Stereotyyppisiä hahmoja ja juonikuvioita?
Mitä enemmän luen keskustelua viihteen ja korkeakirjallisuuden vastakkainasettelusta, sitä selvemmin nousee esille, että sillä vähemmän hienolla ja höttöisellä viihteellä tarkoitetaan erityisesti naisille suunnattua viihdettä.
Niina Meron Romantiikan puolustus nostaa esiin, miten monien perinteisesti matalampana pidettyjen genrejen arvostus on viime vuosina noussut, mutta romantiikkaan liittyy edelleen häpeää.
Romantiikan halveksunnalla on Meron mukaan pitkä historia. Tämä johtuu luultavasti lajin sukupuolittuneisuudesta. Naisten kirjoittamaa viihdettä on pidetty jopa haitallisena ja kritisoitu siitä, että se täyttää naisten aivot epärealistisilla kuvitelmilla parisuhteesta ja ylläpitää patriarkaatin rakenteita.
Monet romanttiseen viihteeseen liittyvät stereotypiat eivät kuitenkaan Meron mukaan pidä paikkaansa. Sankarittaret voivat olla vahvoja, itsenäisiä naisia, joiden elämässä romantiikka on yksi osa-alue muiden joukossa. Ennalta määrätty juonikuviokaan ei automaattisesti tarkoita tasapaksua ja tylsää tuotosta. Ovatko haiku ja sonetti kaavamaisia, vaikka niidenkin muoto on etukäteen tiedossa? kysyy Mero.
Mero muistuttaa myös, että romantiikka pitää sisällään paljon erilaisia teoksia, ei pelkästään kioskikirjallisuutta. Toisaalta heppoisemmalla sarjaromantiikallakin on tehtävänsä maailmassa. Siinä kirjailija ei toteuta omaa visiotaan, vaan palvelee lukijan tarpeita. Romantiikkakirjallisuuden lukija on turvassa, hän voi luottaa siihen, ettei kirjailija vedä yllättäen mattoa hänen jalkojensa alta. Genre pitää yllä uskoa ihmisiin, rakkauteen ja onnellisiin loppuihin.
Ei ihan pieni tehtävä, sanoisin.
Mitä enemmän luen keskustelua viihteen ja korkeakirjallisuuden vastakkainasettelusta, sitä selvemmin nousee esille, että sillä vähemmän hienolla ja höttöisellä viihteellä tarkoitetaan erityisesti naisille suunnattua viihdettä.
Niina Meron Romantiikan puolustus nostaa esiin, miten monien perinteisesti matalampana pidettyjen genrejen arvostus on viime vuosina noussut, mutta romantiikkaan liittyy edelleen häpeää.
Romantiikan halveksunnalla on Meron mukaan pitkä historia. Tämä johtuu luultavasti lajin sukupuolittuneisuudesta. Naisten kirjoittamaa viihdettä on pidetty jopa haitallisena ja kritisoitu siitä, että se täyttää naisten aivot epärealistisilla kuvitelmilla parisuhteesta ja ylläpitää patriarkaatin rakenteita.
Monet romanttiseen viihteeseen liittyvät stereotypiat eivät kuitenkaan Meron mukaan pidä paikkaansa. Sankarittaret voivat olla vahvoja, itsenäisiä naisia, joiden elämässä romantiikka on yksi osa-alue muiden joukossa. Ennalta määrätty juonikuviokaan ei automaattisesti tarkoita tasapaksua ja tylsää tuotosta. Ovatko haiku ja sonetti kaavamaisia, vaikka niidenkin muoto on etukäteen tiedossa? kysyy Mero.
Mero muistuttaa myös, että romantiikka pitää sisällään paljon erilaisia teoksia, ei pelkästään kioskikirjallisuutta. Toisaalta heppoisemmalla sarjaromantiikallakin on tehtävänsä maailmassa. Siinä kirjailija ei toteuta omaa visiotaan, vaan palvelee lukijan tarpeita. Romantiikkakirjallisuuden lukija on turvassa, hän voi luottaa siihen, ettei kirjailija vedä yllättäen mattoa hänen jalkojensa alta. Genre pitää yllä uskoa ihmisiin, rakkauteen ja onnellisiin loppuihin.
Ei ihan pieni tehtävä, sanoisin.
Helppoa höttöä?
