Maaliskuun kirjavinkki: Värittömän miehen vaellusvuodet

"Ihmisen sydän on yölintu. Se odottaa hiljaa jotakin ja hetken tultua lehahtaa suoraan minne pitääkin."*

Tsukuru Tazaki on väritön mies, sisältä tyhjä. Hänellä oli nuorena neljä ystävää, jokaisella oma värinsä, mutta nämä hylkäsivät Tsukurun varoituksetta. Tsukuru harkitsi kuolemaa, mutta päätyi Tokioon rakentamaan asemia.

Kun Tsukuru kohtaa Saran, hän haluaa ensimmäistä kertaa elämässään vakavan suhteen. Sara ei kuitenkaan halua alkaa suhteeseen, ennen kuin Tsukuru on avannut lukon, joka hänen sisällään on. Sen tehdäkseen Tsukurun on kohdattava menneisyytensä ja neljä ystäväänsä. Hänen on otettava selvää, miksi hänen ystävänsä hylkäsivät hänet.

  

Kuva Tammen sivuilta

Tämän enempää en Haruki Murakamin Värittömän miehen vaellusvuosien juonesta halua kertoa, eikä siitä tavallaan ole enempää kerrottavaakaan. Tämän kirjan viehätys ei nimittäin perustu sen tapahtumiin, vaan sen tunnelmiin. Yleensä en lainkaan pidä sen tyyppisistä kirjoista, mutta tämä kirja on poikkeus. Värittömän miehen vaellusvuosia ei voi lukea nopeasti, vaan siitä on nautittava.

Kirjan tunnelmaa kuvaillaan takakannessa unenomaiseksi. Sitä se on. Se on harmaa, sumuinen uni, melankoninen ja surullinen. Tunnelma on hyvin samanlainen kuin Lisztin Le Mal du Pays'ssa, joka soi kirjassa monen soittamana.

Murakamin surumielisyys on kuitenkin kaunista. Erityisesti pidin Tsukurun ajatuksesta, että hänen tyhjyytensä voi olla kaunista, jos sitä ajattelee pesänä, jonne yölintu lentää hetkeksi turvaan, ennen kuin jatkaa matkaansa. Tsukuru ja hänen värittömyytensä olivat kirjassa parasta - häneen on monen helppo samaistua.

                                              

Suomalaiselle lukijalle hauska yksityiskohta on, että Tsukuru 
joutuu matkustamaan Suomeen tavatakseen yhden ystävistään, ja kirjassa on joitain Suomeenkin liittyviä huomioita. Toinen suomalaisille kiinnostava tieto on, että kirja on ensimmäinen Murakami, joka on suomennettu suoraan japanista. En tiedä, johtuiko siitä, (vai siitä, että luin tämän faktan kannesta) että suorastaan kuulin henkilöiden puhuvan japania päässäni. Ehkä se vaikutti myös siihen, että tämä oli minusta paras Murakamin teos, jonka olen lukenut. 

Maaliskuu oli mahtava lukukuu, ja olisin voinut valita kuukauden kirjavinkiksi monta muutakin kirjaa. Tämä kirja kuitenkin kosketti eniten ja sitä jäin miettimään vielä senkin jälkeen, kun viimeinen sivu oli luettu.

"Me kaikki elämme erilaisia asioita hautoen. Yksi asia on sidoksissa moneen muuhun. Kun yrittää saada yhden asian järjestykseen, niin väistämättä muita juttuja on kiinni siinä. Ei niistä niin helposti irti pääse. En minä etkä sinä."*

 * Sitaatit kirjasta

Kohti uutta kesää

Kelloja siirrettiin eilen kohti kesäaikaa. Aurinko paistaa kirkkaasti ja olen täynnä tarmoa ja energiaa. Itse asiassa vähän liiankin.

Aikaa kirjoittamiselle on ollut todella vähän tämän vuoden puolella. Se taitaa olla enemmän sääntö kuin poikkeus. Joskus on vain priorisoitava sellaiset maalliset asiat kuin syöminen, nukkuminen ja aikuisten oikeat työt ennen kirjoittamista. Siihen nähden on itse asiassa aika saavutus, että olen onnistunut hoitamaan terapeuttisen kirjoittamisen 5 op:n kurssin loppuun ja laittanut Ihmisen kielillä tutustumaan kustannustoimittajien työpöytien pinon alusiin.

