Sivut

torstai 7. huhtikuuta 2016

Egomaniaa (!)

Sitä on aika vaikea selittää. Sitä ei voi kuvailla. Se on se tunne, kun palaset loksahtavat kolosiinsa ja kaikki kysymykset saavat vastauksensa. Kun pienet yksityiskohdat liittyvät saumattomasti suurempaan kokonaisuuteen, kun kaikella on tarkoituksensa, mikään ei ole turhaa ja vaiva saa palkkansa. Ehkä suunnilleen siltä tuntuu, kun romaanikäsikirjoitus alkaa lähentyä valmista.

No, ei minulla edelleenkään ole mitään käsitystä siitä, mikä on valmis. Mutta kaksi kertaa olen nyt kokenut tuon tunteen, ensimmäistä kertaa projekti 30:n ja toista kertaa nyt projekti GS:n kanssa. Sen voin kertoa, että se tunne on mahtava. GS sai alkunsa jo joskus 2000-luvun alkupuolella, joten olen vääntänyt sitä yli 10 vuotta. Siis aivan tolkuttoman kauan! Se on ollut sellainen Iisakin kirkko, etten ole uskonut siitä valmista tulevan. Olen hylännyt sen, palannut sen pariin. Olen päättänyt tehdä sen valmiiksi, en ole osannut. Loppu on ollut yhtä tuskaa, tekstiä on heitetty pois varmaan kohta kirjastohyllyllisen verran... On tuntunut lukemattoman monta kertaa siltä, etten tähän pysty, ettei tämä ole tarpeeksi hyvä, ettei tästä tule mitään.

Nyt ensimmäistä kertaa on sellainen olo, että nyt se loppu toimii. Tekisi mieli hihkua ja huutaa maailmalle, lähettää luettavaksi kaikille, koska tämä on se vaihe, kun koko tarina tuntuu ihan täydelliseltä. Siinä on kaikki kohdillaan, jokaikinen sana! Haluan, että kaikki muutkin pääsevät nauttimaan tästä ihanuudesta! Luen tekstiäni yhä uudestaan, koska se on niin hyvä, ja ihmettelen miksi kaikki kustantamot eivät jo jonota ovellani tarjoamassa kustannussopimusta. Tämä romaanikäsikirjoitus on ihan oikeasti ihan paras!

Joku järki yrittää huudella, että kun palaan tekstin pariin joskus parin kuukauden kuluttua, se tuskin tuntuu taas ihan näin mahtavalta. Mutta en jaksa kuunnella sitä nyt. Koska olen ansainnut tämän! Viimeinkin ne kaikki tuhannet tunnit, kun olen yrittänyt löytää tarinan oikean muodon, tuntuvat siltä, että kyllä kannatti. 

Ja tästä tunteesta aion pitää kiinni. Vaikka tätäkään kässäriä ei ikinä julkaistaisi, vaikka en koskaan saisi euroakaan palkkaa sen tekemisestä ja vaikka kukaan muu ei koskaan ihastuisi siihen, niin sen kirjoittaminen ei ollut turhaa eikä mennyt hukkaan. Koska se on tärkeä minulle. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti