Suhtaudun yleensä aika penseästi sekä suomalaiseen kirjallisuuteen että elokuvatuotantoon. Nyt olen kuitenkin molempien suhteen yllättynyt positiivisesti tällä viikolla, joten luvassa sekä kirja - että leffasuositus.
* * *
Aloitetaan suomalaisesta kirjallisuudesta. Yleiskuvani suomalaisesta kirjallisuudesta on, että räntää sataa, on helvetin ankeaa, masentaa ja kaikki on mennyt pieleen jo ennen omaa syntymää. Jos ei ole jo valmiiksi paha mieli ennen lukemista, niin lukemisen jälkeen kyllä ainakin on.
Leena Landerin Tummien perhosten koti on juurikin tätä, räntää nyt ehkä lukuun ottamatta. Juhani Johansson huostaanotetaan ja hän joutuu kantamaan vanhempiensa virheiden taakkaa ja syyllisyyttä. Sitten kaikki meneekin pieleen ja kaikille käy enemmän tai vähemmän huonosti.
Ja minä rakastin kirjaa. Siitäkin huolimatta, että se oli tavallaan juuri sitä, mitä inhoan suomalaisessa kirjallisuudessa. Se oli synkkä ja se oli surullinen, sen maailmankuva ei luvannut juuri kenellekään mitään hyvää. Mutta se oli niin kaunis! Kieli oli yksinkertaisuudessaan runollista ja sen maalaama maailma tummasävyisyydestään huolimatta tarunomainen. Meri, joka tuotti pettymyksen. Perhoset, jotka syntyivät tummasiipisinä.
Ehkä pidin juuri siitä, että Saari oli niin myyttinen. Tai siitä, että teksti ja tapahtumat olivat niin monitasoisia. Siitä ainakin pidin, että kaiken synkkyyden keskellä oli valonpilkahdus. Kukaan ei ollut lopulta paha, kaikki uskoivat jollain tavalla tekevänsä oikein.
Annan Tummien perhosten kodille asteikollani huippuarvosanan eli KKKK½. Puolikas tippuu vain ja ainoastaan lopusta, jonka koin sisältävän aika paljon yllättävää tietoa ja olevan hieman hajanainen tästäkin syystä.
* * *
Toinen positiivinen yllätys oli Talvivaaran tarinaa fiktiivisesti kuvaava Jättiläinen. Yleinen käsitykseni suomalaisista elokuvista on ollut, että tarina on kökkö tai huonosti kerrottu, näyttelijät myötähäpeää herättävän kankeita ja katsojia aliarvioidaan joka tasolla. Jättiläinen ei sortunut yhteenkään näistä.
En ole seurannut Talvivaaran tositarinaa mitenkään intensiivisesti, joten minulla ei ole mitään käsitystä siitä, miten todenmukainen elokuva on. Tämän takia minun oli varmastikin helppo mennä mukaan elokuvan maailmaan, mutta se olikin hyvin rakennettu. Tarina eteni, ja vaikka faktaa (?) tulikin paljon, ei missään vaiheessa tullut sellaista oloa, että nyt tuleekin sitten infodumppi. Draaman kaarikin oli rakennettu uskottavasti.
Näyttelijätkin tekivät hyvää työtä. Eivätkä vain siksi, että ankeuden näytteleminen käy suomalaiselta lähes luonnostaan. Toki nyt useimmat henkilöt olivat suht yksitasoisia ja suoraviivaisia, mutta eivät häiritsevissä määrin. Siitäkin täytyy antaa plussaa, että vaikka henkilöitä oli paljon, pysyin koko ajan kartalla kuka kukin on.
Tälle annan arvosanaksi jopa KKKK. Mukana ehkä hieman suomalaisen elokuvan kannustuslisää ja positiivista yllättyneisyyttä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti