Elämäni mullistui kaksi kuukautta sitten, kun syntyi pieni kurttumuori, helmikuinen sunnuntailapsi, ja minusta tuli äiti. Jos uppoan syvälle vauvakuplaan, elän tällä hetkellä yhtä elämäni ihmeellisimmistä ja kauneimmista ajoista. Saan tutustua pieneen ihmiseen ja ihmetellä, kuinka nopeasti hän kasvaa ja oppii uusia asioita. Päivät ja yöt, kädet ja sydän ovat täynnä, paljon täydempänä kuin osasin odottaa.
Samaan aikaan kaikkien muidenkin arki on äkkiä mullistunut yhden kamalan viruksen takia. Samalla kun opettelen uutta elämää, maailma ulkona on muuttunut autioksi ja eristetyksi. Tuntuu kuin kuplani ympärillä olisi toinen todellisuus, vieras ja pelottava, kuin suoraan dystopiasta. Isovanhemmatkin jäivät eristysrajan toiselle puolen, eivätkä saa tavata lastenlastaan.
Kaikessa tässä on ollut sulattelemista. Ajatukset ovat yksinkertaisesti nyt aivan muualla kuin fiktiivisissä maailmoissa. Siksi kirjoittamiseen on ollut viime aikoina vaikeaa keskittyä. Tuntuu pahalta, että asia, joka on minulle rakas ja tärkeä, onkin nyt määrittelemättömäksi ajaksi siirtynyt sivuosaan elämässäni. Kaipaan hurjasti tarinoiden maailmaan uppoutumista, hiljaisuutta ja keskittymisrauhaa. Välillä tunnen syyllisyyttä varastetuista kirjoitushetkistä, koska ympärilläni tapahtuu niin paljon isompia ja tärkeämpiä asioita, mutta toisaalta, ei kai voi olettaakaan, että muuttuisin äkkiä eri ihmiseksi. Kirjoittajasielu kaipaa ja tarvitsee kirjoittamista.
Olen hokenut viimeisen vuoden itselleni ja kaikille muille, että elämässä on muutakin kuin kirjoittaminen. Täytyy vain hyväksyä, että nyt on hetken aikaa sen muun vuoro olla pääosassa. Kirjoittajaminäni ei ole kadonnut eikä ole katoamassa minnekään, vaikka kirjoitustaukoja tuleekin entistä enemmän. Vielä tulee aika, kun kirjoittamiseen on enemmän mahdollisuuksia. Ehkä silloin on enemmän elämää nähtynä ja siksi enemmän sanottavaa.
Pysykää muutkin terveinä parempia aikoja odotellessa. Palataan <3