Tavallaan jännää, mitä käsikirjoitukselle tapahtuu. Toisaalta suhtaudun siihen aika zenisti. Joko se kiinnostaa, tai sitten ei. En voi ikuisesti jatkaa sen parissa, vaan jossain vaiheessa täytyy mennä eteenpäin tavalla tai toisella. 

Jotain kai vapautui, kun päästin irti käsikirjoituksesta, jota olen työstänyt yli kymmenen vuotta. Olen ollut varsinainen luovuuden pyörremyrsky viime viikot. Novelli-ideoita pursuaa joka suunnasta, ja sen lisäksi olen innostunut Kariston kuvakirjatarinan kirjoituskilpailusta sekä suomalaista koulutusta pohdiskelevasta esseekilpailusta.

Minulla ei kyllä virallisesti olisi aikaa kummallekaan kilpailulle. Kumpikaan kilpailu ei myöskään edusta omimpia genrejäni. En ole ennenkään antanut genrerajojen häiritä (tästä lisää edellisessä postauksessani), mutta luultavasti en silti olisi harkinnut osallistumista kumpaankaan, ellen olisi tehnyt kirjoittamisen opintoja. Niiden aikana olen kirjoittanut mm. runoja, novelleja, esseen, lehtijutun, romaanilukuja, näytelmäkohtauksen, elokuvakässärin synopsiksen, runoanalyyseja, elokuva-analyyseja, terapeuttisia kirjoitusharjoituksia ja oppimispäiväkirjoja joka lähtöön. Jokaista tehtävää olen tuskaillut ja ollut varma, etten siitä selviä. Jokaisesta olen selvinnyt, ja vieläpä tehnyt kivoja tekstejä, joista olen itse innostunut. Joten hei, kyllä tässä yksi kuvakirjan käsikirjoitus ja yksi esseekin syntyy.

Joku voisi tietysti ihan aiheellisesti kysyä, olenko muka yhtäkkiä muuttunut kirjoittamisen multitalentiksi. No, en ikinä väittänytkään, että tämä helppoa olisi... Mutta yrittänyttä ei laiteta, ja sitä paitsi kirjoittaminen on aina kivaa. Tavallaan myös helpompaa silloin, kun kirjoittaa oman genren ulkopuolelta. Silloinhan on tavallaan lupa olla huono. Eikö?

Joten kun päähän tulee ajatuksia, että minun pitäisi keskittää vähäinen aikani sellaisiin projekteihin, joista oikeasti voi tulla jotain, sanon niille vain, että hei, tässä on kirjoittaminen nyt kesken. Että älkää tulko siihen droppaa mun tunnelmaa!

Genre hoi, älä jätä

Aloitin kirjoittamisen aineopinnot hyvin pitkälti sen takia, että halusin tehdä yhteensä 10 op:n, kirjoittamiseen keskittyvän opintojakson Genreen harjaantuminen. Sen aloittaminen on kuitenkin jäänyt, koska yksinkertaisesti en tiedä, mihin genreen haluaisin harjaantua.

Tämän hetken ykkösprojektini Ihmisen kielillä on ehkä paras esimerkki: Olen saanut siitä kommentteja, että se on hyvä, mutta outo. Siitä ei oikein tiedä, mikä se on. En oikein itsekään tiedä, mikä se on, tai mitä genreä se on. Kai jonnekin spefin alle menee, mutta ei kuitenkaan ole oikein spefiäkään.

30 ennen 30 on ainoa selkeästi genreen asettuva käsikirjoitukseni. Ehkäpä juuri siksi se on myös ainoa valmis tällä hetkellä käsikirjoitus. Sitä oli helpompi kirjoittaa, kun tiesi, mitä siltä odottaa. Mutta chick lit ei kuitenkaan ole genre, jota haluan ainoastaan kirjoittaa loppuelämäni, vaan myös muut genret kiinnostavat. (Ilmeisesti erityisesti käsikirjoitukset, jotka eivät oikein asetu mihinkään genreen.)

