Margaret Atwoodin Negotiating with the Dead kirjaa ei löytynyt kirjastosta suomeksi, mutta onneksi sentään ruotsiksi. Kirjassa on kuusi osiota, joista ensimmäinen on omaelämäkerrallisin. Siinä Atwood kirjoittaa miten hänestä tuli (nais)kirjailija Kanadassa aikana, jolloin esikuvia ei omasta maasta, omasta suvusta tai omasta sukupuolesta juuri löytynyt. Muut osat ovat esseemäisiä pohdintoja jonkin teeman ympärillä. Niissä Atwood pohtii mm. kirjoittajan ja lukijan, yhteiskunnan ja kirjallisuuden, todellisuuden ja kerronnan sekä kirjailijan ja julkisuuden välistä suhdetta. Esimerkkeinä hän käyttää omia kokemuksiaan, mutta kirja on myös täynnä kirjallisuuslainauksia, viittauksia myytteihin ja filosofistakin pohdintaa kirjallisuudesta ja teksteistä. Kirja toimii tämän takia hyvin myös yleissivistävänä teoksena ja sieltä voi poimia hyviä lukuvinkkejä. Jos etsii perinteistä kirjoitusopasta, ei tästä kirjasta ole välttämättä hyötyä oman tekstin tuottamisen kannalta. Mutta jos on kiinnostunut kirjallisuudesta, sen synnystä tai tehtävästä (tai vain pitää Atwoodin tavasta kirjoittaa ja kertoa), kannattaa tämä kirja lukea.
Laakson poika, Aavan tyttö on ollut melkoisessa jumissa keväästä asti. Pidin tekstistä taukoa kesäkuun ajan ja odottelin, jos inspiraatio ilmoittaisi itsestään, mutta silläkin taitaa olla opettajan kesälomat. Tai sitten se on ottanut lopputilin ja lähtenyt lopullisesti. Eikä kyse ehkä ole vain tästä tekstistä, vaan siitä, etten osaa kirjoittaa enää ollenkaan. Joskus mietin, onko kirjoittamisen opinnoista ollut haittaakin, kun olen oppinut tarkastelemaan tekstiä eri näkökulmista. Ennen annoin mennä ja nautin vain kirjoittamisesta, nykyisin päädyn helposti ylianalysoimaan kaiken. En tiedä, auttaisiko, jos saisin tekstiin vielä lisää etäisyyttä, mutta sen tiedän, ettei nyt ole aikaa ottaa etäisyyttä. Kirjoittamisen opintojeni ja tämän version deadline on 1.8, joten jostain tässä täytyy nyt kaivaa innostusta. Viime viikonloppuna kävinkin Eurassa virittäytymässä esihistoriallisiin tunnelmiin. Suosittelen ehdottomasti visiittiä Euran esihistoriakohteisiin ja Nauravaan lohikäärmeeseen kaikille muillekin rautakausifriikeille!
Käräjäkivet Eurassa.
Jokin pieni innostuksen kipinä tarttuikin matkalta mukaan, mutta se sammui aika nopeasti, kun huomasin, etten edelleenkään tajua omasta tekstistäni yhtään mitään. Ensinnäkään Laakson poika, Aavan tyttö ei ole enää Laakson poika, Aavan tyttö, koska olen luopunut tekstin alkuperäisestä rakkaustarinasta. Tekstille pitäisi siis keksiä uusi nimi. Hyvät uutiset: minulla on tiedostossa ainakin kaksi sivua nimiehdotuksia valmiina. Huonot uutiset: yksikään niistä ei ole mitenkään hyvä. Toisekseen en tiedä, mikä on nykyinen ideani tekstin suhteen. Teksti rönsyilee joka suuntaan. Aina, kun poistan yhden rönsyn, ilmestyy tilalle kaksi lisää. Enkä minä löydä mistään sitä vartta, joka kannattelee niitä kaikkia. Olen päätynyt tilanteeseen, jossa kaksi päähenkilöä kieltäytyy tekemästä kanssani minkäänlaista yhteistyötä (ehkä suuttuneena alkuperäisideani tuhoamisesta), yksi sivuhenkilö on ottanut vallan koko tekstistä ja kaikki häröilevät eri suuntiin vailla mitään järkevää, yhteistä teemaa. Alkuperäisideani on kadonnut ja tekstin hiomisen sijaan olenkin onnistunut kirjoittamaan toisen ensimmäisen raakaversion. Tuntuu, että jokaista edistysaskelta kohti olen joutunut ottamaan kaksi askelta taaksepäin. Eihän tästä tekstistä tällä tahdilla mitään tule. Usko loppuu ennen kuin valmista tulee. No, onhan tässä vielä kaksi viikkoa aikaa saada teksti jollain tavalla tolkulliseksi. Että kaikki olisi täydellistä, niille viikoille on vielä luvattu lisää tätä loputonta hellettä... * * *
Ajattelin ottaa selvää, kuinka kirja syntyy. Seuraan tässä blogitekstisarjassani yhden käsikirjoituksen matkaa kohti valmista käsikirjoitusta. Vielä en tiedä itsekään, kuinka matka päättyy. (Tällä hetkellä tuntuu, ettei minnekään. Ikinä.)
Haluanko todella kirjailijaksi? Sitä olen pohtinut tämän vuoden aikana, ja siksi tämä Jera Hänninen ja Jyri Hännisen kirjoittama kirja tarttui kirjastosta mukaani.
Kirjan nimi johti ainakin minua hieman harhaan, koska kirjailijan työtä tai itse kirjoittamista kirja ei varsinaisesti käsittele. Haluatko (todella) kirjailijaksi koostuu kahdesta osasta, joista ensimmäinen vastaa paremmin otsikon kysymykseen. Siinä kerrotaan fiktiivinen tarina runoilijaksi alkavasta kirjoittajasta ja hänen julkaisuprosessinsa sekä uransa etenemisestä. Mitään uutta tarina ei tarjoa sellaiselle, joka on tutustunut kirjailijan työn arkeen ja realismiin aiemminkin, mutta se on hauskasti kirjoitettu (mikäli sietää pientä inhorealismia ja kyynisyyttäkin). Toinen osa koostuu kustannusmaailman aakkosista. Esipuheen mukaan tekijät tahtovat niiden kautta tutustuttaa kustannusmaailman (osin kirjoittamattomiin) pelisääntöihin. Tästä osiosta löytyy hauskoja anekdootteja ja kiinnostavia haastatteluja eri tekijöiltä kustannusalalta. Aakkosmainen tapa edetä tuntui alussa hauskassa, lopussa puuduttavalta. Lopussa on vielä kannessa mainostettu Sofi Oksasen huoneentaulu. Oksasen neuvot on kuitenkin tarkoitettu lähinnä agenttia etsivälle. Kaltaiselleni kirjailijan uraa pohtivalle niistä ei mitään hyötyä ollut, joten nähdäkseni sinänsä varmasti hyödylliset neuvot olivat väärässä kirjassa tai väärän otsikon alla. Kirjan suurin ongelma onkin se, ettei se minusta vastaa nimensä kysymykseen. Odotin kirjalta muuta, joten sen lukeminen oli väistämättä pettymys. Muuten kirjoittajien huumoria ja realismia reippaasti yhdistävä tyyli olisi toiminut paremmin. Suosittelen: hauskojen anekdoottien ystäville, kustannusalasta kiinnostuneille