Viihdekirjallisuutta kritisoidaan yleensä siitä, ettei se tarjoa lukijalleen mitään ajateltavaa. Tätä mieltä on myös Kirsti Ellilän päähenkilö Selma romaanissa Nainen, joka kirjoitti rakkausromaanin. Selma päättää rahapulassa kirjoittaa rakkausromaanin, koska ajattelee, ettei höttöisen juonen kehittely voi vaatia kirjoittajalta kovin paljon. Eikä arvosteluja tarvitse pelätä, koska rakkausromaaneja ei takuulla arvioida lehdissä! Korkeintaan joutuu esittelemään vaatekappinsa naistenlehdille.
Pian Selma kuitenkin huomaa, ettei rakkausromaanin kirjoittaminen olekaan ihan niin helppoa. Tarina vaatii ihan samalla tavalla henkilöhahmojen ja heidän historioidensa kehittelyä kuin mikä tahansa muukin romaani. Eikä sujuvan tekstin ja kevyen pinnan luominenkaan tapahdu aivan itsestään.
Lopulta Selma joutuu muuttamaan suhtautumistaan rakkausromaaneihin ja luopumaan hieman kyynisyydestäänkin. Selma tekee ihastuttavan huomion: ihmiset, jotka lukevat rakkausromaaneja, eivät ole täysin menettäneet viattomuuttaan.
Kirja on mainio esimerkki siitä, etteivät (hyvät) viihderomaanit ole vain höttöä. Ellilä parodioi* rakkausromaanissaan rakkausromaaneja ja esittää teräviä huomioita viihteen lukemisesta ja arvostuksesta. Oman kokemukseni mukaan moni viihderomaani käsitteleekin salaa myös vakavampia aiheita, usein erityisesti naisen elämään liittyviä ennakkoluuloja ja vaikeuksia. Loistavia esimerkkejä löytyy esimerkiksi Mhairi McFarlanen tuotannosta.
Toki nämä vakavammat aiheet ovat usein sivuroolissa ja tunne-elämykset etusijalla. Tämän osalta voi täysin samaistua täysin Päivi Haanpään blogitekstin ajatuksiin viihteestä:
Viihdekirjallisuutta kritisoidaan yleensä siitä, ettei se tarjoa lukijalleen mitään ajateltavaa. Tätä mieltä on myös Kirsti Ellilän päähenkilö Selma romaanissa Nainen, joka kirjoitti rakkausromaanin. Selma päättää rahapulassa kirjoittaa rakkausromaanin, koska ajattelee, ettei höttöisen juonen kehittely voi vaatia kirjoittajalta kovin paljon. Eikä arvosteluja tarvitse pelätä, koska rakkausromaaneja ei takuulla arvioida lehdissä! Korkeintaan joutuu esittelemään vaatekappinsa naistenlehdille.
Pian Selma kuitenkin huomaa, ettei rakkausromaanin kirjoittaminen olekaan ihan niin helppoa. Tarina vaatii ihan samalla tavalla henkilöhahmojen ja heidän historioidensa kehittelyä kuin mikä tahansa muukin romaani. Eikä sujuvan tekstin ja kevyen pinnan luominenkaan tapahdu aivan itsestään.
Lopulta Selma joutuu muuttamaan suhtautumistaan rakkausromaaneihin ja luopumaan hieman kyynisyydestäänkin. Selma tekee ihastuttavan huomion: ihmiset, jotka lukevat rakkausromaaneja, eivät ole täysin menettäneet viattomuuttaan.
Kirja on mainio esimerkki siitä, etteivät (hyvät) viihderomaanit ole vain höttöä. Ellilä parodioi* rakkausromaanissaan rakkausromaaneja ja esittää teräviä huomioita viihteen lukemisesta ja arvostuksesta. Oman kokemukseni mukaan moni viihderomaani käsitteleekin salaa myös vakavampia aiheita, usein erityisesti naisen elämään liittyviä ennakkoluuloja ja vaikeuksia. Loistavia esimerkkejä löytyy esimerkiksi Mhairi McFarlanen tuotannosta.
Toki nämä vakavammat aiheet ovat usein sivuroolissa ja tunne-elämykset etusijalla. Tämän osalta voi täysin samaistua täysin Päivi Haanpään blogitekstin ajatuksiin viihteestä:
Nautin tunnistettavasti kuvatuista tunteista: eron tuskasta, ihastuksen lepatuksesta vatsanpohjassa, sähköisistä kosketuksista ja poskipäitä pakottavasta onnenhymystä. Ja nasakasta dialogista!
*Sivumennen mainittakoon, että 30 ennen 30 oli myös alkuun pöytälaatikkoparodiaa chick litistä. Sitten huomasin, ettei viihteen kirjoittaminen ollutkaan ihan niin helppoa... ja aloin kirjoittaa kirjaa tosissani.
 |
| Mhairi McFarlanen teoksissa on pohdittu mm. seksismiä, koulukiusaamista, kehollista itsemääräämisoikeutta ja juorulehtien luomaa todellisuutta. |
Genrekirjailija pääsee helpolla?
Syksyn kirjamessuilla viihteellisiä kirjoja kirjoittaneet Eva Frantz, Maria Grundvall ja Michaela von Kügelgen keskustelivat kohtaamistaan ennakkoluuloista ohjelmanumerossa Blir genrelitteraturen någonsin salonsfähig.
Jokainen kirjailija oli saanut kuulla erikoisia kommentteja. Dekkareita kirjoittavalle Frantzille oli todettu, että hän on niin hyvä kirjoittaja, että voisi varmaan kirjoittaa "oikeankin" kirjan. Von Kügelgen taas oli saanut kritiikkiä kirjojensa kansista, koska ne olivat jonkun mielestä olleet liian hienot viihteelliselle kirjalle. Grundvall puolestaan oli havainnut mielenkiintoisen asian kirja-arvioissa: niissä kirjoissa, joissa hänen kirjansa luokiteltiin viihteeksi, hahmoja pidettiin stereotyyppisinä. Muissa arvioissa hahmot taas nähtiin aivan uskottavina. Genren läpi lukeminen siis vaikutti siihen, miten hahmot koettiin.
Moni myös kuvittelee (Ellilän päähenkilön Selman tapaan), että viihdettä kirjoittamalla tienaisi helppoa rahaa. Keskustelusta kävi kuitenkin ilmi, että kirjallisuuden alalla on helpompi elättää itsensä ja saada apurahoja, jos kirjoittaa arvostetumpia lajeja. Genrekirjat saavat myös vähemmän huomiota erityisesti mediassa. Arvioita ilmestyy harvoin, ja arvion saattaa kirjoittaa henkilö, joka ei edes tunne genreä. Kuinka teoksen onnistumisen voi edes arvioida, jos ei tunne sen lajisukulaisia? Jokaisella genrellä on omat lainalaisuutensa, eikä viihdettä voi lukea tai arvioida samalla tavalla kuin esimerkiksi runoutta.
Voisiko genrekirjallisuudesta sitten joskus tulla salonkikelpoistakin? Frantz totesi varsin tyhjentävästi, etteivät häntä salongit paljon kiinnosta, jos ihmiset vain lukevat hänen kirjojaan.
Keskustelussa pohdittiin kuitenkin myös sitä, miksi viihteellisyys ylipäätään nähdään negatiivisena asiana. Eikö ole hyvä asia, että kirja on viihdyttävä ja siitä tulee hyvä mieli? Sujuvasti kirjoitetut kirjat voivat myös houkutella lukemaan esimerkiksi nuoria tai vähemmän lukevia. Helpommat kirjat lisäävät lukuitsetuntoa ja toimivat ikään kuin porttihuumeina haastavampiin teoksiin. Eikö ole hienoa, että kirjallisuutta on kaikenlaista ja jokaiselle löytyy jotakin?
Syksyn kirjamessuilla viihteellisiä kirjoja kirjoittaneet Eva Frantz, Maria Grundvall ja Michaela von Kügelgen keskustelivat kohtaamistaan ennakkoluuloista ohjelmanumerossa Blir genrelitteraturen någonsin salonsfähig.
Jokainen kirjailija oli saanut kuulla erikoisia kommentteja. Dekkareita kirjoittavalle Frantzille oli todettu, että hän on niin hyvä kirjoittaja, että voisi varmaan kirjoittaa "oikeankin" kirjan. Von Kügelgen taas oli saanut kritiikkiä kirjojensa kansista, koska ne olivat jonkun mielestä olleet liian hienot viihteelliselle kirjalle. Grundvall puolestaan oli havainnut mielenkiintoisen asian kirja-arvioissa: niissä kirjoissa, joissa hänen kirjansa luokiteltiin viihteeksi, hahmoja pidettiin stereotyyppisinä. Muissa arvioissa hahmot taas nähtiin aivan uskottavina. Genren läpi lukeminen siis vaikutti siihen, miten hahmot koettiin.
Moni myös kuvittelee (Ellilän päähenkilön Selman tapaan), että viihdettä kirjoittamalla tienaisi helppoa rahaa. Keskustelusta kävi kuitenkin ilmi, että kirjallisuuden alalla on helpompi elättää itsensä ja saada apurahoja, jos kirjoittaa arvostetumpia lajeja. Genrekirjat saavat myös vähemmän huomiota erityisesti mediassa. Arvioita ilmestyy harvoin, ja arvion saattaa kirjoittaa henkilö, joka ei edes tunne genreä. Kuinka teoksen onnistumisen voi edes arvioida, jos ei tunne sen lajisukulaisia? Jokaisella genrellä on omat lainalaisuutensa, eikä viihdettä voi lukea tai arvioida samalla tavalla kuin esimerkiksi runoutta.
Voisiko genrekirjallisuudesta sitten joskus tulla salonkikelpoistakin? Frantz totesi varsin tyhjentävästi, etteivät häntä salongit paljon kiinnosta, jos ihmiset vain lukevat hänen kirjojaan.
Keskustelussa pohdittiin kuitenkin myös sitä, miksi viihteellisyys ylipäätään nähdään negatiivisena asiana. Eikö ole hyvä asia, että kirja on viihdyttävä ja siitä tulee hyvä mieli? Sujuvasti kirjoitetut kirjat voivat myös houkutella lukemaan esimerkiksi nuoria tai vähemmän lukevia. Helpommat kirjat lisäävät lukuitsetuntoa ja toimivat ikään kuin porttihuumeina haastavampiin teoksiin. Eikö ole hienoa, että kirjallisuutta on kaikenlaista ja jokaiselle löytyy jotakin?
 |
| Viihteen kuningatar JoJo Moyes on käsitellyt kirjoissaan mm. vaikeasti vammautuneen oikeutta päättää elämänsä, yksinhuoltajaäidin taloudellista ahdinkoa ja puolison kuolemaa. Sellaisia helppoja ja kepeitä aiheita! |
Hömppä hömppänä, kirjallisuus kirjallisuutena?
Oman osuutensa viihteen esille tuomisessa tekivät Takakansi-podcastissa Marko Suomi ja Amman lukuhetki-blogin Amma, jotka osoittivat myös, että viihteestäkin voi puhua vakavasti.
Miten edes määritellään hömppäkirjallisuus? Keskustelijoiden Twitterissä toteutetun kyselyn mukaan se on monelle synonyymi kerran luettavalle kirjalle, jossa ei ole syvempiä tasoja eikä mitään ajatuksia herättävää. Amman mukaan nämä ovat stereotypioita, koska hyvin kirjoitetussa viihteessä voi olla myös tasoja. Ne jäävät vain huomaamatta, jos lukee laput silmillä, ennakko-odotukset matalalla. Eikä ajatusten herättäminen Ammasta välttämättä vaadi korkeakirjallista tuotosta taakseen. Iso ajatusprosessi voi käynnistyä kirjan herättämästä ajatusleikistä tai siitä, että alkaa pohtia, miksi jonkun hahmon toiminta ärsyttää. Joskus sanoma voi jopa mennä paremmin perille, jos se on piilotettu kevyemmän pinnan alle.
Minussa sana hömppä herättää vastustusta, koska sitä käytetään lähinnä naisille suunnatuista kirjoista. Amma kysyykin aiheellisesti, onko enempi ok lukea Ilkka Remeksen jännitystrillereitä kuin Enni Mustosen historiallisia ihmissuhderomaaneja. Mustosen kirjat ovat myös hyvä esimerkki siitä, että viihteellisemmistäkin kirjoista voi oppia asioita. Omasta lukuhistoriastani nostaisin rinnalle myös Kaari Utrion tuotannon, joka on herättänyt minussa enemmän kiinnostusta historiaa kohtaan kuin kaikki historian tunnit koulussa yhteensä.
Se, että kirja luokitellaan korkeakirjallisuudeksi, ei myöskään automaattisesti takaa laatua. Amman mukaan myös taiteellisessa tuotannossa on kuraa joukossa. Kirjailijalla voi olla hieno, kokeellinen ajatus, mutta se ei välttämättä tarkoita, että kirjailija onnistuu sen toteuttamaan. Toisaalta taas moni klassikon statuksen saanut kirjakin on alkujaan ollut viihteellinen, esimerkiksi Sherlock Holmesin seikkailut. Ammalta puolestaan on jäänyt Anna Karenina kesken, koska se on hänen mielestään sietämätöntä saippuaoopperaa.
Genrejen arvottamisella on varjopuolensa. Amman mukaan on surullista, jos joku jättää lukematta jonkun kirjan vain siksi, että kuvittelee sen olevan huonompaa, tai ei pidä sen lukemista uskottavana. Suomi puhuukin lukupositiivisuuden puolesta: kaikki lukeminen on hyvää lukemista. Ammakin mielestä lukuinnon kannalta on tärkeää, että tarjolla on monenlaista. Mitä jos Netflixistä saisi katsoa vain taide-elokuvia ja korkeatasoisia dokumentteja?
Joko viihdettä tai korkeakirjallisuutta?
Arana kirjoittaa Missing Link-blogissa oman, osuvan kommenttinsa siihen, miksi jaottelu viihteeseen ja korkeakirjallisuuteen ärsyttää. Hänen mukaansa viihdettä lukeviin ihmisiin suhtaudutaan jopa alentuvasti ja annetaan ymmärtää, että on ihan ok välillä lukea viihdettäkin, kunhan ymmärtää, ettei se mitään oikeaa kirjallisuutta ole. Olen itsekin törmännyt vastaavaan kommentointiin ja aina tällaista lukiessani mietin, etten ihmettele lainkaan, miksi lukemisen suosio laskee. Joitain ihmisiä korkeakirjallisuuden lukeminen ei todellakaan tunnu tekevän fiksummaksi, vain ylimielisemmäksi!
Aranakin nostaa esiin sen, miten viihteelliseksi luokitelluista teoksista jätetään helposti huomioimatta eri tasot, erityisesti ne syvemmät, kun taas korkeakirjallisuudeksi luokitelluissa teoksissa keskitytään ”sanomaan”, ja virheet jäävät huomioimatta. Jako viihteeseen ja korkeakirjallisuuteen on kuitenkin liian yksioikoinen ja arvottava sekä luo tyhjiä ennakko-odotuksia.
Arvottamisen sijaan teosta voisi pyrkiä lukemaan objektiivisesti, esimerkiksi esittämällä sille samat kysymykset kuin Arana:
Miten edes määritellään hömppäkirjallisuus? Keskustelijoiden Twitterissä toteutetun kyselyn mukaan se on monelle synonyymi kerran luettavalle kirjalle, jossa ei ole syvempiä tasoja eikä mitään ajatuksia herättävää. Amman mukaan nämä ovat stereotypioita, koska hyvin kirjoitetussa viihteessä voi olla myös tasoja. Ne jäävät vain huomaamatta, jos lukee laput silmillä, ennakko-odotukset matalalla. Eikä ajatusten herättäminen Ammasta välttämättä vaadi korkeakirjallista tuotosta taakseen. Iso ajatusprosessi voi käynnistyä kirjan herättämästä ajatusleikistä tai siitä, että alkaa pohtia, miksi jonkun hahmon toiminta ärsyttää. Joskus sanoma voi jopa mennä paremmin perille, jos se on piilotettu kevyemmän pinnan alle.
Minussa sana hömppä herättää vastustusta, koska sitä käytetään lähinnä naisille suunnatuista kirjoista. Amma kysyykin aiheellisesti, onko enempi ok lukea Ilkka Remeksen jännitystrillereitä kuin Enni Mustosen historiallisia ihmissuhderomaaneja. Mustosen kirjat ovat myös hyvä esimerkki siitä, että viihteellisemmistäkin kirjoista voi oppia asioita. Omasta lukuhistoriastani nostaisin rinnalle myös Kaari Utrion tuotannon, joka on herättänyt minussa enemmän kiinnostusta historiaa kohtaan kuin kaikki historian tunnit koulussa yhteensä.
Se, että kirja luokitellaan korkeakirjallisuudeksi, ei myöskään automaattisesti takaa laatua. Amman mukaan myös taiteellisessa tuotannossa on kuraa joukossa. Kirjailijalla voi olla hieno, kokeellinen ajatus, mutta se ei välttämättä tarkoita, että kirjailija onnistuu sen toteuttamaan. Toisaalta taas moni klassikon statuksen saanut kirjakin on alkujaan ollut viihteellinen, esimerkiksi Sherlock Holmesin seikkailut. Ammalta puolestaan on jäänyt Anna Karenina kesken, koska se on hänen mielestään sietämätöntä saippuaoopperaa.
Genrejen arvottamisella on varjopuolensa. Amman mukaan on surullista, jos joku jättää lukematta jonkun kirjan vain siksi, että kuvittelee sen olevan huonompaa, tai ei pidä sen lukemista uskottavana. Suomi puhuukin lukupositiivisuuden puolesta: kaikki lukeminen on hyvää lukemista. Ammakin mielestä lukuinnon kannalta on tärkeää, että tarjolla on monenlaista. Mitä jos Netflixistä saisi katsoa vain taide-elokuvia ja korkeatasoisia dokumentteja?
Joko viihdettä tai korkeakirjallisuutta?
Arana kirjoittaa Missing Link-blogissa oman, osuvan kommenttinsa siihen, miksi jaottelu viihteeseen ja korkeakirjallisuuteen ärsyttää. Hänen mukaansa viihdettä lukeviin ihmisiin suhtaudutaan jopa alentuvasti ja annetaan ymmärtää, että on ihan ok välillä lukea viihdettäkin, kunhan ymmärtää, ettei se mitään oikeaa kirjallisuutta ole. Olen itsekin törmännyt vastaavaan kommentointiin ja aina tällaista lukiessani mietin, etten ihmettele lainkaan, miksi lukemisen suosio laskee. Joitain ihmisiä korkeakirjallisuuden lukeminen ei todellakaan tunnu tekevän fiksummaksi, vain ylimielisemmäksi!
Aranakin nostaa esiin sen, miten viihteelliseksi luokitelluista teoksista jätetään helposti huomioimatta eri tasot, erityisesti ne syvemmät, kun taas korkeakirjallisuudeksi luokitelluissa teoksissa keskitytään ”sanomaan”, ja virheet jäävät huomioimatta. Jako viihteeseen ja korkeakirjallisuuteen on kuitenkin liian yksioikoinen ja arvottava sekä luo tyhjiä ennakko-odotuksia.
Arvottamisen sijaan teosta voisi pyrkiä lukemaan objektiivisesti, esimerkiksi esittämällä sille samat kysymykset kuin Arana:
Mitkä ovat tämän teoksen heikkoudet ja vahvuudet, ja miten ne painottuvat? Mihin asioihin teos suhtautuu kunnianhimoisesti ja mihin vähemmällä kunnianhimolla? Mitä teos tahtoo sanoa ja mitä se ehkä samalla tulee tahtomattaan sanoneeksi? Millaisiin tunteisiin teos keskittyy? Ja tietysti se kaikista olennaisin kysymys, eli viihdyinkö teoksen parissa ja miksi?
Ajattelen itse lukijana, että yksikään kirja ei voi tarjota minulle kaikkea. Jokaisella kirjalla on omat vahvuutensa eivätkä mitkään kaksi kirjaa ole samalla tavalla hyviä. Jonkun teoksen maailma voi olla hyvin rakennettu, toisessa ihastuttaa yksittäinen henkilöhahmo. Teksti voi imaista mukaansa ja pakottaa kääntämään sivuja nopealla tahdilla, tai sitten teksti voi pyytää pysähtymään, hidastamaan ja pohtimaan. Jokin kirjassa voi tarjota minulle paljon tietoa ja haastaa älyäni, toinen taas vetoaa tunteisiin. Kieli voi olla yksinkertaisen selkeää, hauskan leikittelevää, monimutkaisuudessaan kiehtovaa tai uudissanoillaan ihastuttavaa. Tai sitten teoksesta löytyy jotain muuta, joka puhuttelee minua.
Minulle kaikki kirjat ovat siis kirjallisuutta ja omalla tavallaan kiinnostavia – ja arvokkaita.
 |
| Viime vuoden suosikeissa oli erilaisia genrejä, mutta sanoisinpa, että jokaista kirjaa voisin silti kuvata sanalla "viihdyttävä". |