Kuva löytyi täältä. Se on tehty lukemista varten, mutta minähän voin pelailla tätä kirjoittamillani käsikirjoituksilla.

Voisin jotenkin antaa itselleni anteeksi sen, etten pysy missään genressä, jos kirjoittamisessani muuten olisi löydettävissä jokin punainen lanka. Mutta kun ei tunnu olevan. Olen aina ollut sitä mieltä, että olen ennen kaikkea romaanikirjoittaja. Viime aikoina on mieleeni kuitenkin putkahdellut novellia novellin perään, puolenkymmentä novelli-ideaa viikossa. Novelleissa on vielä yhteinen teema, joten niistä voisi koostaa novellikokoelman. Mutta. Puolet novelleista olen kirjoittanut täysin kieli poskessa, ja toista puolta kirjoittaessani huumorintajuni on ilmeisesti matkustanut Siperiaan. Vaikka teema on sama, tyyli on ihan eri.

Pitäisikö minun tai tekstieni sitten ylipäätään kuulua tai sitoutua johonkin genreen? Yksi syy siihen, miksi kirjoittaminen on yskähdellyt tänä talvena, on luultavasti se, että olen itse alkanut asettaa itseäni karsinaan ja vaatinut itseäni valitsemaan, mihin genreen haluan keskittyä. Vaikka kuka edes jaksaa lukea tyylipuhtaita genre-esimerkkejä? Nehän ovat ennalta-arvattavia! Genrejä yhdistelemällä, genrerajoja koettelemalla syntyvät oikeasti mielenkiintoiset tekstit. 

Genre täytyy kuitenkin tuntea hyvin, ennen kuin sitä voi alkaa uhmaamaan. Jonkinlaista ennalta-arvattavuutta lukija tarvitsee, eli kaikkea ei voi laittaa kerralla uusiksi. Tällä hetkellä taidan vielä etsiskellä omaa tyyliäni ja tapaani kertoa. Ehkä se on kuitenkin nähtävä hyvänä: Kunhan palaset loksahtavat kohdalleen, voi syntyä jotain uutta ja mielenkiintoista.

p.s. Lisää ajatuksia genrerajojen rikkomisesta voi lukea, esim. NaNoWriMo-blogista, jonne Laura Goodin on kirjoittanut aiheesta.

Terveisiä omakustantajapäivästä

BoD:n omakustantajapäivän ohjelma kuulosti kiinnostavalta jo ennen kuin huomasin, että Juha Itkonen on tulossa puhumaan. Olisin saattanut jopa ostaa lipun, mutta onnetar suosi ja voitinkin sen arvonnasta.

Päivän alkupuheenvuoro toisteli jo tutuksi tulleita faktoja: Kustannusala muuttuu, omakustantaminen lisääntyy ja muuttuu ammattimaisemmaksi. Jos päivän yleisön ikäjakaumasta jotain voi päätellä, on omakustantaminen kuitenkin edelleen suosituinta varttuneemmassa iässä. Iso osa yleisöstä vaikutti myös olevan tietokirjailijoita. 

Aamupäivän ohjelma keskittyi markkinointiin. Kirjabloggaaja ja -vloggaaja Tiina Pasanen kertoi, kuinka kirjabloggaajaa kannattaa lähestyä. Ennen kuin omaa kirjaansa tarjoaa luettavaksi johonkin blogiin, kannattaa tutustua blogiin ja katsoa, olisiko oma kirja bloggaajan mielestä kiinnostava. Jos tämän jälkeen päätyy lähettämään viestin, kannattaa siihen liittää lyhyt kuvaus kirjasta ja itsestään sekä mielellään lyhyt lukunäyte. Sekin täytyy kertoa, mistä ja miten bloggaaja saa kirjan käsiinsä. 

Omasta kirjastaan voi, saa ja pitääkin puhua ylpeästi, mutta bloggaaja päättää kuitenkin lopulta itse, mistä on kiinnostunut ja mihin aika riittää. On siis turha esittää vaatimuksia bloggaajalle, joka tekee hommaa yleensä ilman palkkaa. Suurin osa vinkeistä oli ehkä maalaisjärjellä pääteltävissä (mutta siltikin ilmeisesti joiltain kirjoittajilta/kirjamarkkinoijilta hukassa), mutta Tiina oli ihana esiintyjä, joka muistutti siitä, miten tärkeää työtä kirjabloggaajat tekevät ihan vain rakkaudesta kirjoihin.

