kuitenkin saavuttaa syvempi ymmärrys siitä kirjallisuuden jatkumosta, joka on syntynyt antiikista tähän päivään.

2. Kirjallisuus kytkeytyy historiaan ja yhteiskuntaan.
Kirjallisuus ei synny tyhjiössä. Tieteelliset edistysaskeleet, filosofiset tulkinnat ja yhteiskunnalliset tapahtumat kytkeytyvät kaikki osaksi kirjallisuutta. Kirjallisuus on esitellyt ideoita, vienyt niitä eteenpäin ja julistanut vanhat aatteet kuolleiksi.

Kirjallisuutta opiskelemalla yleissivistys lisääntyy monella tavalla. Samalla oppii mm. historiaa, filosofiaa ja luonnontieteitä.

3. Tekstejä ymmärtää paremmin.
Kaikki tekstit ovat jatkumoa jo aiemmin julkaistuille teksteille ja kantavat niitä jollain tavalla sisällään. Jokaisesta tekstistä voi löytää merkkejä niin menneistä kuin tulevista valtavirtauksista. Klassikoita ymmärtää paremmin, kun tietää, mitä niiden syntyaikaan on arvostettu tai vastustettu. Nykykirjallisuus taas iskee usein silmää menneelle ja sitä voi olla jopa vaikea lukea tuntematta aiempaa kirjallisuutta.

4. Tekstejä oppii analysoimaan ja tulkitsemaan.
Pelkäsin ennen opintoja, katoaako osa lukemisen ilosta jatkuvan analysoinnin seurauksena. Kieltämättä lukemiseeni on tullut uusi analyyttisempi ulottuvuus, jonka takia en aina uppoudu tarinoihin niin syvälle kuin ennen.

Toisaalta sen ansiosta saan teksteistä toisella tasolla enemmän irti. Näen asioita, joille ennen olen ollut sokea tai löydän tekstistä uusia näkökulmia. Käsitteiden opiskelu ei ehkä itsessään ole niin hauskaa, mutta niiden avulla silmät avautuvat.

5. Erilaisista teksteistä oppii nauttimaan.
Vihasin lukiossa kaikista eniten runo- ja novellianalyysien kirjoittamista. Kun harjoittelimme analyysitekniikoita kurssilla, aukesi minulle aivan uusi maailma. 

Runous on esimerkiksi hieman kuin piilosanatehtävät. Lauseet voivat aluksi vaikuttaa käsittämättömiltä, mutta kun niihin tutustuu syvemmin oikeiden työkalujen avulla, löytyykin salattuja piilomerkityksiä ja oivalluksen riemua.

Tenttivalvoja odottelee etätentin alkamista

6. Sivussa oppii kirjoittamaan paremmin.
Kun ymmärtää, millaisista asioista ja elementeistä tekstit rakentuvat, on myös helpompi nähdä, miksi joku toimii tai ei toimi. Kirjallisuuden opiskelua voi siis suositella myös kirjoittamisesta kiinnostuneille. 

Kirjoittamista voi toki opiskella omana aineenaan, mutta luulen, että olisin saanut kirjoittamisen opinnoista enemmän irti, jos olisin opiskellut kirjallisuutta ensin. On ihan hyvä tutustua analyyttisesti siihen, mitä muut ovat tehneet, ennen kuin alkaa itse kirjoittaa tavoitteellisesti.

Lue lisää:
Kirjoittamisen perus- ja aineopintojen jälkeen pohdiskelin, kannattaako kirjoittamista opiskella ja voiko kirjoittamista opiskella.

7. Kirjallisuuden opiskelu on hauskaa.
Missä muussa oppiaineessa saa lukea fiktiivisiä tarinoita ja ansaita siitä opintopisteitä? Luettavaa ei toki kovinkaan paljon saa valita itse (ainakaan perusopintovaiheessa), mutta ei klassikoiden lukeminenkaan ole ollenkaan niin tylsää kuin jotkut kuvittelevat.

Lue lisää: 5 väärää uskomusta klassikoista

Kehuin Jyväskylän avointa yliopistoa kirjoittamisen opintojen jälkeen, ja voin edelleen pysyä kannassani. Tämän helpommaksi ja hauskemmaksi ei opiskelua enää voi tehdä. Kurssien suoritustapoja on monia ja niistä voi valita itse, mikä sopii itselle parhaiten. Omat suosikkini ovat (edelleen) verkkokurssit, mutta tällä kertaa muiden kanssa keskustelu antoi ehkä jopa vieläkin enemmän uusia näkökulmia tehtäviin. Jos olin epävarma tulkinnoissani, sain kaipaamaani vahvistusta, tai sitten joku esitti näkökulmia, joita en tullut ottaneeksi huomioon.

Pidin itse eniten kirjallisuuden historian kursseilla käytetyistä roolikeskusteluista. Omia mielipiteitä ei tarvinnut keksiä, kun renessanssi-Chiara, valistus-Etienne ja realismi-Jorge tekivät työt puolestani. Lisäksi viikon tai kahden mittaisiin pätkiin pilkotut kurssit jäsensivät tekemistä.

Opiskelu toi ainakin minulle kaivattua vaihtelua arkeen. Tietenkin opiskelu aina tuo omat haasteensa jaksamisen ja ajanhallinnan kannalta, mutta ei pidä unohtaa, että oppiminen  - ja onnistuminen - myös antavat paljon. Ja jos työskentelee vielä opettajana (tai minä vain asiantuntijana), tekee monellakin tapaa hyvää olla välillä opiskelijan roolissa pänttäämässä perusasioita.

Okei, myös tämä näky tuottaa nautintoa. Kaikki perusopintojen kurssit suoritettu!