Toukokuun kirjavinkki: Kudottujen kujien kaupunki

Kuva Teoksen sivuilta

Rakastuin Emmi Itärannan Kudottujen kujien kaupunkiin luultavasti heti ensimmäisten sivujen aikana. Kirja alkoi selkeillä, kuulailla lauseilla, ja maalasi eteeni surullisen kauniin, synkkyydessään kiehtovan maailman. Kirjan sivuilta tuli vastaan merituulen raikkaus ja suolan kirpeys.  

Kudottujen kujien kaupunki sijoittuu kuvitteelliselle saarelle. Siellä Kutojien talon Eliana törmää nuoreen naiseen, jonka kieli on leikattu irti. Nainen ei voi puhua, mutta hän ja Eliana löytävät yhteyden. Naisten kohtalot ja salaisuudet kehräytyivät tiivisti kiinni toisiinsa samalla, kun saaren valtataistelu kärjistyy. Minne viedään ne saaren asukkaat, joiden luona painaja vierailee öisin? Miksi olisi niin vaarallista nähdä unta? Miksi he, joilla on valta, eivät kerro kaikkea?

Kirjan juoni on seittimäinen kudos, jossa jokainen lanka liittyy toisiin. Vasta lopussa kuvio on nähtävissä, ja se on kokonaisuus, joka on lopulta liian suuri yhden ihmisen hallittavaksi tai käsitettäväksi.

Itäranta käyttää tekstissä paljon mereen liittyvää kuvastoa (tatuointeja, tulvia, mustekaloja, leviä ja koralleja), mutta antaa sanoille uuden merkityksen. Näin maailmasta tulee yhtä aikaa sekä tuttu että uusi. Saari säilyy koko kirjan ajan elävänä äänineen, tuoksuineen ja väreineen.

Kirjan tunnelma on mystisen unenomainen. Lopun sekava kaaos sopii hyvin unen logiikkaan, mutta mielestäni loppu ei aivan täysin lunasta alun odotuksia. Parhaimmilla hetkillään kirja kuitenkin aiheuttaa kylmiä väreitä sekä kauneudellaan että kauheudellaan.

"Sillä meidän hetkemme ovat pieniä ja päivämme hauraita, ja kättemme jäljet maailmassa kuuluvat meille ja silti rajojemme tuolle puolen."


(Lue myös näyte Teoksen sivuilta, se on yksi kirjan kauneimmista kohdista.)

P. S. Lisää ajatuksia kirjasta löytyy paljon, esimerkiksi täältä:
Yle Areena: Aamun kirja
HS
Savon Sanomat
Rising Shadow
Kirsin kirjanurkka
P.S. Rakastan kirjoja

Kannattaako kirjoituskilpailuihin osallistua?

Kiikutin eilen postiin jo toisen kirjoituskilpailukuoren tänä keväänä. Sinänsä reipasta minulta, sillä en odota kuulevani kummastakaan kilpailusta mitään. Aikaa ja vaivaa kilpailutekstien kirjoittamiseen kuitenkin meni. Kannattaako kirjoituskilpailuihin siis osallistua?

En ole koskaan aiemmin pärjännyt kirjoituskilpailuissa. Muutaman kerran se on kirpaissut ihan todella, mutta pitää muistaa, että Suomeen mahtuu tolkuton määrä hyviä kirjoittajia. Vaikka oma teksti olisi hyvä, voi jonkun toisen silti olla parempi. Itse asiassa melko todennäköisesti aika monenkin teksti on omaa parempi. On tavallaan turhaa pettyä, jos menestystä ei tule, mutta toisaalta, jos ei ajattele, että oma kilpailuteksti on hyvä ja voi voittaa, miksi sen sitten vaivautuisi lähettämään? Jonkinlainen skitsofreeninen asenne tässäkin täytyy olla, mutta sehän on kirjoittajalle tuttua. (Lue lisää: Leikkisää kuria - luovuuden kaksijakoinen luonne.)

Voittaa ei voi, jos ei edes osallistu, mutta ei kilpailuihin toisaalta kannata lähteä urheilumielellä niin, että heittelee koepalloja joka suuntaan. Uskon, että pärjätä voi vain, jos kilpailun aihe tuntuu omalta. Tekstin täytyy syntyä, koska sen kirjoittaminen tuntuu hyvältä ja oikealta, ja sen parissa täytyy jaksaa tehdä töitä. En usko, että kilpailua varten väkistelty, puolivalmis teksti voi menestyä. On ajan tuhlausta kirjoittaa epämieluisaa tekstiä vain voitto mielessä, kun taas omantuntuisesta, hyvästä tekstiä jää jotain käteen, vaikkei voittaisikaan. Sitähän voi tarjota jonnekin muualle, tai ainakin pitää itse itselleen jonkinlaisena meriittinä. 

Koska voitto joka tapauksessa osuu vain yhden kohdalle ja kilpailu on kova, voiton ei kannata olla ainoa tavoite, joka kilpailutekstillä on. Kilpailu voi auttaa löytämään uuden aiheen ja synnyttää uuden tekstin, tai nostaa pöydälle jonkin vanhan, jo unohtuneen tekstin. Se voi myös rohkaista kokeilemaan uutta. Omalla kohdallani tämän kevään kilpailutekstit olivat myös oppimiskokemuksia. Kokeilin molempien kohdalla jotain sellaista, mitä en ollut aiemmin kokeillut, ja onnistuin yli odotusteni. Tuntuipa hienolta pystyä vastaamaan haasteeseen!

Kilpailuun osallistuminen voi myös laittaa tekemään töitä enemmän tosissaan, kun teksti ei olekaan jäämässä vain omaan pöytälaatikkoon. Se voi viedä tekstin aivan uudelle tasolle. Deadline on tietenkin myös konkreettinen, selkeä tavoite, joka auttaa rytmittämään tekemistä ja saamaan valmiiksi. Jos saa valmiiksi pitkään pöytälaatikossa pyörineen tekstin, mikäs sen parempi! 

Toisaalta deadlinesta voi tulla turhaa stressiä. Oma ajankäyttö täytyy aina miettiä tarkkaan. Näidenkin tekstien kirjoittamiseen meni lähes koko kevään kirjoitusaika, ja se oli tietenkin pois muilta projekteilta. Täytyy olla varma siitä, että haluaa käyttää juuri sillä hetkellä aikansa juuri niihin teksteihin, joita työstää.

Tiivistetysti siis: Kirjoituskilpailuun kannattaa osallistua siinä tapauksessa, että kokee kyseisen kilpailun itselleen oikeaksi ja uskoo edes jollain tavalla menestymismahdollisuuksiinsa. Ennen kaikkea täytyy olla sellainen olo, että kilpailutekstin kirjoittamalla saa joka tapauksessa itselleen jotain hauskaa tai arvokasta, vaikkei sitten voittaisikaan. Vain yksi voi voittaa, mutta kaikki voivat saada palkinnon. 

"Onni ei ole sitä, että saa mitä haluaa, vaan että arvostaa sitä, mitä on."
Kuva Strasbourgin Hotel Victorian huoneen ovesta.

Aika ei ole viholliseni

Olen ollut jo jonkin aikaa jonkinlaisessa välitilassa. Olen kyllä kirjoitellut. Pienempiä juttuja, novelleja, opiskeluesseitä, blogitekstejä. Mutta kohta vuoteen minulla ei ole ollut romaanikäsikirjoitusta työn alla, ei projektia yli kaiken, ei tavoitetta numero yksi. Kohta vuoteen en ole saanut mitään aikaiseksi, en edes päätöstä siitä, mitä genreä haluaisin kirjoittaa!

Kyse ei ole siitä, etteikö ideoita olisi. Kyllä niitä on, en vain tiedä, mihin niistä panostaisin. Minulla on sitoutumisvaikeuksia, koska nyt tiedän, kuinka tolkuttomasti työtunteja romaanikäsikirjoitus vaatii. Mihin minun aikani riittää? Mikä on niin arvokasta, että haluan tuhlata siihen kallisarvoiset minuuttini?

Päätös on vaikeampi myös, koska tiedän, että aina on mahdollisuus, ettei työni riitä. Viimeisen vuoden aikana olen haudannut kaksi romaaniprojektia, joiden parissa työskentelin pitkään, ja puhun nyt vuosista. Kumpikaan ei lopulta saanut kustannussopimusta. Hukkaan meni sekin aika!