Kuva Kotron esityksestä

Markkinoinnin ammattilainen Virpi Kotro puhui puolestaan sisältömarkkinoinnista. Hän kehotti valitsemaan sosiaalisesta mediasta itselleen sopivat tilit ja olemaan aktiivinen niiden kautta. Vanhanaikainen tuputusmyynti ei enää toimi, vaan potentiaaliset ostajat täytyy ensin saada kiinnostumaan kirjoittajan persoonasta tai hänen jakamistaan jutuista. Kotrosta itsensä brändäys, verkostoituminen ja seuraajien hankkiminen kannattaa aloittaa jo ennen kirjan julkaisua, sillä luonnollisesti kustantajat ovat kiinnostuneita kirjoittajista, joilla on jo valmiiksi paljon seuraajia eli potentiaalisia lukijoita. 

Ajatus itseni brändäämisestä ja markkinoinnista herättää minussa aika ristiriitaisia ajatuksia, kuten varmasti monissa muissakin kirjoittajissa. Kotro vinkkasi, että vaikka onkin viestinnässään aito, se ei tarkoita sitä, että tarvitsee kertoa kaikki. Oman yksityisyytensä voi kuitenkin säilyttää, ja jokainen voi löytää oman tyylinsä olla yhteydessä lukijoihinsa.

Kotro muistutti kuitenkin, että somesta ei kannata odotella pikavoittoja. Pelkän tilin luominen ei riitä, vaan sisältöä pitää jaksaa miettiä ja tuottaa jatkuvasti. Sisältömarkkinointi siis kuulostaa helpolta, mutta vaatii aikaa, kärsivällisyyttä ja taitoa. (Itseltäni ei taida tällä hetkellä löytyä mitään noista.)

Päivän odotetuin puheenvuoro oli Juha Itkosen. Hän jakoi muutamia teesejä kirjoittamisesta, ja vaikka ne kaikki olivatkin kirjoitusoppaista tuttuja, oli kuitenkin erilaista kuunnella niitä suosikkikirjailijansa kertomana. Kertauksena vielä: Itkosesta kirjoittamisessa on tärkeintä, että aloittaa, ja että kirjoittaa säännöllisesti. Sen jälkeen on sitten aikaa kiinnittää huomiota kerrontaan ja yksityiskohtiin. Itkonen jakoi meille vielä itselleen kaikkien aikojen hyödyllisimmän kirjoitusvinkkinsä: Kirjoita kaikilla aisteilla.

Välissä ohjelmassa oli kielioppivinkkejä, ja viimeiseksi vielä haastateltiin kolmea omakustannekirjailijaa, Jussi Huhtalaa, Oili Valkilaa ja Aku-Petteri Korhosta. Heistä omakustantaminen houkuttaa, koska päätäntävalta on silloin täysin kirjoittajan, ja kirjoittajalla on myös sitä kautta parempi mahdollisuus saada tuottoa kirjoilleen. Kukaan heistä ei todellakaan ollut mikään omia muistelmiaan kirjoittava amatöörimummeli, vaan kaikki olivat loistavia esimerkkejä onnistuneesta ja myös ammattimaisesta omakustantamisesta. Valkila oli hyödyntänyt kirjansa taitossa omaa ammattitaitoaan ja Huhtalalla puolestaan oli ollut apunaan ammattilaisia. Omakustannekirjat voivat siis myös olla laadukkaasti ja ajan kanssa toimitettuja (jos joku nyt sitä vielä epäili).

Korjaamon Vintti tarjosi sopivan tilan myös verkostoitumiseen ja muiden kirjoittajien tapaamiseen. (Eli juuri sellaiseen sosiaaliseen toimintaan, jota normaalisti välttelen. ;) Ensi vuonna voisin todellakin mennä uudestaan, jos ohjelma on näin laadukasta. Suosittelen kaikille kirjoittajille genrestä ja kustantajasta riippumatta.