Satoa ja siemeniä

Valmis on vaikea tavoite. Ensin sitä ei saa kiinni millään. Ja kun saa, melkein toivoo, ettei olisi saanut.

Olen kipuillut 30 jälkeen 30:n valmiusasteen kanssa jo pitkään. Teksti tuntui valmiilta jo helmikuussa, mutta sitten aloitin vielä viimeisen revohkan, jossa karsin reippaasti ja möyhentelin tekstin vielä kertaalleen uuteen muotoonsa.

Ensimmäistä kertaa minusta tuntuu nyt, että teksti on valmis.

Viimeisiä lukuja viilatessani tunsin vielä suurta iloa. Siitä, kun teksti oli nupullaan ja lähti kasvattamaan varttaan, on ties kuinka tolkuttoman kauan. Oksia on katkottu, haaroja leikattu, kauneimpia kukkasia varjeltu. Viimeinkin teksti seisoo oman vartensa varassa, suorana ja ylpeänä! Sadonkorjuun aika, kustantamoihin vain! 

Mutta kun laitoin viimeisen pisteen paikalleen, iski hirvittävä tyhjyys.

Ensinnäkin tästä eteenpäin mikään ei enää ole minun käsissäni. Minusta tämä teksti on hyvä ja minulle se on tärkeä. Mutta kiinnostaako se ketään muuta? Löytyykö juuri se oikea kustannustoimittaja, joka siitä innostuu, ja juuri se oikea markkinarako, johon kustantamon kannattaa yrittää? Ja jos ei, menikö kaikki tämä aika ja energia jollain tavalla hukkaan? Onko palkkana kaikesta kasa kuihtuneita unelmia, jotka eivät koskaan saaneet kasvaa täyteen mittaansa?

Toisekseen en tiedä, mitä tekisin tästä eteenpäin.

Tekstejä on kyllä, mutta tuntuu, että tällä hetkellä olen niin kaikkeni antanut, niin tyhjä, ettei ole mitään annettavaa yhdellekään tekstille. Ei huvita aloittaa uutta. Jo pelkästään sen takia, että on ihan vähän liian tuoreessa muistissa, miten järkyttävän rankka urakka romaanimittaisen tekstin kasvattaminen on. 

Olen tässä muutaman päivän tuntenut syyllisyyttä siitä, etten ole kirjoittanut, en sitten riviäkään. Mutta sitten päätin, että olen nyt ansainnut pienen loman. Kyllä, aion nyt levätä. Annan pölyn laskeutua. Istuttelen siemeniä ja odottelen, mikä niistä lähtee kasvattamaan vartta.

Myös siis ihan konkreettisesti, koska sain tänä keväänä viljelypalstan, jolla olen mönkinyt ja möyrinyt ja aloittanut uhmakkaan eloonjäämistaistelun rikkakasveja vastaan. Enpä muista, milloin viimeksi olisin tehnyt kovin intensiivisesti muuta kun kirjoittamista. Luulen, että voi tehdä ihan hyvää välillä pistää nenäänsä ulkomaailman puolelle. 

Ehkä sitten kuitenkin iloitsen eniten, vaikka haikea olenkin. Yksi aikakausi loppuu minun elämässäni - ja Elinan. Jatko onkin sitten tuulista ja auringosta kiinni.