Tuntuu, että olen haaveillut kustannussopimuksesta ja kirjailijaksi tulemisesta i-kui-suu-den. Minunhan piti julkaista ensimmäinen romaanini jo 15-vuotiaana! (Kuten jokin päähenkilö jossain lukemassani kirjassa, en edes muista missä). No, en julkaissut, enkä taida julkaista vielä 35-vuotiaanakaan. Minusta ei ikinä tule kirjailijaa! Aika vain kuluu ja kuluu eikä mikään etene mihinkään! 

Joskus tuntuu, että aika on kirjoittajan pahin vihollinen. Se kuluu ihan liian hitaasti, kun haluaisi saada tekstin valmiiksi. Se kuluu liian nopeasti, eilisen loistava idea on tänään jo menettänyt hohtonsa ja koukkunsa. Se häviää kaikkeen muuhun, arkeen ja velvollisuuksiin, sitä ei koskaan ole tarpeeksi kirjoittamiseen. Se himmentää muistot, hautaa alleen kaiken kauniin, viilentää jokaisen kesän ja vanhentaa jokaisen tunteen.

Totuus on, että aika ei ole viholliseni. Eikä se toimi minua vastaan. Aika on ystäväni, koska koko ajan kehityn ja edistyn ja opin lisää. 

En välttämättä ole saavuttanut mitään muiden silmissä edellisen vuoden aikana, mutta omissa silmissäni on tapahtunut paljon. Olen hakeutunut muiden kirjoittajien luo. Olen oppinut luopumaan ja luovuttamaan ja menemään eteenpäin. Olen oppinut paljon tekstin rytmistä. Olen alkanut ymmärtää teeman ja premissin merkitystä, hahmottaa kokonaisuuksia. Ja ehkä hieman jopa alkanut ymmärtää niitä, jotka sanovat, ettei kirjoittaminen saa olla helppoa, vaan sen pitää tuntua vaikealta...

Joten etenen tässä nyt omassa tahdissani. Tällä unelmalla ei ole parasta ennen -päiväystä. Tai jos onkin, en aio ainakaan itse sitä leimaa lyödä. 

Aina tulee uusi kesä.

Köyhän naisen terapiakeitos

* Ohje syntyi terapeuttisen kirjoittamisen kurssilla. 

Tämä ohje sopii kaikenikäisille ja kaiken kokeneille. Tarvikkeet siihen löytyvät kaikkien kotoa, joten aloittaminen on helppoa ja ilmaista. Valmistamiseen voi käyttää aikaa niin paljon kuin itse haluaa, ja keitoksen voi valmistaa missä elämänvaiheessa vain. Ohje ei ole vaikea toteuttaa, mutta lopputulos voi olla yllätys. Kokeile siis reseptiä seikkailumielellä!

Tarvikkeet:

kynä

paperia

Maun mukaan:

unia

haaveita

muistoja

kuvia

elämäntapahtumia

Viimeistelyyn:

peilejä

1. Kokoa ainekset ja ala hämmentää.

Varaa itsellesi rauhallinen hetki. Ota kynä ja paperia. Istu alas ja ala kirjoittaa.

Sinun ei välttämättä tarvitse tietää etukäteen, mitä keitokseen laitat. Ota ne ainekset, jotka kaapistasi sillä hetkellä löydät. Tai sitten voit tietoisesti kaivella kaapin pohjalta jotain, joka on jäänyt sinne homehtumaan. Keittoon voi siis hyvin heittää eilisen jämät, vaikka ne haisisivatkin jo vähän epäilyttävälle.

Ei ole väliä, millaista keittoa tavoittelet. Voit kirjoittaa proosaa, runoutta, blogia, päiväkirjaa, kirjeitä tai kaikkea sekaisin. Joskus voi olla hyväksi laittaa sanoja valmiiksi annettuun muotoon, kuten sadun kaavaan tai haikurunon tavuihin. Joskus on parempi antaa muodon yllättää tai kokeilla jotain muotoa, jota ei tunne omakseen.

Tärkeintä on, ettet mieti vielä lopputulosta. Kerro, mitä ajattelet. Kuvaa, mitä tunnet. Ole rohkea ja anna sanojen tulla. Ne tietävät kyllä.

