Mun haaveet on mun haasteet

Tänä aamuna Helsingin Sanomien artikkelissa "Uupumus todisti, miten tärkeää on harrastaa" käsitellään intohimoista harrastamista. Jutussa kerrotaan kahdesta naisesta, jotka käyvät kokoaikaisesti töissä, mutta vapaa-aika täyttyy intensiivisestä harrastuksesta, joista ei palkkaa makseta, ja saavutuksetkin jäävät suurelle yleisölle tuntemattomaksi. Miten he jaksavat? Miksi minäkin täyden työpäivän jälkeen jaksan vielä panostaa täysillä kirjoittamiseen?

Vastaus on lopulta aika yksinkertainen. HS:n jutussa työpsykologian tutkija Lotta Harjun mukaan intohimo mitä tahansa tekemistä kohtaan lisää elämän merkityksellisyyttä. Tekemisestä tulee mielekästä kuitenkin vasta, kun se tarjoaa sopivasti haasteita. Täytyy siis jaksaa ponnistella ja nähdä vaivaa, mutta se myös palkitsee, ja mielekkyyden kokemus saa ponnistelemaan lisää. Syntyy positiivinen kierre, jota voisi kai kutsua intohimoksikin.

Monille töihinsä leipiintyneelle voi harrastaminen olla ainoa keino saada mielekästä tekemistä ja jaksaa töissäkin. Minä taas olen siitä onnellisessa asemassa, että pidän paljon myös työstäni, ja osaan tehdä siitäkin itselleni sopivan (välillä liiankin) haasteellista. Samaan aikaan kirjoittaminen on niin iso osa elämääni, etten oikein osaa pitää sitä pelkkänä harrastuksena. Onko minun siis vaikeaa löytää aikaa vaativalle työlle ja vaativalle harrastukselle? Väsyttääkö joskus antaa töissä kaikkensa ja tulla sitten kotiin antamaan parhaansa käsikirjoituksille? Tuntuuko välillä siltä, ettei ole järkeä maksaa siitä, että saa lisävelvotteita? Kärsivätkö ihmissuhteet ja muu elämä ajoittain? Stressaako? Kyllä, kyllä, kyllä ja kyllä. Mutta kun Aamulehti (3.1.) kysyy, onko mahdollista elää täysin stressitöntä elämää, vastaa professori Mika Pantzar, että sehän olisi hirveä ajatus. Hyvä stressi saa toimimaan määrätietoisemmin ja myös lisää vireystilaa. Kun tekee sitä, mistä pitää, joutuu antamaan paljon, mutta myös saa paljon. 

HS:n haastatteleman Harjun mukaan on vain arvioitava itse, jaksaako suoriutua sekä työstä että harrastuksesta, ja tuoko harrastus elämään iloa ja intohimoa, vai suorittamista ja huonoa stressiä. Omalla kohdallani esimerkiksi maratonajan parantaminen ei jaksa motivoida niin paljon, että olisin valmis uhraamaan vapaa-aikaani siihen siinä määrin kuin se vaatisi, niin ihanaa kuin juokseminen onkin. Joskus vuosia sitten taas jätin kirjoittamisen vähemmälle, koska ajattelin järkevästi, että kirjoittaminen on "vain harrastus", ja että keskityn nyt opiskeluun/työhön/juoksemiseen/mieheen/johonkinmuuhun, ja kirjoitan sittenjoskuskun. Voin kertoa, etten tullut yhtään onnellisemmaksi, kun kirjoitin vähemmän. Päinvastoin. Kirjoittaminen tuo minulle valtavasti iloa. Enemmänkin, tarvitsen sitä voidakseni hyvin. 


Siksi kirjoittamiseen kannattaa käyttää aikaa. Siksi en tarvitse siitä tässä vaiheessa palkkaa. (Moni on kysynyt, kuinka paljon saan, kun joku ostaa 30 ennen 30 -kirjan. Vastaus on, etten juuri mitään. Itse asiassa on todella epätodennäköistä, että saisin edes omat rahani takaisin.) Palkan saan työstäni, mutta se taas tarkoittaa sitä, että työn on oltava ykkössijalla, ja että se vie suurimman osan ajastani. Kun samaan aikaan haaveilen siitä, että saan kirjoittaa tosissani luettavaa myös muille, julkaisukelpoista tekstiä ja valmiita teoksia, on elämäni aika täynnä.  Haaveeni ovat siis haasteeni. 

Uskon kuitenkin vahvasti, että vaikka oikeasti tärkeät, onnelliseksi tekevät asiat eivät useimmiten ole helppoja, ne ovat kuitenkin ehdottomasti tavoittelemisen arvoisia.

P.S. Aina ei voi tavoitella ja tehdä täysiä. Välillä on kiva tehdä jotain ihan muuta, lähteä ulos kävelemään ja räpsiä kuvia kuolleista korsista merenrannalla. Ajankäytöstä ja siitä, miksi välillä kannattaakin haahuilla, lisää täällä.