Sivut

tiistai 29. marraskuuta 2016

Marrasmöyry


Marrasharmaan 50 sävyä Katri Siskon silmin
Kai tämän marraspimeyden keskeltä voi löytää kauneuttakin, tai harmaan eri sävyjä. Ainakin viime viikkoina olen oikein möyrynnyt eteenpäin.

Palautin luovuuskurssin tehtävät, joten tämän vuoden opiskelutavoite on täynnä (mikäli kurssi hyväksytään). Esseiden kirjoittaminen tuntui taas tuskaisalta, mutta viime hetken ongelmaksi muodostui, että tekstiä oli liikaa... En siis ihan ole onnistunut pitämään kiinni tavoitteestani tehdä minimisuoritusta teoriakursseilla.

Minun alkoi myös tehdä mieli ihan konkreettista, painettua versiota 30 ennen 30-käsikirjoituksesta kirjahyllyyn. Tilasin sitten sellaisen, tuskailtuani taas muutaman tunteroisen kansikuvien kanssa... Kansisuunnittelu ylittää kyllä täysin tekniset taitoni. Toistaiseksi käytin vain BoD Funia, eli kirja ei ole vielä yleisessä myynnissä paperisena. Ajattelin hiplailla painettua kirjaa hetkisen ja päättää sitten, laitanko kirjan myös paperiversiona myyntiin. Olisi kiva ainakin ensimmäisille lukijoille ja tukijoille ostaa 30 ennen 30 ihan painettuna.

Olen myös viilaillut vielä projekti GS:n viimeisintä versiota, ja saanut muutamia kuuluisia minioivalluksia... Tänään tuli taas sellainen olo, etten osaa tälle käsikirjoitukselle enää antaa mitään. Oma käsitykseni on taas, että se on hyvä, mutta sehän on nähty aiemminkin, ettei oma käsitys hyvästä vielä johda minnekään, eikä sekään, että muidenkin mielestä käsikirjoituksessa on hyvää... Laitoin GS:n kuitenkin maailmalle, kokeilkoon siipiään. Olen joka tapauksessa sitä mieltä, että tämä käsikirjoitus pitää saada ulos pöytälaatikosta aika pian. Se on oudosti kyllä tullut koko ajan ajankohtaisemmaksi, mutta jossain vaiheessa aika ajanee senkin ohi. Tämän lisäksi omakustanne opetti ainakin sen, että projekteille täytyy osata jossain vaiheessa laittaa piste ja mennä kohti uusia tuulia.

Niin - se on kai seuraava kysymys. Mitä seuraavaksi? Genreen harjaantumisen kurssille tarvitsisin romaanikässärin, mikä ei ole ongelma, mutta kun lisävaatimuksena on, että sen parissa pitäisi jaksaa puuhata 100 sivun ja 10 op:n verran. En oikein tiedä, mihin käsikirjoitukseen haluaisin seuraavaksi panostaa, tai minkä genren. Suomalaista chick litiä? Fantasiaa? Vai ihan perusproosaa? 
Tuntuu aika rankalta aloittaa taas alusta se matka, joka käsikirjoituksen alkuversioista on sen loppuversioihin. Vaikka tiedänkin, että siinä matkassa on paljon hyvää ja opettavaista, haluan olla aika varma siitä, että seuraava käsikirjoitus on myös kaiken sen vaivan arvoinen. 

Ehkä tässä on nyt aikaa hieman miettiä ja ottaa taukoakin. Kaiken kaikkiaan olen tyytyväinen tämän vuoden tuloksiin, erityisesti 30 ennen 30:n osalta. Ensi vuonna ehkä vielä enemmän. 

keskiviikko 23. marraskuuta 2016

Miltä nyt tuntuu, Katri Sisko?

Olen nyt lähes kaksi viikkoa ollut suomalaista chick litiä julkaissut kirjoittaja. Miltä nyt tuntuu?

Tuntuu haikealta. Teksti on nyt maailmalla, ja en aio palata sen pariin enää. Yksi polku on kuljettu loppuun ja tavallaan ikävöin Elinan maailmaa. 

Tuntuu surulliselta. Toivoin, että 30 ennen 30 saisi kustannussopimuksen, tietenkin. Toivoin, että se saisi enemmän näkyvyyttä, ja sitä markkinoitaisiin, ja se saisi sellaista huomiota, jota se mielestäni ansaitsee. Nyt teksti jää ehkä vain pienen piirin luettavaksi. Se voi tarkoittaa myös sitä, että 30 jälkeen 30 ei koskaan tule valmiiksi, eli senkin kohtalo jää kovin surulliseksi.

Tuntuu oudolta. Muut pääsevät lukemaan tekstiäni! Yllättävän vähän olen stressannut siitä, mitä muut tekstistä ajattelevat, koska olin päästänyt siitä jo henkisesti irti. Silti. Vähän kuin päästäisi ihmisiä  hieman kurkkimaan päänsä sisään. Outoa on sekin, että itse on työstänyt tekstiä vuosia, toinen voi lukea sen yhdessä hujauksessa. 

Tuntuu ihanalta. Tunnen oikeasti, että teksti oli valmis julkaistavaksi, ja että se täytyi julkaista. On niin hienoa katsella omaa kirjaansa myynnissä, vaikkei sitä nyt kukaan ostaisikaan!

Tuntuu helpottuneelta. Olen tehnyt ratkaisuni, eikä tarvitse enää miettiä. Ratkaisu oli myös oikea ainakin siinä mielessä, että päähäni alkoi heti tulvia uusia ideoita ja jaksoin edistää muita projekteja. En ollut enää jumissa, vaan pääsin eteenpäin.

Tuntuu toiveikkaalta. Tällä viikolla on tarkoitus palauttaa seuraavan kurssin oppimistehtävät ja saada kasaan seuraavat 5 opintopistettä. Samoin seuraava projekti lähenee seuraava askelta ja ehkä, ehkä tällä viikolla maailmalle lähteekin jo seuraava käsikirjoitus...


Sadonkorjuuta odotellessa


perjantai 4. marraskuuta 2016

Aihetta juhlaan

Ensin hyvät uutiset: Minusta tulee pian julkaissut kirjoittaja! 
Olen nyt pitkään pyöritellyt sormea omakustannepalvelun julkaisunapilla, miettinyt kehtaanko, miettinyt kannattaako. Tänään sitten viimein klikkasin. Minut sysäsi reunan yli se, että sain taas yhdestä kustantamosta jo tutuksi tullutta palautetta: Tämä on hyvä, mutta emme me tätä julkaise. Kyseessä tuskin oli merkki universumilta, mutta siltä se hieman tuntui. Aika mennä eteenpäin.

Olen jo kovin tottunut hylkäyskirjeisiin. Jo se, että ylipäätään olen saanut jonkinlaista palautetta useammasta kustantamosta, tuntuu aikamoiselta voitolta, koska henkkoht palautetta saa vain 5% tekstinsä lähettäneistä. Puhumattakaan siitä, että ainakin kolmessa kustantamossa tekstini julkaisemista ihan oikeasti harkittiin! Viimeisin kommentti oli, että teksti on täysin julkaisukelpoista ja kerronta sujuvaa, mutta ei vain sovi julkaisuohjelmaan.  Täytyy muistaa, että kyseessä on kuitenkin vasta ensimmäinen oikeasti valmiiksi tullut romaanikäsikirjoitukseni.

Mutta ei siitäkään pääse mihinkään, etten yltänyt niihin viiteen promilleen, jotka pääsevät kustantamoiden listoille. Osasyy on varmastikin se, että kustantamot haluavat myydä, ja minun kirjani ja suomalaisen chick litin kohderyhmä on pieni. Suurin syy on tietenkin se, että kirja on hyvä, mutta ei vain riittävän hyvä, kun rima on hurjan korkealla. Tavallaan tässäkin, etten saanut kustannussopimusta, on hyvä puolensa - suomalaista chick litiä edustava kirja on minulle aikamoinen genreharha-askel, joten mieluummin ehkä julkaisenkin varsinaisen esikoiseni sellaisen genren alalta, jonka parissa haluan tulevaisuudessa jatkaakin.

Miksi sitten julkaista teksti itse? Tätä olen pohtinut monesti, ja lopulta jäljelle on jäänyt kaksi painavaa syytä: Jos kaksikin ihmistä lukee kirjan, se on kaksi ihmistä enemmän kuin pöytälaatikossa. Lisäksi tämä projekti ansaitsee arvoisensa komeat hautajaiset, vaaleanpunaiset ja suklaahippuiset! Paljon on aihetta juhlaan, olen kirjoittanut ihan oikean romaanin, ja edelleenkin pidän siitä suurelta osin.

Joten kiitän ja kumarran. Kiitos, Elina, näistä yhteisistä vuosista, ja hyvää matkaa maailmalle!