Keitoksesi voi olla kuin pullataikina,
joka vai paisuu ja paisuu...

2. Anna hautua.

Haudutusaika riippuu siitä, mitä aineksia keittoon olet laittanut. Jos keittelet vain nopeaa välipalaa unohtuneista unelmista, ei haudutuksen tarvitse olla pitkä. Jos taas keittelet eilisen epäilyttäviä esansseja, pohjaan palaneita päiviä tai menetyksen myrtyneitä mausteita, voi hautuminen kestää kauan.

Älä yritä koskettaa keitosta heti, kun se on vielä kuuma. Joskus voi olla tarpeen käyttää jopa pakastinta hautumisvaiheessa, tai ainakin nostaa keitos hetkeksi hyllylle. Ota keitos esiin vasta, kun se on kosketuslämmintä.

3. Maista ja hämmennä uudestaan.

Keitoksesta ei ehkä tullut aivan sellainen, kuin kuvittelit, joten maistele sitä avoimin mielin. Ovatko ainesosat muodostaneet uusia, yllättäviä yhdistelmiä? Ymmärrätkö ehkä nyt paremmin, miksi et aiemmin ole halunnut käyttää jotain ainesosaa, tai muutatko mielipiteesi jostain ainesosasta?

Varoituksen sananen: Keitoksen maistelu voi joskus tehdä kipeää. Mutta jos et maista sitä, menevät ainekset hukkaan.

Mitä enemmän hämmennät soppaasi, sen uudempia makuja saat esille. Hämmennä kuitenkin hellävaroen, sillä liika hämmentäminen voi saada keitoksen taas kiehumaan yli.

Muista, että tämän keitoksen keittäminen on yhtä aikaa hallittua ja hallitsematonta. Sinun on annettava keitokselle aikaa ja kärsivällisyyttä, etkä voi prosessin aikana asettaa liikaa odotuksia lopputulokselle.

4. Käytä peilejä.

Peilaile keitostasi muiden keitoksiin. Voit löytää uusia mausteita reseptiisi tai huomata, että joku muukin keittelee samantapaisia juttuja. Ehkä joltain toiselta saat hyvän vinkin siitä, miten keittoa voisi hämmennellä eteenpäin.

Mitä sakeampi soppa, sen tärkeämpää on, että löydät sille peilejä. Jos yrität pitää keitoksesi vain omassa keittiössäsi, se voi alkaa maistua turhan katkeralta.

5. Mausta.

Jos sinusta tuntuu, että jotain puuttuu, voit kokeilla erilaisia mausteita. Voit heittää sekaan unipäiväkirjan, vanhoja valokuvia, nuoruuden päiväkirjan, tulevaisuuden haaveita…

Voit ehkä haluta maustaa keittosi jollain juuri oikealla mausteella. Mausteen löytäminen voi olla vaikeaa. Makustele vaikkapa erilaisia kuvametaforia. Löytyisikö juuri oikea mauste jollain vieraalla kielellä, tai ehkäpä jostain sellaisesta muodosta, jota et ole aiemmin kokeillut? Palaa alkuun, ja kokeilekin jotain uutta.

Ehkäpä jonkin keittiösi kaapin lukko aukeaa, ja löydät sen sisältä uusia aineksia.

6. Tarjoile.

Pullistani tulee ainakin aina
persoonallisia...

Nauti keitosta! Se on sinun tekemäsi ja sinun näköisesi.

Muista kuitenkin, että terapiakeitoksen on tarkoituskin jäädä hieman keskeneräiseksi. Keitos voi eri päivinä maistua erilaiselta. Uudelleen hauduttaminen voi myös muuttaa makua.

Vinkki:

Joskus keitos voi jäähtyä niin, että jähmettyy massaksi. Jos tahdot, voit käyttää sitä ja muovailla siitä haluamasi näköisen.  

Valmistaudu kuitenkin siihen, että muovailtu teoksesi ottaa jalat alleen ja kävelee maailmalle. Sinun ei kuitenkaan tarvitse pelätä: Siinä vaiheessa, kun taideteoksesi seisoo omilla jaloillaan, kukaan muu ei voi kuin aavistella, mistä aineksista se on tehty.