Sivut

sunnuntai 17. huhtikuuta 2016

Uusia puuhia pussillinen


Nyt kun olen saanut iisakinkirkkoni loppusuoralle olen jo alkanut miettiä uusia projekteja. Kauan ei helpotus valmiista siis kestänyt, kohta on mutkan takana taas edessä uusi matka, jonka lopputuloksesta en tällä hetkellä vielä tiedä mitään. Miksi minä taas ryhdyin tähän? Mikä masokisti olen? Masentavaa tietää, että luultavasti suurimman osan siitä työstä, jonka teen, tulen luultavasti poistamaan tai vähintäänkin muokkaamaan aivan uusiksi seuraavien kuukausien (vuosien?) aikana. Tulen luopumaan toivosta ja tulen hylkäämään projektin ja tulen vuodattamaan kyyneleitä sen parissa. 

En kyllä edes oikeasti pysähtänyt miettimään, että kannattaako. Päinvastoin. Odotan innolla tulevaa, ihanaa uutta tekstiä, uusia oivalluksia, ties mihin tämä tie vie! Ennen kaikkea lopputulos on tällä hetkellä mielessäni täydellisen hohdokas, virheetön ja mahtava tuotos, paras minkä kukaan koskaan on kirjoittanut! (Kyllä, vielä se on ihan mahdollista!)

Olen NaNo-vuosieni aikana kirjoittanut niin monta romaanikäsikirjoituksen alkua, etten aivan alusta joudu lähtemään. 30-projektini jatko-osa on kirjoitettu jo vuoden 2014 huhtikuun CampNaNossa. Alku on mielestäni ihan hyvä, mutta lopun aion kirjoittaa 95-prosenttisesti uusiksi. Suunnitelmakin on tehty (täysin tapojeni vastaisesti!) ja ideoita riittää. 

Tässä vaiheessa minua pidättelee lähinnä ajatus siitä, ettei 30 ennen 30 ole saanut kustannussopimusta, eikä mitenkään valoisalta sen suhteen näytä. Parista kustantamosta odotan vielä vastausta, mutta arvioin mahdollisuuteni aika pieniksi. Miksi kirjoittaa siis jatko-osa, kun ensimmäistäkään osaa ei ole julkaistu?

Palaan tässä perimmäiseen kysymykseen: Miksi kirjoitan? Vastaus on, että kirjoitan lopulta täysin puhtaasti kirjoittamisen ilosta. Jos voittaisin lotossa miljoonia, en takuulla enää joka aamu nousisi ja ajaisi kiltisti töihin. Sen sijaan kirjoittaisin aivan kuten ennenkin (ehkä tosin linnassa Ranskassa). Eli enhän minä siksi kirjoita, että tästä jotain maksettaisiin. Ei ole maksettu 27 vuotena tätä ennenkään, ja olen silti kirjoittanut.

Mutta silti: miksi kirjoittaa kirja, jota ei varmasti ikinä julkaista? Jos tämä olisi uusi projekti, olisi edes jotain toivoa, mutta eihän tätä mitenkään voitaisi julkaista, ei kukaan julkaise jatko-osaa julkaisemattomalle kirjalle. Toisaalta taas en voi olla kirjoittamatta tätä kirjaa. Olen luonut sen maailman, olen sille velkaa. 

Aloin siis miettiä asiaa uudelta kantilta. Mitä jos projekti 30:n ensimmäinen osa sittenkin julkaistaisiin? Jos perinteiset kustantamot eivät sitä haluaa painaa, mitä jos julkaisisin sen itse? 

Olen siis viettänyt aikaani tutkimalla eri tapoja julkaista e-kirjoja, koska se on ainakin matalan kustannuskynnyksen ratkaisu. Sitten pitäisi tietysti löytää lukijoita, eli markkinoida. Ja tässä vaiheessa koko toiminnasta on jo tullut todella epäromanttista ja epätaiteilijamaista. Eihän minua kiinnosta tuollaiset raha- ja markkina-asiat yhtään.

Sitten taas olen oikeastikin sitä mieltä, että projekti 30:n ensimmäinen osa on hyvä. Se on kirja, jonka haluaisin lukea, vaikken olisi sitä itse kirjoittanutkaan. Haluan jakaa sen maailmalle, siltä varalta, että on edes yksi ihminen, jonka elämään se toisi edes jonkinlaista iloa. Miksi en siis vähän näkisi vaivaa sen eteen?

Monet tuntuvat myös uskovan, että tulevaisuus on e-kirjoissa, ja niin uskon tietyllä tavalla itsekin, vaikken itse e-kirjoja luekaan. Kaikki muukin on muuttunut sähköiseksi, mikseivät myös kirjat?

Sanotaan, että vanha konsti on parempi kuin pussillinen uusia. Mutta mitäs sitten, jos vanha konsti ei ole käytettävissäsi? Eikö silloin pussillinen uusia olisi parempi kuin ei mitään? 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti