Vuoden 2020 parhaat kirjat

On tullut jälleen aika paljastaa vuoden parhaat lukuelämykseni. Poimi tästä lukuvinkit joululomalle tai ensi vuoteen!

Vuosi 2020 on ollut erikoinen lukuvuosi. En ole ollut päivääkään töissä ja perinteinen työmatkalukemiseni on jäänyt. Vauva taas on pitänyt huolta siitä, ettei päiväohjelmassa ole ollut turhaa vapaa-aikaa viikonloppuisinkaan. Ison osan tämän vuoden kirjoista olen lukenut yöllä unettomina hetkinä. (Tätä en suosittele kenellekään, koska uni ei takuulla tule kesken hyvän kirjan.) Oman mausteensa vuoteen on tuonut myös korona, jonka takia kirjaston käyttö on ollut rajattua.

Poikkeusolot näkyvät lukemisissani erityisesti siinä, että olen lukenut enemmän e-kirjoja kuin koskaan aiemmin. Kaikesta huolimatta olen tähän mennessä lukenut 102 kirjaa, eli hyvin saman verran kuin aiempinakin vuosina. Hyviä kirjoja on ollut paljon enemmän kuin yhteen postaukseen mahtuu. Ehdokkaat, kategoriat, arviointikriteerit ja voittajat olen valinnut omavaltaisesti omien mieltymysteni mukaan. 

KIRJOITUSOPPAAT 
Taisin tänä vuonna lukea ainoastaan kaksi kirjoitusopasta, mutta ne olivat molemmat erinomaisia ja ansaitsevat maininnan. 

Anneli Kanto: Kirjoittamassa
Kanto ei kaunistele, mutta kannustaa. Harvinaisen rehellistä ja suoraa puhetta kirja-alasta ja kirjoittamisesta, mutta myös paljon konkreettisia neuvoja ja vinkkejä esimerkiksi apurahan hakemiseen, kouluvierailulle tai haastatteluun.

Koko arvioni kirjasta löydät Indieklubin blogista.

Päivi Haanpää & Terhi Rannela: Miksi en kirjoittaisi?
Tekstikokokoelma, joka tarkastelee kirjoittamista monesta eri suunnasta. Erityisen mielenkiintoista olivat taiteilijatreffikokeilut, kirjoittaminen vapaaehtoistyönä ja erään pöytälaatikkoon jääneen käsikirjoituksen tarina.

Lisää teoksesta voit lukea blogitekstistäni.

INDIE
Tänä vuonna syntynyt Indieklubi sai minut tutustumaan entistä enemmän Suomessa julkaistuun indiekirjallisuuteen. Suosittelen muitakin kokeilemaan! Jos epäilet, voiko indiekirjallisuus olla laadukasta, kannattaa aloittaa esimerkiksi tästä:

Anna Kaija & S. A. Keränen: Rajatut
Anna Kaijan novelleissa pääset seikkailemaan lohikäärmeiden Suomeen ja taikatyttöjen kouluun. Erityisesti lohikäärme-Suomen loppu iski täysillä!

S.A. Keräsen Kuoleman kysymys -pienoisromaani laittaa kuolemanenkelin vaikean tehtävän eteen. Suuressa onnettomuudessa on korjattavana entisen rakastetun sielu. Tapahtumien taustalla on Kanarian lento-onnettomuus, jonka yksityiskohdat Keränen ujuttaa varsin taitavasti tekstin lomaan. Jännittävä, hytisyttävä ja hauska!

SARJAKUVA
Tästä kategoriasta löytyy listaltani vain yksi ehdokas, mutta se onkin sitä kiinnostavampi.

Tiitu Takalo: Minä, Mikko ja Annikki
Yhden puutalokorttelin historiaa jääkaudesta tähän päivään. Omaelämäkerrallisessa tarinassa Takalon elämä kietoutuu yhteen Annikin puutalokorttelin kanssa. Tampereen historian kuvaus on tarkkaa, mutta kaukana kuivasta. Tarinan kuljetus kuvan kanssa on taitolaji!

Sai innostumaan sarjakuvista – niitä on lisätty ensi vuoden lukulistalle.

SPEFI

Alastair Reynolds: Ikirouta
Mesmeroiva tarina aikamatkustelusta. Epätyypillinen Reynolds monellakin tapaa: lyhyt teos, eikä avaruudessa seikkailla ollenkaan. Napakka tarina heittää Reynoldsille tuttuun tyyliin keskelle tapahtumia ja aikamatkustelun kierrokset heittävät pään pyörälle. Panoksena luonnollisesti maailman tulevaisuus.

Bonus: Suomi mainittu!

TIETO/NONFIKTIO

Noora Jokinen: Aikuinen nainen ratissa
Tämä pitäisi jokaisen ajamista jännittävän naisen lukea! Noora Jokinen hankkii ajokortin keski-ikäisenä eronneena äitinä ja opettelee ajamaan sekä huoltamaan autoa. Tarinan keskellä on tietoiskuja autoilusta ja Jokinen pohtii autoilua myös yhteiskunnan ja ilmaston näkökulmista. Ehkäpä naiset uskaltaisivat ajaa enemmän ja tekisivät vähemmän virheitä, jos koko maailma ei uskottelisi, että naiskuskit ovat huonoja? (Naiskuskeillehan sattuu itse asiassa tutkitusti vähemmän onnettomuuksia.)

YA/ LAPSET JA NUORET
Tähän kategoriaan osuu aika moni viime vuonna lukemani kirja. Laadukasta lasten ja nuorten kirjallisuutta julkaistaan tällä hetkellä todella paljon.

Anne-Maija Aalto: Korento
Satomin ystävä Mai lähtee nymfiksi. Satomin on päätettävä, taisteleeko hän vapauden puolesta kuten äitinsä. Kannattaako ulkokansalaisen toivoa? Voiko yksi ihminen pelastaa enemmän kuin itsensä? Tummatunnelmainen, mutta kauniskielinen dystopia. 

Jessica Townsend: Nevermoor – Morriganin koetukset
Morriganin on määrä kuolla, kun hän täyttää 11. Sen sijaan häntä saavutaankin noutamaan Nevermooriin, jossa hän pääsee osallistumaan erikoiseen kykyjenetsintäkilpailuun. Mutta mikä onkaan Morriganin kyky?

Nevermoorin maailmassa koin hieman samanlaista värisyttävää taikaa kuin Harry Pottereiden kanssa aikoinaan. Maailma on rikas, sadunomainen ja mitä vain voi tulla vastaan... Myös jatko-osa kannattaa lukea!

Angie Thomas: Viha jonka kylvät
Starr on ainoa todistaja, kun poliisi ampuu hänen aseettoman, tummaihoisen ystävänsä. Starrin on päätettävä, kuinka kovalla äänellä hän kertoo totuuden, joka voi vahingoittaa häntä ja hänen perhettään.

Ahmittava, mutta myös sydäntä särkevä kirja. Teiniromaani romansseineen, mutta myös yhteiskunnallisesti kantaa ottava. Tekstin maailma ei ole mustavalkoinen, vaikka rodusta puhutaankin.

VIIHDE
Vaikea vuosi vaati viihdettä lukulistalle, joten tässäkin kategoriassa ehdokkaita oli monta. Yhtään täysosumaa ei tälle vuodelle kuitenkaan osunut. 

Mhairi McFarlane: Mitä jos en löydä sinua koskaan 
Kun pitkä parisuhde päättyy, Laurie päätyy teeskenneltyyn suhteeseen. Arvata voi, millaisia ongelmia tästä seuraa. 

Tämä ei ole paras teos McFarlanen tuotannosta, vaikka viihdyttävä onkin. Tässä on vähän liikaa kaikkea minun makuuni, eikä McFarlane saa seksismi-teemasta ihan kaikkea irti. Eron aiheuttamat tuntemukset erittäin samaistuttavia ja lopun suudelmassa on mielettömästi sähköä! 

Marian Keyes: Tarinan toinen puoli 
Gemman isä lähtee, Lily potee syyllisyyttä varastetusta miehestä ja Jojo on julkistamassa salasuhdetta naimisissa olevan miehen kanssa. Näiden kahden kirjailijan ja agentin tarinat kietoutuvat myös toisiinsa. Sujuvaa ja nopeasti luettavaa tekstiä, varsinkin jos ei anna joidenkin ärsyttävien yleistysten häiritä itseään. 

MUU KIRJALLISUUS

Marisha Rasi-Koskinen: REC
Luk, Col ja mystinen kaksoisveli Nik. Tarina tarinoista, kuvista ja monesta muusta. REC on hämmentävän helppolukuinen ollakseen niin monitasoinen. Huikea, mystinen, outo teos, joka imaisee mukaansa, vaikkei koko aikana ole ihan varma siitä, mitä on lukemassa. Lue kuten haluat, valmiita vastauksia et saa. Tällainen teos voisi helposti olla tekotaiteellinen, mutta Rasi-Koskinen onnistuu pitämään tekstin aitona.

Suvi Vaarla: Westend
90-luvun lama kuulostaa ankealta aiheelta, mutta Vaarla löytää myös kauneutta ja myötätuntoa kerrontaansa. Miksihän lamasta muuten on niin vähän kirjoja, vaikka ainekset draamaan ovat valmiina?

* * *
Kuten aina, otan lukuvinkkejä vastaan. Paljasta siis lempparikirjasi tältä vuodelta!

Kanto ei kaunistele, mutta kannustaa

Mistä saan ideoita? Miten tekstiä editoidaan? Miten kirjailija tulee toimeen ja miten on toimittava kouluvierailulla, haastattelussa tai apurahoja hakiessa? Anneli Kannon Kirjoittamassa kokoaa yhteen ajatuksia kirjoittamisesta ja ohjeita kirjailijaelämään.

Kirjoitin arvion Kannon oppaasta Indieblogiin -  pääset lukemaan sen tästä. 

Messut verkossa - mikä toimi, mikä ei?

Kirjamessut siirtyi tänä vuonna verkkoon. Uudenlainen tapahtuma oli uutta kaikille ja tarjosi myös uusia mahdollisuuksia, vaikka pettymyksiltäkään ei vältytty. Mikä toimi, mikä ei? 

(Seurasin messuja neljän päivän ajan messuorganisaatiolta saadulla yhteistyölipulla.)

Huonoa:

- Tunnelma oli yksinkertaisesti toinen, ehkä jonkun mielestä sitä ei edes ollut. Vaikka kuulunkin ihmisiin, joita väkijoukot ahdistavat, on kirjamessujen tungoksessa myös jotain, mitä kaipasin tänä vuonna. Kirjojen tuoksu, kansien katselu, kaikki muut kirjoja rakastavat ihmiset, spontaanit kohtaamiset, perinteiset metrilakut... 

- Verkkomessupaikka oli kallis, ja ilman kirjamyyntiä monet pienet toimijat eivät voineet olla mukana. Kirjaväki jakaantui eri tapahtumiin, kun erillistä messuohjelmaa tarjosivat ainakin BoD, Spefistiset kirjamessut ja Varjokirjamessut.  

- Ohjelmatarjonnassa näkyi pienten puuttuminen. Kirjallisuuden lajit olivat epätasapainoisesti edustettuina. Messujen teemana oli tulevaisuus, joten olisin odottanut sci-fi-kirjallisuuden näkyvän ohjelmassa edes jollain tavalla. Samoin tulevaisuuden lukijat oli lähes unohdettu, sillä lasten ja nuorten kirjallisuutta oli ohjelmassa vain vähän. Dekkareita kyllä riitti, ja julkkiselämäkerrat ja urheilu olivat minun makuuni selkeästi yliedustettuina.

- Kaipasin ohjelmaan enemmän ja monipuolisemmin eri kirjailijoita. Ohjelmatarjonnassa näkyivät julkkikset kuten Matti Nykänen, Kirsti Paakkanen ja Kari Tapio, vaikka voisin kuvitella, että heistä kertovat kirjat myisivät muutenkin.  

Kirjailijoista puolestaan paikalla olivat enimmäkseen suuret nimet ja jo ennestään kohutut. On tietenkin luonnollista, että yleisöä houkutellaan isoilla nimillä, mutta hieman ihmettelen, miksi joku haluaisi maksaa kyröistä ja hotakaisista, joita voi katsoa joka viikko telkkarissa ihan ilmaiseksikin. Mielestäni ei palvele myöskään katsojaa tai lukijaa, että samoja naamoja tarjotaan yhä uudelleen. Olisin kaivannut enemmän haastatteluja kirjailijoilta, jotka eivät ole vielä mediatilaansa saaneet, uusia, yllättäviä ja kiinnostavia tuttavuuksia. 

Mietin myös, eikö kirjamessuilla ole jonkinlainen moraalinen vastuu nostaa esiin muutakin kuin valtavirtaa. Kirjallisuudella kun ei ole hirvittävästi näkyvyyttä mediassa. 

- Liveohjelman ja tallenteiden katsominen ei samalla tavalla rauhoittanut syventymään keskusteluun. Ruudun takana oleminen houkutti laittamaan ohjelman taustalle, siivoamaan samalla, jumppaamaan... Myös kiusaus keskeyttää oli suurempi kuin paikan päällä, jossa houkutuksia muualle tai muuhun tekemiseen on vähemmän. 

- Teknisiltä ongelmiltakaan ei vältytty. Ensimmäistä päivää varjostivat kirjautumis- ja lähetysongelmat.

Hyvää:

- Verkkomessut olivat paras ratkaisu poikkeusaikoina. Oli vastuullista jättää yleisötapahtuma väliin. Mahtavaa, ettei kirjamessuja jouduttu perumaan, vaan verkkotapahtuma järjestyi näinkin isona!

- Teknisistä ongelmista ei juuri ollut haittaa. Niitä osui kohdalleni vain ensimmäisenä päivänä. Niihinkin oli selvästi varauduttu, koska livestriimi avattiin nopeasti.  

- Verkkomessut tarjosivat myös uusia mahdollisuuksia. Kun Messukeskukseen ei tarvinnut matkustaa paikan päälle, oli messuilla mahdollista nähdä myös kansainvälisten tähtien haastatteluja. Suhtaudun kuitenkin varovaisesti tämän mahdollisuuden lisäämiseen tulevina vuosina. Mieluummin tuntemattomia, kiinnostavia suomalaisia kuin jo ennestään tuttuja meganimiä!

- Verkkomessut lisäsivät saavutettavuutta. Muualta päin Suomea ei tarvinnut varata hotelleja tai tehdä pitkiä matkoja. Tuskin olisin itsekään pienen vauvan äitinä päässyt paikalle kuin korkeintaan yhtenä päivänä.  

- Tallenteet olivat suurin positiivinen uudistus. Enää ei tarvinnut jättää ohjelmanumeroa väliin päällekkäisyyden tai lounastauon takia, enkä ole koskaan päässyt katsomaan ohjelmaa kaikilta neljältä päivältä.

Tallenteisiin oli myös mahdollista palata jälkikäteen. Kiinnostavaa keskustelua ei tarvinnut referoida kaverille, vaan saattoi vinkata itse katsomaan. Jos jokin kohta meni ohi tai halusi varmistaa, tallenteita saattoi kelata.

- Kiitos tallenteiden, messut eivät lopu vielä. Tallenteita voi katsoa vielä kaksi viikkoa, eli vieläkään ei ole liian myöhäistä hankkia messulippua.

Millaista on kirjallisuus tulevaisuudessa?

Millaista on tulevaisuuden kirjallisuus? Tarvitaanko ihmistä vai tuottavatko tekoälyt tekstit? Muuttavatko äänikirjat tapaa tuottaa ja kuluttaa kirjallisuutta? Näkyykö MeToo tulevaisuuden kirjoissa? Mm. näistä aiheista keskusteltiin kirjamessuilla lauantaina ja sunnuntaina.

Kuva: Messukeskus

Tulevaisuuden kirjallisuus

Henri Hyppönen, Pontus Purokuru, Olavi Koistinen ja Suvi Auvinen keskustelivat lauantaina erityisesti tekoälyn ja koneiden vaikutuksesta tulevaisuuden kirjallisuuteen. 

Jo nyt tekoäly pystyy tekemään esimerkiksi mainoksia tai self help -oppaan tekstiä, jonka ihmiset uskovat aidoksi. Koistisen uudessa romaanissakin on tekoälyn tuottamia kohtia. Tekoäly pystyy myös tuottamaan tekstiä niin valtavia määriä, ettei ihminen pysty kilpailemaan sen kanssa. Syrjäyttääkö tekoäly siis ihmisen? Kukaan keskustelijoista ei  tähän usko. Merkityksen ja olennaisen erottaminen on edelleen ihmisen tehtävä. Jonkinlainen yhteistyö ihmisen ja koneen välillä on kuitenkin todennäköinen. 

Kukaan ei myöskään usko, että kirjallisuus olisi katoamassa, vaikka se ehkä muuttaakin muotoaan. Ihmisillä on tarve kollektiivisesti käsitellä kokemuksia ja uusia ilmiöitä, ja siksi uusia tekstejä tarvitaan edelleen. Pitkien tekstien arvostus on Koistisen mukaan tällä hetkellä myös nousussa.  

Purokuru nosti esille taiteilijapalkan ja perustulon, joiden avulla kirjallisuuden kentälle saataisiin ääniä, jotka eivät muuten pysty kirjallisuutta tuottamaan. Diversiteetti puolestaan lisää kirjallisuuden kiinnostavuutta.

Tulevaisuus äänessä

Äänikirjojen suosio on noussut vauhdilla tekniikan kehittymisen myötä, mutta miten äänikirjat muuttavat kirjailijan työtä ja kirjallisuuden kuluttamista? Aiheesta keskustelivat lauantaina JP Koskinen, Perttu Pölönen, Timo Julkunen ja Mirka Vesala.

Äänikirjoissa nähdään paljon mahdollisuuksia. Ne pidentävät kirjan elinkaarta, lisäävät mahdollisuuksia löytää lukijoita ja toimivat kiireisessä, hektisessä maailmassa, koska eivät vaadi pysähtymistä tekstin äärelle. Äänikirjaa voi kuunnella tehokkaasti vaikka kotitöitä tehdessään.

Kaikki kirjat eivät kuitenkaan toimi parhaiten äänikirjoina. Koukuttava alku, sujuvuus ja nopea eteneminen houkuttelevat kuuntelijoita, ja siksi erityisesti viihdekirjallisuutta kuunnellaan. Jotkut ovat huolestuneet ilmiöstä ja pelkäävät sen tyhmistävän kirjallisuutta. Vesala pitää tätä kuitenkin turhana kahtia-asetteluna. Ei myöskään ole täysin ennustettavissa, mitkä kirjat toimivat äänikirjoina. Jotkut tietokirjat ovat menestyneet yllättävän hyvin.

Tulevaisuudessa äänikirjoihin on mahdollista lisätä kuunnelmalle tyypillisiä ääniä tai jopa muidenkin aistien kokemuksia. Lukijaääneksi voisi valita vaikkapa tekoäly-Tauno Palon. Vesalan mukaan iso osa lukijoista kaipaa kuitenkin edelleen perinteistä formaattia. Pölönen taas nosti esiin oman mielikuvituksen voiman. Jos kuuntelijalle annetaan vain lukijan ääni, hän joutuu täyttämään enemmän aukkoja mielikuvituksellaan. Tällöin kokemuksesta tulee henkilökohtaisempi ja syvempi. 

MeToo ja BLM, miten muutokset näkyvät kirjallisuudessa?

Harmillisesti Koko Hubara oli estynyt, joten keskustelu keskittyi MeToo-liikkeseen. Ronja Salmen haastateltavana sunnuntaina oli Anu Silfverberg. 

Ilmeisesti MeToo -keskustelua ei kirja-alalla Suomessa ole vielä edes oikein kunnolla käyty. Silfverberg kertoo itsekin pelänneensä keskustelun loukkaavan taiteen puhtautta ja pyhyyttä. Hän on kuitenkin lukemiensa tutkimusten myötä vakuuttunut siitä, ettei ole yhdentekevää, kuka taidetta tekee. Esimerkiksi mieskirjailijoiden teoksissa ei ole yhtä paljon naishahmoja kuin naiskirjailijoiden teoksissa. On siis todellakin merkitystä sillä, kuka taidetta pääsee tekemään.

Ei ole myöskään yhdentekevää, ketä taide esittää. Monesti samastumiskokemusta kaipaavat leimataan itsekkäiksi, mutta usein kokemusta kaipaavat ovat taiteessa näkymättömiä, ja kaipuun kritisoijat taas edustavat normiksi tullutta representaatiota. 

Silfverbergin mukaan taide kestää kyllä kriittistäkin tarkastelua, eikä keneltäkään olla mitään kieltämässä eikä sensuroimassa.

Kirjamessujen aloitus: tarinoita, tiedettä ja tulevaisuutta

Kuva: Messukeskus

Kirjamessut ovat täällä! Ensitunnelmat vaihtuivat pettymyksestä varovaiseen innostukseen. Verkkomessuissa on hyvätkin puolensa, mutta onko kirjamessuilla enää ohjelmaa kirjoista?

Olin innokkaana paikalla heti torstaiaamuna katsomassa avajaisia. Enpä ole aiemmin päässytkään paikalle heti ensimmäisenä päivänä! Innostus laimeni kuitenkin nopeasti, kun tekniset ongelmat alkoivat. Ohjelmaa pääsi kyllä lopulta seuraamaan, mutta tallenteet tuntuivat tulevan hitaasti katsottavaksi.

Myönnettäköön, ettei liveohjelman tai tallenteiden katsominen tunnu samalta kuin olla Messukeskuksessa paikan päällä. Vaikka tungos ja hulina ovat myös ahdistaneet, on tavallaan ollut ihanaa olla keskellä kirjoista kiinnostuneiden ihmisten joukkoa. Ruudulta ei vain pääse samaan tunnelmaan.

Tallenteet vaikuttaisivat toisaalta olevan verkkomessujen parasta tarjontaa. Ohjelmien päällekkäisyys ei enää ole ongelma, ja edellisenkin päivän ohjelmaan voi palata. Kiinnostavasta ohjelmasta voi siis vinkata kavereille jälkikäteenkin. (Omat vinkkini tekstin lopussa!)

Valitettavasti kiinnostavaa ohjelmaa vain tuntuu tänä vuonna olevan vähemmän kuin aiempina vuosina. Julkkiselämäkerrat ja urheilu ovat minun makuuni yliedustettuina ohjelmassa. Somessakin kaivattiin messuille enemmän lasten ja nuorten kirjallisuutta, sarjakuvia ja pieniä tekijöitä, jotka olivat jääneet pois osallistumismaksun suuruuden takia. Haluaisin itse lisää kirjailijoita ohjelmaan, ja nimenomaan muita kuin ennestään tuttuja, suuria nimiä. 

Tietysti näkyville laitetaan houkuttavimmat tapaukset, mutta toisaalta tuntuu, että meganimet myisivät ilman tätäkin näkyvyyttä, ja toisaalta monet tuntemattomat nimet jäivät vaille mahdollisuutta tulla löydetyiksi. Erityisesti verkkomessuilla tuntuu sitä paitsi hassulta ajatukselta, että joku haluaisi maksaa näkevänsä ruudun välityksellä ne samat tyypit, jotka ovat telkkarissa muutenkin ihan ilmaiseksi. Messukeskuksessa sentään voi joku saada jotain irti siitä, että näkee televisiosta tuttuja livenä.

Kiinnostaviakin keskusteluja löytyi kuitenkin enemmän kuin ehdin katsoa (onneksi ovat ne tallenteet). Tässä omat vinkkini tähän asti katsotusta torstain ja perjantain tarjonnasta:

Kertomuksen vaarat
Tarinoita tulvii kaikkialta. Yrityksillä, yksilöillä ja yhteiskunnilla on oltava omat tarinansa, mutta mitä vaaroja tähän liittyy? Kertomuksen vaarat -kirjan kirjoittajat lupaavat antaa käytännön vinkkejä tarinoiden analysointiin ja siihen, mitä pitäisi ottaa huomioon, kun käyttää tarinoita.

Esimerkkinä keskustelussa nousevat esiin mm. median kokemuskertomukset. Yksilön kokemuksen lisäksi juttujen pitäisi tuoda keskusteluihin uusia näkökulmia. Tarinoita käyttäessään on myös mietittävä, kertovatko ne koko totuuden, mitä arvoja ne edustavat ja toistavatko ne kaavamaisia kertomuksia. Kokemuskertomukset ruokkivat myös helposti tirkistelynhalua ja kertojiksi valitaan mielellään mediaseksikkäitä tyyppejä.

Vaihtoehtoisia tulevaisuuksia - mitä kaikkea on tulevaisuudentutkimus?
Tulevaisuudentutkimus tutkii mahdollisuuksien laajaa kirjoa. Se on ennakointia, ei ennustamista, ja perustuu faktoihin sekä mielikuvitukseen.

Keskustelussa käydään läpi mustia joutsenia ja megatrendejä, erityisesti ilmastonmuutosta ja kaupungistumista. Tärkeää on, että tulevaisuususko säilyy uhkakuvien rinnalla, ja että ymmärretään, että tulevaisuus rakennetaan nykyhetken pohjalta.

Historian jännät naiset
Maria Pettersson kertoo ennätyksellisen joukkorahoituksen saaneesta kirjahankkeestaan, jossa hän tuo esiin historian jänniä naisia. Historian kirjoitus on perinteisesti ollut sotia ja suurmiehiä, mutta Pettersson nostaa rinnalle naisten tarinoita, eikä pelkästään esikuvien, vaan myös kauheiden ja omituisten.

Kirja kumoaa monia harhaluuloja: Naiset ovat voineet toimia monenlaisissa ammateissa, esimerkiksi sotilaina. Tasa-arvo ei ole lisääntyvä asia, vaan laatu ja määrä vaihtelevat eri kolkissa maailmaa ja eri aikoina. Miehet eivät aina ole vain sortaneet naisia, vaan sortamista ja auttamista on ollut joka suuntaan. Sukupuoli on koettu ja käsitetty eri aikoina eri tavoin.

Mistä kieli tulee meihin

Anneli Kauppisen mielettömän kiinnostava haastattelu, omalla kohdallani erityisesti lapsen kielen oppimisen kannalta. Uutta minulle oli se, että lapsen ja eläimen kielen erottaa erityisesti se, että lapselle kieleen liittyy sosiaalisuus.  Lapsi ei myöskään opi kieltä vain aikuista matkimalla, vaan vuorovaikutustilanteissa, joissa myös aikuinen mukautuu puheen vuorotteluun. Tämä ei toisaalta ole yllättävää, koska Kauppinen näkee, että kieli on sosiaalinen selviytymisstrategia.

Jännittävältä kuulosti myös pinnasänkypuhe, eli puhe, jossa lapsi harjoittelee kieltä ja kielioppia yksikseen. Lapsi ei kuitenkaan opi kieltä kielioppia opettelemalla, vaan kielen kimpaleina, esimerkiksi fraaseina. Oppiminen tapahtuu luovuuden reittiä, lapsi kehittää uudissanoja ja kokeilee. 

Dekkarien ykkösketju: Kilpi, Koskinen, Sipilä

En lue yleensä dekkareita, mutta oli mielenkiintoista kuulla, miten ykkösdekkaristit luovat henkilöitään ja useampiin romaaneihin ulottuvia maailmoja. Mielenkiintoista on myös, miten poliisin, rikostoimittajan ja muitakin lajeja kirjoittavan kirjailijan työt lomittuvat dekkarien kirjoittamiseen. JP Koskinen esimerkiksi kokee lähtevänsä lomalle, kun kirjoittaa dekkaria!

Keskustelu sivuaa myös dekkareiden yhteiskunnallisuutta ja viihteellisyyttä ja niiden suhdetta. Kaikki kokevat, että dekkarit tuovat esiin yhteiskunnallisia asioita, jotka jäisivät ehkä piiloon ilman houkuttavaa, koukuttavaa tarinaa. Kilpi on jopa sitä mieltä, ettei ole mitään, mistä kirjailija ei voisi kirjoittaa, vaan päinvastoin kirjailijan on löydettävä tapa käsitellä vaikeitakin asioita. 

Kesämyrsky ja Unienpunoja

Siiri Enoranta ja Elina Rouhiainen puhuvat kirjoistaan ja fantasian, realismin ja yhteiskunnallisuuden yhdistämisestä. Kummankin tarinoista löytyy syvempiä teemoja, mutta ne ovat syntyneet henkilöitä ja heidän tarinoitaan seuraamalla. Kirjailijat eivät siis ole tarkoituksella pyrkineet yhteiskunnallisesti vaikuttavien kirjojen kirjoittamiseen, vaan teemat ovat syntyneet tekstin myötä, siitä, mikä itseä mietityttää ja mitä itse haluaisi tutkia.

Kumpikin näkee fantasiakirjallisuudessa paljon mahdollisuuksia peilata yhteiskuntaa ja näyttää asioita osoittelematta. Enoranta ei itse kuitenkaan mieti teostensa genreä, ja toivoisi, että lukijat tarttuisivat kirjoihin ennakkoluulottomasti miettimättä, mitä lajia ne edustavat. 

Jos omat messuni alkoivat tarinoiden kyseenalaistamisella, Enoranta ja Rouhiainen päättivät ensimmäiset päivät muistuttamalla tarinoiden tärkeydestä. Toisen asemaan asettuminen auttaa ymmärtämään ja lisää empatiaa, ja Enoranta uskookin, että kirjallisuus voi muuttaa maailmaa jopa politiikkaa enemmän.  

Perjantai-illan podcastit

Viimeiset virtuaaliset taiteilijatreffit vietin sohvalla kuunnellen podcasteja. En saanut suuria elämyksiä, mutta tein havainnon omasta inspiraatiostani.

Viimeisen kokeiluviikon perjantaina olin pienessä syysflunssassa. Halusin rentoutua ja makoilla, ja siksi päätin sukeltaa YLE Areenan kuuntelutarjontaan. 

Kokeilin kuitenkin uutta siinä mielesttä, ettei minulla ole tapana kuunnella podcasteja tai radiota. Sopivaa aikaa siihen ei tunnu olevan. Kuuntelu sopisi seuraksi ruoanlaittoon tai lenkille, mutta vakioseuralaiseni vauva tuskin arvostaisi, jos uppoutuisin omaan maailmaan napit korvissa. Siksi liikuinkin itselleni vieraalla maaperällä. 

Yllätyin tarjonnan laajuudesta. Kiinnostavia aiheita riitti, mutta en halunnut mennä liian lähelle taustatutkimusta. Viikingit, kivet ja puut hylkäsin myöhempään kuunteluun. Sitten huomasin Vincent van Goghin kirjeet veljelleen Théolle. Koska kaksi viikkoa sitten kävin katsomassa taiteilijan maalauksia New Yorkissa, tuntuivat kirjeet hyvältä jatkumolta kokeilussani.

Jouduinkin oikein kunnolla epämukavuusalueelleni. Ensimmäinen kirje oli melkoista hengellistä paatosta. Vincent-parka pohti, mistä löytäisi innon ja kutsumuksen olla Jumalan täysivaltainen palvelija. Hyvä muistutus siitä, miten paljon suurempi rooli uskonnolla oli ennen ihmisen elämässä, mutta tästä alkoi tulla jo vastareaktio. Löysin kuitenkin jotain tarttumapintaa riittämättömyyden ja masennuksen tunteista. Lohdullista, ettei edes suuri taiteilija kaikkina elämänsä hetkinä ole niin kovin varma itsestään. 

Toinen podcast käsitteli salaliittoteorioiden kulttuurihistoriaa. Innostuin taivaaseen liittyvästä jaksosta, mutta salaliittoteoriat olivat valitettavan tuttuja. Olin kuullut nämä jo aiemmin. Kuu on vain hologrammi, matka kuuhun on selvästi lavastettu ja Roswelliin on pudonnut ufoja... Hauskaa oli muistaa, että katsoin teininä Roswell-sarjaa. Mitenhän se on muhinut alitajunnassani ja vaikuttanut tekemisiini, vaikka en ole vuosiin edes ajatellut koko sarjaa?

Seuraavaksi yritin löytää jotain sellaista, joka ei olisi jo ennestään niin tuttua. Aikaa käsittelevä podcastin Nanosekunnin tarkkuudella täytyi ehdottomasti tarjota minulle jotain uutta ajateltavaa! Ajan kulku on kuitenkin yksi minua ja kirjallisuutta voimakkaimmin inspiroivista asioista. 

Innostuin heti varovaisesti ajatuksesta, että aika on suhteellista, mutta en päässyt syvemmälle ajatuksen ihmeellisyyteen. Aika on mitä koemme, sitä ei voi havaita millään aisteilla... Huomasin, että aloin torkahdella. Piti nousta pystyasentoon. Tämä oli selvästi liikaa mukavuusalueellani! Muistin taas, ettei vauva ole ainoa syy,  miksi en kuuntele äänikirjoja tai podcasteja. Minun on vaikea keskittyä kuuntelemaan, haluan nähdä tekstin, selailla sitä ja edetä omassa tahdissani.

Laitoin muistiin, että lineaarisen ja syklisen aikakäsityksen eroa voisi joskus hyödyntää jossain, samoin absoluuttisen ja relatiivisen ajan. Aika on todella ihmisille tärkeää, sen todistavat lukemattomat sanonnat ajasta. Aika näyttää, aika parantaa, aika pysähtyy... Aika aikaansa kutakin.

Kuuntelin vielä pienen pätkän Metsäradiota. Viimeistään nyt huomasin, miten paljon kaipasin kuvaa. Pystyin kyllä kuvittelemaan valtavan petäjän... mutta olisin halunnut nähdä sen. Olisin vaikuttunut paljon enemmän ajatuksesta, että puu oli elänyt jo Mozartin aikaan, että sen ikään verrattuna ihmisen elämä oli pelkkä pyrähdys ja että tullakseen niin mahtavaksi sen oli täytynyt tukahduttaa kasvustoa ympäriltään. Opin kuitenkin aivan uuden hurmaavan sanan: kilpikaarna.

Keskustelu itse asiassa sivusikin tuntemuksiani, sillä siinä todettiin, ettei millään teknisellä laitteella voi tallentaa metsän tunnelmaa. Onneksi luonto ei ole kielletty poikkeusaikoinakaan, joten luontoinspiraatiota lähden jatkossa hakemaan paikan päältä.

Tällä viikolla opin, että inspiraationi kaipaa visuaalista virikettä, ja että sitä kannattaa lähteä etsimään mukavuusalueen ulkopuolelta. Uudesta inspiroituu helpommin kuin vanhasta. Siihen on selvästi myös syynsä, miksi Julia Cameron kehottaa poistumaan kotoa. Jo pelkkä ympäristön vaihdos ja tutuista kuvioista poistuminen voi saada mielen liikkumaan eri tavalla. Tulevassa, taudittomammassa maailmassa toteutankin ehkä vielä perinteisen taiteilijatreffikokeilun.

Nyt, kun projekti on lopussa, voin todeta sen tarjonneen minulle paljon virkistystä ja iloa. Taiteilijatreffien suunnittelu ja internetin tarjonnan selailu ovat jo itsessään antaneet pientä irtiottoa arjesta. Paljon hauskoja ideoita jäi toteuttamatta tämän kokeilun aikana, mutta niitä on hauska testailla pimenevinä iltoina. 

Jos sinulla on antaa minulle vinkkejä pimeiden eristysiltojen iloksi, kommentoi toki!

Torstai-ilta Tokiossa

Tämän viikon taiteilijatreffeillä päätin paeta arkea virtuaalimatkalle. Arki tuli kuitenkin vastaan toisella puolella maailmaakin - ja muuttui äkkiä kiinnostavaksi.

Tällä viikolla olin aivan poikki jo torstai-iltana. Halusin pois arjen keskeltä ja päätin tehdä taiteilijatreffit itseni kanssa. Treffi-idean keksiminen tuotti kuitenkin aluksi vaikeuksia. Verkon mahdollisuudet ovat rajattomat, mutta ristiriitaista kyllä, se vain vaikeuttaa valintaa. Välillä tulee tunne, että kun kaikki on mahdollista, pitäisi keksiä jotain vielä hienompaa ja erikoisempaa. On vaikea rauhoittua vain yhden vaihtoehdon äärelle.

Päätin lopulta pyrähtää pikaiselle lomalle. Virtuaalinen matka yhdessä illassa! Idea kuulosti loistavalta. VR-laseja minulla ei ole, mutta päätin kokeilla, voisiko tunnelmaan päästä vain Youtuben avulla.

Valitsin matkakohteeksi Tokion, koska olen jo pitkään halunnut käydä Japanissa. Aloitin tutustumalla pikaisesti kohteeseen ja tutkimalla, mitä nähtävyyksiä minun pitäisi käydä katsomassa. Havaitsin pian, että virtuaalimatkaakin kannattaisi suunnitella hieman etukäteen, koska Tokiosta löytyy materiaalia loputtomasti.

Toisaalta matka oli helppo toteuttaa, koska videoita löytyi helposti. Kohteiden välillä siirtyminen ei edellyttänyt metromatkoja, lipun ostoa ja aikataulujen tutkimista vaan muutamia klikkauksia. Näppärää! 

Kävin katsomassa livestriimiä Shibuyan risteyksestä ja Tokyo Towerin huipulta. En voi väittää, että olisin tuntenut olevani paikan päällä. Japanissa oli jo pimeää, joten hiljaiselta näytti. Päätin katsoa vielä pari päiväaikaan kuvattua videota. Shibuyan tuhansien jalankulkijoiden seuraamisessa oli kieltämättä jotain hypnotisoivaa.

Löysin pian myös 360 asteen VR-videoita. Kävin kaupunkikierroksella riksan kyydissä ja kuljeskelin kukkivien kirsikkapuiden keskellä. Katselin näkymiä näyttöä kääntelemällä ja tunnelma oli heti aidompi. En siltikään varsinaisesti tuntenut olevani paikan päällä. Olisipa ne VR-lasit!

Pian nähtävyyksien katseleminen alkoi kyllästyttää. Selvisi, etteivät ne edes ole kiinnostavinta Tokiossa, vaan suurkaupungin meininki. Tunnelmaan ei vain oikein päässyt  kohtisohvalta. Luin ja katsoin kuvauksia eri kaupunginosista, mutta ne herättivät lähinnä kaukokaipuun. Kaipasin hajuja ja makuja, muitakin ääniä kuin tietokoneen hurinaa tai videoiden taustalla soivaa tilulilu-musiikkia. Olisinpa edes tilannut sushia!

Seuraavaksi katsoin pari videota Tokiosta kaupunkina. Historiasta jäivät mieleen kummittelevaan palavat paperitalot, niissä oli jotain symbolista. Tokion nykyhetki taas tuntui olevan tulevaisuudessa robotteineen ja valtavine tunneleineen. Hämmästyttävää, miten tällainen jättiläiskaupunki on rakentunut, maanjäristyksen uhasta huolimatta.

Kaikesta kiinnostavasta huolimatta huomasin olevani jo hieman pettynyt. Videoiden katseleminen ei vienyt minua riittävästi pois arjesta. Ja sitten äkkiä huomasin tempautuvani suoraan keskelle arkeani, kun Youtube ehdotti minulle videota japanilaisen äidin ja vauvan arjesta.

Olin äkkiä kiinnostunut. Seurasin äidin ja vauvan touhuja japanilaisessa kodissa, tokiolaisilla kaduilla. Niin samanlaista. Niin erilaista. Vaipanvaihtoa ja valkoista kohinaa, rauhoittelua ja ruokkimista, kotitöitä ja oman ajan kaipuuta. Vauvalle ruoaksi merilevää ja soijapapua? Eipä olisi tullut mieleen. Enkä kyllä voisi kuvitella, että heräisin 5.30 valmistamaan gourmet-ateriaa miehelle evääksi, tai että pukeutuisin vaativaan kimonoon kaupungille lähtiessäni. Onneksi en synnyttänyt japanilaisessa sairaalassa, koska niissä ei usein edes tarjota kivunlievitystä! Käsitykseni edistyksellisestä tulevaisuuden kaupungista muuttui nopeasti.

Aloin pohtia arkea. Miten varhain meille opetetaan, mikä on normaalia, miten syödään, miten pukeudutaan, kenen tehtävä on tehdä mitäkin. Miten paljon ympäristö ja vanhemmat meihin vaikuttavat!

Muistin jälleen, miksi matkailu ei viime vuosina ole maistunut. Muutaman päivän nähtävyyksien katselu ei tunnu miltään, jos on päässyt elämään arkea ulkomailla. Vasta arjen keskellä voi oppia jotain toisesta kulttuurista ja ymmärtää ihmistä.
Arki on se, joka meitä ihmisiä yhdistää, ja erottaa.

Sain siis sittenkin tämän viikon taiteilijatreffeiltä jotain sellaista, mitä en odottanut saavani. Itse asiassa kaikki kokeilut ovat yllättäneet minut. Se on ollut tähän mennessä parasta. On tehnyt hyvää rikkoa arjen kaavaa ja tehdä jotain sellaista, mistä ei ole välitöntä hyötyä ja jota ei muuten tulisi tehtyä. Tällä viikolla huomasin jo odottavani taiteilijatreffejä, eivätkä ne enää tuntuneet pakolliselta menolta kalenterissa.

Ensi viikolla kokeiluni päättyy. Finaali-ideasta ei ole vielä tietoa, mutta luotan siihen, että jotain jännittävää tulee vielä vastaan.

Matkalla MoMA:ssa

Taiteilijatreffit, viikko 2. Vauvan nukahdettua päiväunille käväisin virtuaalisella museokierroksella New Yorkissa. 

Toiseksi taiteilijatreffikohteeksi valikoitui hyvin nopeasti virtuaalinen museokierros. En käy museoissa mitenkään säännöllisesti, mutta tuntui, että aloin jo kaivata taidetta ympärilleni.

Olin hämmästynyt siitä, miten moneen museoon on mahdollista tehdä virtuaalikierros tavalla tai toisella. Klikkailin auki museoita toistensa perään, ja aina vain löytyi kiinnostavampi. Käväisin Kaisaniemen kasvitieteellisessä puutarhassakin Google Mapsin avulla, mutta havaitsin pian, ettei tämä vaihtoehto ollut minulle toimivin. En päässyt tunnelmaan pelkän näköaistin avulla. Liikkuminen oli hidasta ja hankalaa. Latautuminen kesti, eksyin ja kiersin ympyrää. Luovutin. 

Ehdin nähdä puutarhan lummehuoneen Google Mapsin avulla.

Lopulta päätin rauhoittua New Yorkin Museum of Modern Artsiin, koska se oli löytämäni listauksen ensimmäinen vaihtoehto. Valintaa helpotti toki myös se, että museosta löytyy Vincent van Goghin Tähtikirkas yö, joka on teiniaikainen suosikkini.

Aloin selailla taulujen kuvia. Pysähdyin, tutkin yksityiskohtia, luin kuvauksia. Hämmästyin, kuinka paljon samaa virtuaalisessa taidekierroksessa oli kuin oikeassa. Rauhoittuminen kuvan äärelle. Uuden oppiminen. Kiinnostavien taiteilijoiden ja taidesuuntien löytäminen. 

Jotain jäi toki puuttumaankin. Taidemuseot ovat yleensä kiinnostavia myös rakennuksina ja miljöönä. Pientä lievitystä tarjosi Google Arts & Culture, jonka innostuin lataamaan puhelimeeni. Sen avulla pystyi näkemään teoksen myös museossa omalla paikallaan. (Alla Tähtikirkas yö MoMA:ssa.)

   

Innostuin muutenkin sovelluksen mahdollisuuksista. Puhelimen avulla saikin äkkiä enemmän kuin paikan päällä! Virtuaalisia näyttelyitä ja lisäinfoja, videoita, kuvia ja tietysti lisäehdotuksia aiemmin selatun perusteella. Minulle esiteltiin Tähtikirkkaan yön yksityiskohtia, sen ja muiden taideteosten inspiroimaa runoutta ja muita MoMA:n kuuluisimpia teoksia.

Äkkiä eksyin ulos museosta, kun kiinnostuin surffailemaan lisää Paul Gauguinin matkasta Tahitille. Jokin ajatuksessa jäi kutkuttamaan mieltä. Taiteilija lähtee etsimään aitoa ja alkuperäistä kulttuuria ja löytääkin jotain ihan muuta, mutta päättää silti maalauksissaan jollain tapaa esittää sitä primitiivistä ja myyttistä kuvaa, jota alun perin tuli etsimään. Ilmeisesti Gauguin oli muutenkin taitava totuuden manipuloija ja itsensä markkinoija - oliko ihminen 1800-luvulla niin kovin erilainen kuin 2000-luvulla?

Loppuajan leikin lisätyn todellisuuden mahdollisuuksilla. Kameran avulla taideteokset sai näkymään kotona oikeassa koossa, ja niitä pääsi tutkimaan yllättävän tarkasti yllättävän läheltä. Taide tuli äkkiä lähelle aivan uudella tavalla. Sama hämmennys siitä, miten tuttu kuva onkin luonnossa pienempi tai isompi kuin on kuvitellut, löytyi myös virtuaalisesti.

Huomasin väsyväni, leikin puhelimella ja sen ominaisuuksilla, enkä enää keskittynyt taiteeseen. Hmm, miltäs Tähtikirkas yö näyttäisi omalla seinällä, pianon päälle ripustettuna? Saisinko hauskan kuvan, jossa kissat katselevat jotain tunnettua maalausta? (En saanut.)

Näiden taiteilijatreffien jälkeen alun seesteinen tunne oli kadonnut. Olin ennemminkin ylivirittynyt. Internet antaa paljon, mutta mahdollisuuksien määrä voi väsyttää. Helposti päätyy vain tutkimaan tarjontaa osaamatta syventyä mihinkään oikeasti. Tai sitten jää kiinni vain yhteen yksityiskohtaan, koska jokaisesta asiasta on löydettävissä loputtomasti lisää. 

Museokierros antoi kuitenkin paljon. Virkistyin ja sain vaihtelua arjen keskelle. Nautin maalauksista ja niiden herättämistä ajatuksista. Kauneutta ei koskaan voi katsella liikaa! On ihana ajatus, ettei tarvitse matkustaa kauas saadakseen pienen annoksen tunnettua taidetta.

Virtuaalisia museokierroksia tekemällä saisi helposti tehtyä taiteilijatreffit seuraavaksi pariksi vuodeksi eteenpäin, mutta ensi kerralla kokeilen kuitenkin jotain muuta. Kahden viikon jälkeen olen iloinen, että päätin aloittaa kokeilun!

P.S.

Täältä löytyy virtuaalisia museokierroksia ja täältä suomalaismuseoiden virtuaalikierroksia.

Taiteilijatreffeillä eli kuinka inspiroitua arjen keskellä

Haaste: neljän viikon ajan inspiroivaa tekemistä oman sisäisen taiteilijan kanssa. Lisähaaste: poikkeusolot. Voiko elämyksiä löytää kotoa poistumatta?

Ihastuin ajatukseen taiteilijatreffeistä jo, kun luin Julia Cameronin Tie luovuuteen -kirjan. Idea on tehdä säännöllisesti treffit oman sisäisen taiteilijansa kanssa, poistua kotoa, käydä museossa, taidenäyttelyssä, elokuvissa, missä vain inspiroivassa ympäristössä.

Innostuin ideasta kuitenkin todella vasta luettuani Päivi Haanpään ja Terhi Rannelan neljän viikon kokeilusta Miksi en kirjoittaisi? -kirjasta. Viehätyin erityisesti Päivi Haanpään maanläheisistä ideoista käydä kirjastossa lukemassa Sieni-lehteä tai rautakaupassa ihmettelemässä kaikkien tuntemattomien osasten nimiä. 

Päätin välittömästi toteuttaa oman neljän viikon kokeiluni. Minuutin kuluttua päätöksestä muistin eläväni kahdellakin tapaa poikkeusaikoja. Korona-aikaan ei ole välttämättä hyvä idea lähteä harhailemaan julkisille paikoille, enkä voi edes olla kovin pitkiä aikoja erossa vauvasta.  

Halusin kuitenkin niin paljon toteuttaa kokeilun, että päätin muuttaa säännöt korona- ja vauva-aikaystävällisiksi. Alkuperäinen idea kotoa poistumisesta sai jäädä (mikä varmasti on monen mielestä pyhäinhäväistys). Sääntöjä itselleni heitetyssä haasteessa on nyt kaksi:

1) Kerran viikossa teen vähintään tunnin jotain inspiroivaa. 

2) Se ei saa olla jotain sellaista, jota tekisin muutenkin, eli esimerkiksi taustatyötä tai lempisarjan katselua. 

VIIKKO 1

Surffailin netissä etsimässä kaikenlaisia virtuaalisia tapahtumia. Havaitsin, ettei niiden löytäminen ole niin helppoa kuin olin kuvitellut. Luultavasti moni kiinnostava juttu jää ilman yleisöä, ellei satu tulemaan somen feedissä vastaan juuri oikeaan aikaan.

Kun törmäsin mahdollisuuteen katsoa osa Rakkautta & Anarkiaa -festarin elokuvista kotona, tiesin löytäneeni ensimmäisen viikon voittajan. Olen kaivannut elokuvissa käymistä, visuaalista tarinankerrontaa ja toiseen maailmaan uppoutumista. Elokuvateatteriin meneminen on kuitenkin tuntunut uskaliaalta ja kotona elokuvia ei ole tullut katsottua. Ilman tätä projektia ei mieleeni olisi takuulla tullut maksaa verkon välitteisestä leffaelämyksestä!

Valitsin katsottavaksi aika läheltä mukavuusaluettani olevan Proximan. Proxima kertoo naisastronautista, joka valmistautuu lähtemään avaruuteen mieskollegoiden keskellä. Ennen kaikkea se kuitenkin käsittelee vanhemmuuden ja intohimon välistä ristiriitaa. Päähenkilön on vaikea irrottautua maasta, ja kuitenkin se on juuri se, josta hän on aina haaveillut. 

Pidin elokuvasta, vaikka se on minun makuuni hieman liian hidastempoinen ja vähäeleinen. Se onnistuu kuitenkin hyvin tuomaan esiin päähenkilön sisäisen kamppailun, kuvaamaan äidin ja tyttären välistä suhdetta sekä nostamaan esiin niitä vaikeuksia, joita nainen kohtaa tehdessään jotain miehiseksi koettua.  

En voi kuitenkaan väittää, että kotona olisi päässyt ihan samaan leffafiilikseen kuin teatterissa. Nälkäinen kissa puski jalkaa, seurasin itkuhälyttimen valoja ja ovikello soi, kun ruokatoimitus tuli. Taukoja ja keskeytyksiä tuli, mutta katsoin kuitenkin kokopitkän elokuvan. Sen jälkeenkin elin pitkään elokuvan aiheuttamassa tunnekuohussa, sen fiktiivisessä, omassa maailmassa, ja sulattelin sen tuomia ajatuksia.

Elokuva osui nimittäin yllättäen täysin tämän elämäntilanteeni fiilikseen. Halasin tytärtäni pitkään elokuvan jälkeen. Vaikka minun onkin välillä vaikea tasapainotella äitiyden ja kirjoittamisen kaipuun kanssa, en sentään joudu sen takia vuodeksi eroon ainokaisestani. 

Tärkeimpänä tajusin tällä viikolla, että kaksinkertaisten poikkeusolojen keskellä olen unohtanut täysin tällaisen tarkoituksettoman viihtymisen. Se ei ole ollut välttämätöntä, joten se on jäänyt. Yksi elokuvakin kuitenkin riitti virkistämään mieltä ja näkemään maailman taas kirkkaampana.

Olen iloinen, että aloitin projektin. Odotan jännityksellä, mitä ensi viikko tarjoaa. 

                           

P.S. Verkkonäytöksiä on vielä pari päivää tarjolla!

Miksi en kirjoittaisi?

Kaipaatko lisämotivaatiota kirjoittamiseen ja uutta inspiraatiota? Terhi Rannela ja Päivi Haanpää kirjoittavat innostavasti kirjoittamisesta, lukemisesta ja kirjoittajan työstä.

Alkuun pieni varoitus: Tätä teosta ei ehkä kannata ottaa yöpöydälle, kuten minä tein. Hetken luettuasi puhkut innosta päästä kirjoittamaan, ja se ei tee hyvää yöunillesi.

Teos ei ole perinteinen kirjoitusopas, vaan tarjoaa inspiroivia tekstejä tekstien maailmasta. Kirjasta löytyy kuitenkin vinkkejä mm. siihen, mistä löytää aiheita, mitä voi tehdä, kun teksti jää jumiin, millaisia ihmisiä kirjoittaja tarvitsee elämäänsä (opettajia, heimolaisia, hyviä haltijoita ja lukijoita) ja kuinka elvyttää lukuharrastus. 

Kiinnostavinta antia ovat kuitenkin mielestäni muut tekstit. Kumpikin kirjoittaja on tehnyt mielenkiintoisia kirjoittamiseen liittyviä projekteja, esimerkiksi kirjeiden kirjoittamista vapaaehtoistyönä, tekstejä taidegalleriassa ja matkapäiväkirjoja. Lisäksi oli hauska päästä tutustumaan kirjoittajien työpäiväkirjoihin ja nähdä, millainen on ammattikirjoittajan työviikko. 

Erityisen kiinnostavana pidin Haanpään tarinaa Myrnasta eli käsikirjoituksesta, jota hän työsti vuosien ajan, mutta joka lopulta jäi ilman kustannussopimusta. On lohdullista tietää, että kaikki ammattikirjoittajienkaan projektit eivät päädy julkaistaviksi. 

Inspiroiduin eniten näistä:

Natalie Goldberg

Hävettää! On pitänyt jo pitkään tutustua Goldbergin kirjoihin, mutta se on jäänyt. Sekä Haanpää että Rannela puhuvat kuitenkin varsin lämpimästi Goldbergistä. Täytyy testata, riittääkö pienenkin pätkän lukeminen siihen, että alkaa kirjoituttaa. Useampi varaus kirjastoon on nyt tehty.

Taiteilijatreffit

Idea taiteilijatreffeistä on alun perin Julia Cameronilta. Ajatus on siis merkata kalenteriin kerran viikkoon treffit oman sisäisen taiteilijansa kanssa ja tehdä jotain inspiroivaa. Se voi olla vierailu taidenäyttelyssä, museossa tai vaikkapa erikoisruokakaupassa. Treffien ei kuitenkaan tarvitse olla mitään erityisen hienoa.  Haanpään maanläheiset ideat vierailla rautakaupassa tai käydä kirjastossa lukemassa Sieni-lehteä eivät ainakaan vaadi valtavaa ponnistusta. 

Olin innoissani tästä ajatuksesta jo luettuani Cameronin opuksen, mutta yllättäen kokeilu jäi tekemättä. Taidan nyt toteuttaa neljän viikon kokeilun välittömästi! (Voisikohan korona-aikaan sääntöjä muuttaa niin, ettei kotoa tarvitse poistua, vaan treffit itsensä kanssa voi toteuttaa myös verkon välityksellä...?)

Pomodoro

Pomodoro-menetelmä oli myös tuttu jo ennestään, mutta en ollut siitä innostunut aiemmin. Ideana on siis tehdä 25 minuuttia keskittyneesti, jonka jälkeen kello soi ja saa pitää tauon. Menetelmän tarkoitus on laskea aloittamisen kynnystä. 

En ole mielestäni tarvinnut tätä menetelmää, koska kirjoitusaikani on aina rajallista, eikä aikaa prokrastinoida yksinkertaisesti ole. Testasin menetelmää silti, ja yllättäen siitä olikin apua! Se tuntuu toimivan erityisesti taistelussa riittämättömyyden tunnetta vastaan. Monesti teksti jumittuu, ja väännän koko päivän kirjoitusajan yhtä ja samaa sivua. Sen jälkeen on helposti olo, etten ole tehnyt mitään, mutta nyt voin sanoa, että teinpäs, monta tomaattia!

Hyvänä apuna toimii Tomato timer.

Lukubileet

Tällä hetkellä ei paljon bileitä järjestetä, mutta joskus tulevassa maailmassa haaveilen siitä, että kutsun ihmisiä kotiini syömään ja lukemaan. Tai ehkä nämäkin voisi järjestää jotenkin virtuaalisesti? 

Runopaasto

Maailma on täynnä tekstejä, joten joskus on hyvä ottaa pientä välimatkaa. Paaston aikana on sallittua lukea vain runoja. Tämän on tarkoitus kirkastaa mieltä ja ajatuksia.

Minulle tämä voisi toimia myös virikkeenä tarttua runouteen, joka aina jää lukulistalla viimeiseksi.

Miksi en siis kirjoittaisi?

Jo tämä blogipostaus todistaa, että kirja aiheuttaa oikeasti kirjoitusintoa. Innostuneen mielialan lisäksi teos sai minut oikeasti myös kokeilemaan uutta. Siihen on harva kirjoitusopas pystynyt.

Suosittelen kaikille kirjoittajille, mutta erityisesti niille, jotka eivät jaksa enää lukea aloittelijoiden oppaita.

Kuinka kirja syntyy 18: Palautetta kustantamosta

Kesäkuussa sähköpostiini kilahti kustantamosta viisi sivua pitkä palauteliite. Hyvää kannatti odottaa - vaikka tiedossa on myös paljon editointia.

Rikkaruohoja riipimään!
(Nämä tosin näyttäytyvät minulle luonnon omana asetelmana, joten jättäisin ne rauhaan.) 

Laakson ja Aavan kässärin kanssa kaikki tuntuu tapahtuvan hi-taas-ti. Sain odotella kustantamon palautetta jonkin aikaa (mm. siksi, että olin juuri saamassa lapsen, ja kaikille osapuolille oli selvää, etten olisi heti alkuvuodesta tekstin kimpussa), joten ehdin aloittaa editoinnin jo omin päin. Tekstin alku kaipasi mielestäni lisää avaamista ja lisäsin sinne pari lukua. Keskikohdan rytmitys taas tuntui väärältä ja yritin sekä muutella lukujen järjestystä että tiivistää kerrontaa. Nyt, palautteen saatuani pääsen jatkamaan projektia ammattilaisen avustamana.

Ensin ne hyvät puolet. Sain ihanaa tsemppausta kustannustoimittajalta. Kokonaisuus on kommenttien mukaan valmis, hiottu ja loppuun asti harkittu. Teksti on jo tasalaatuista ja siitä näkee, että sitä on työstetty. Erityisesti tämä ilahdutti mieltäni:

On erityistä, että sekä juonessa, tyylissä että hahmoissa on onnistuttu näin hyvin.

Mutta sitten ne kehitettävät kohdat... Ainoa ja iso ongelma kustannustoimittajan mielestä on tällä hetkellä se, että Aava jää Laakson jalkoihin, eikä Aavan tapahtumien taustoja ole avattu riittävästi. Tämä on ongelma, jonka tunnistan ja tunnustan! Olen sen eteen tehnyt jo töitä aiemmissa versioissa, mutta selvästi se kaipaa lisää työstämistä. Sitten vain pitäisi keksiä, miten tekstiin tuodaan hienovaraisesti lisää taustoja ilman infodumppia. (Voi, kun voisikin vain lisätä jonkin faktalaatikon lukujen väliin...)

Tämän lisäksi tarkkasilmäinen lukija huomasi tekstistä muutamia epäjohdonmukaisuuksia ja epäloogisuuksia. Jotkut asiat jäivät lukijalle epäselviksi, vaikka ne olivat itselleni täysin selviä. Helmasyntini kirjoittajana on aina ollut selittää kaikki juurta jaksaen, ja nyt olin vältellyt selittämistä sitten hieman liikaakin. On aikamoista tasapainoilua kertoa riittävästi, ettei tekstiin jää aukkoja, mutta olla selittämättä liikaa, että lukijallekin jää pääteltävää!

Palautteesta jäi kaiken kaikkiaan tosi positiivinen fiilis. Kustannussopimusta minulla ei ole edelleenkään, mutta uskon, että tämän editointikierroksen jälkeen olen ainakin itse todella paljon tyytyväisempi tekstiin. En voi riittävästi korostaa sitä, miten tärkeää ulkopuolinen palaute on. Enkä voisi olla enemmän kiitollinen siitä, että saan apua ammattilaiselta. Näin selkeää, pohtivaa ja tarkkanäköistä palautetta on harvoin tilaisuus saada. 

Tunnustan kuitenkin, että hieman ahdistaa se, kuinka kauan olen tämän tekstin kanssa jo paininut. Eikö tämä ikinä valmistu? Kirjoitusolosuhteetkaan eivät ole olleet aivan optimaaliset, olen kirjoittanut inhokkisäässäni helteen keskellä, kuumassa kaupunkikämpässä sillä aikaa, kun neljä kuukautta vanha pikkuneiti on ollut päiväunilla. (Ja voin kertoa, ettei sinne unille ikinä mennä ihan tuosta noin vaan. Puhumattakaan siitä, jos tutti tippuu suusta kesken unien - katastrofi.) 

Luotan vain siihen, että se mitä timanteista ja paineesta sanotaan pitää paikkansa. Uskon, että hyvät tarinat vaativat aikaa ja editointia. Lopulta haluan kuitenkin vain, että voin antaa tekstille kaiken, mitä minulla on sille annettavana, ja tälle tekstille löytyy vielä annettavaa.

* * *

Ajattelin ottaa selvää, kuinka kirja syntyy. Seuraan tässä blogitekstisarjassani yhden käsikirjoituksen matkaa kohti valmista käsikirjoitusta. Vielä en tiedä itsekään, kuinka matka päättyy.
(Mutta kyllä tästä kirja tulee!)

Terveisiä toisesta todellisuudesta

Uusi vuosikymmen on alkanut erikoisella ja erityisellä tavalla. En ole koko vuonna elänyt lainkaan normaalia arkea, ja siksi kirjoittaminen on hetkeksi jäänyt.

Elämäni mullistui kaksi kuukautta sitten,  kun syntyi pieni kurttumuori, helmikuinen sunnuntailapsi, ja minusta tuli äiti. Jos uppoan syvälle vauvakuplaan, elän tällä hetkellä yhtä elämäni ihmeellisimmistä ja kauneimmista ajoista. Saan tutustua pieneen ihmiseen ja ihmetellä, kuinka nopeasti hän kasvaa ja oppii uusia asioita. Päivät ja yöt, kädet ja sydän ovat täynnä, paljon täydempänä kuin osasin odottaa.

Samaan aikaan kaikkien muidenkin arki on äkkiä mullistunut yhden kamalan viruksen takia. Samalla kun opettelen uutta elämää, maailma ulkona on muuttunut autioksi ja eristetyksi. Tuntuu kuin kuplani ympärillä olisi toinen todellisuus, vieras ja pelottava, kuin suoraan dystopiasta. Isovanhemmatkin jäivät eristysrajan toiselle puolen, eivätkä saa tavata lastenlastaan.

Kaikessa tässä on ollut sulattelemista. Ajatukset ovat yksinkertaisesti nyt aivan muualla kuin fiktiivisissä maailmoissa. Siksi kirjoittamiseen on ollut viime aikoina vaikeaa keskittyä. Tuntuu pahalta, että asia, joka on minulle rakas ja tärkeä, onkin nyt määrittelemättömäksi ajaksi siirtynyt sivuosaan elämässäni. Kaipaan hurjasti tarinoiden maailmaan uppoutumista, hiljaisuutta ja keskittymisrauhaa. Välillä tunnen syyllisyyttä varastetuista kirjoitushetkistä, koska ympärilläni tapahtuu niin paljon isompia ja tärkeämpiä asioita, mutta toisaalta, ei kai voi olettaakaan, että muuttuisin äkkiä eri ihmiseksi. Kirjoittajasielu kaipaa ja tarvitsee kirjoittamista.

Olen hokenut viimeisen vuoden itselleni ja kaikille muille, että elämässä on muutakin kuin kirjoittaminen. Täytyy vain hyväksyä, että nyt on hetken aikaa sen muun vuoro olla pääosassa. Kirjoittajaminäni ei ole kadonnut eikä ole katoamassa minnekään, vaikka kirjoitustaukoja tuleekin entistä enemmän. Vielä tulee aika, kun kirjoittamiseen on enemmän mahdollisuuksia. Ehkä silloin on enemmän elämää nähtynä ja siksi enemmän sanottavaa.

Pysykää muutkin terveinä parempia aikoja odotellessa. Palataan <3

Kuinka kirja syntyy 17: Kustantamoista kuuluu

Viime syksynä päätin tarjota Laakson ja Aavan käsikirjoitusta kustantamoille. Kuinkas sitten kävikään?

Kun Laakson ja Aavan tarina alkoi valmistua viime syksynä, mietin ensin, lähestynkö kustantamoja vai alanko suoraan etsiä kustannustoimittajaa omakustannetta varten. 
Lue lisää: Omakustanne vai kustantamo?
Päätin tavoitella vanhaa unelmaani perinteisestä kustannussopimuksesta. Lähetin tekstin syksyn aikana yhtä aikaa useampaan kustantamoon, koska kustantamoiden vastausajat voivat olla pitkiä. En kuitenkaan lähettänyt tekstiä kaikkiin mahdollisiin paikkoihin, vaan valikoin sellaisia kustantamoita, jotka voisivat olla kiinnostuneita tekstistäni. Jos jokin kustantamo ei näyttänyt julkaisevan nuorten fantasiaa, jätin sen suosiolla väliin.

Odotukseni eivät olleet huiman korkeat aiempien kokemusten perusteella. Nuorten fantasia ei oletettavasti ole kustantamoille paras tulonlähde, ja kaiken lisäksi oman tekstini genre ei edes ole selkeä. Se ei ole puhdasta fantasiaa, muttei toisaalta historiallinen romaanikaan. Mietin, onko teksti jo liiankin omassa kategoriassaan ja siksi vaikea myydä. 

Laaksossa ja Aavalla yhdistyvät luonto, suomalainen mytologia ja rautakauden elämä. 

Ensimmäiset hylkäyskirjeet tulivat muutaman viikon päästä tekstin lähettämisestä. Ne kirpaisivat. Siitäkin huolimatta, että odotin hylkäyksiä ja tiesin, miten vaikeaa on herättää kustantamoiden kiinnostus. Kun on käyttänyt paljon aikaa tekstin parissa, tehnyt parhaansa ja käyttänyt lähes kaiken vapaa-aikansa kirjoittamiseen, on aika luonnollista, että haluaisi muutakin palautetta kuin monistetun hylkäysviestin. Ei kiitosta tarkempaa palautetta ei kustantamoista kuitenkaan yleensä saa, mikä on hyvin ymmärrettävää ottaen huomioon saapuvien käsikirjoitusten määrän. Vain yhdestä kustantamosta tekstiäni kommentoitiin sujuvaksi, mutta ongelmaksi mainittiin juuri genre.

Joulukuussa aloin jo olla varma siitä, ettei Laakson ja Aavan tarina tule löytämään paikkaa kustantamosta. Jotkut kustantamot eivät nimittäin lähetä edes hylkäyskirjettä, vaan ilmoittavat jo automaattisessa kuittausviestissä ottavansa yhteyttä vain, jos ovat kiinnostuneita. Eli jos yhteydenottoa ei kuulu, voi vain itse päätellä, ettei sitä taida olla tulossakaan.

Vaikka en edelleenkään ollut kadottanut uskoani tekstiin, fiilis oli jo aika maassa. Kun viimeisenä työpäivänä ennen äitiyslomaa sähköpostiini kilahti viesti eräästä kustantamosta, odotin hylkäystä. Avasin viestin jo töissä tarkoituksenani silmäillä nopeasti läpi monistettu hylkäysteksti, unohtaa se ja antaa sen olla pilaamatta päivän hyvää fiilistä.

Jouduin kuitenkin lukemaan viestin läpi pariin kertaan. Kyllä, siinä luki, että tekstissäni on selvästi potentiaalia. Kyllä, kustantamon edustajat haluaisivat tavata minut ja keskustella tekstistäni. Kyllä, olin onnistunut herättämään yhden (ja todella hyvän!) kustantamon kiinnostuksen!

Aavalla kuunnellaan kivien laulua.

Odotin tapaamista joulun yli innoissani ja jännittyneenä. En odottanut kustannussopimusta tässäkään vaiheessa, sillä olin itsekin sitä mieltä, että teksti kaipasi vielä lisää muokkaamista. Ajattelin tekstiä lähettäessäni, että se on riittävän hyvä ja riittävän pitkälle työstetty antamaan kuvan siitä, mitä siitä voi tulla. Olin myös tietoinen siitä, ettei luultavasti mitään tekstiä julkaista juuri sellaisenaan, enkä edes uskonut yksin pystyväni parhaaseen mahdolliseen lopputulokseen.

Tammikuun tapaamisessa pääsin juttelemaan kustantamon edustajien kanssa. Tekstiä oli luettu siellä useamman kustannustoimittajan voimin ja siitä oli pidetty. Genren määrittelyn ongelmallisuudestakin puhuttiin, mutta se nähtiin myös tietyllä tapaa vahvuutena, koska samantyyppistä ei ole tarjolla. Tarinasta sain palautetta, että se on sujuva ja imee hyvin sellaisenkin lukijan, joka ei ole tekstin ominta kohderyhmää. Minulle jäi tunne, että kustantamossa nähtiin teksti aika samalla tavalla kuin näen sen itsekin ja siellä arvostettiin juuri samoja vahvuuksia, jotka itsekin tekstissä tunnistan. Muutenkin jäi sellainen olo, että voin olla ylpeä tekstistäni!

Teksti kaipaa kuitenkin vielä työstämistä. Sovimme, että saan tarkempaa palautetta, jonka perusteella kirjoitan tekstistä vielä yhden version. Kustannussopimusta minulla ei siis ole, mutta saan mielettömän edun, kun pääsen työstämään tekstiä ammattilaisen palautteen avulla. Halusin joka tapauksessa tehdä vielä vähintään yhden suuremman muokkauskierroksen, enkä nyt joudu tekemään sitä yksin. 

Olen tilanteeseen enemmän kuin tyytyväinen, vaikka mikään ei vielä ole varmaa. Ei edes se, miten ja milloin pystyn työstämään uuden version tulevan vauva-arjen keskellä. Mitään kiirettä ei onneksi ole. Olen tehnyt töitä tekstin eteen niin kauan, että maltan odottaa vielä hieman lisää. Uskon vahvasti, että Laakson ja Aavan tarina pääsee vielä kansien väliin.

* * *

Ajattelin ottaa selvää, kuinka kirja syntyy. Seuraan tässä blogitekstisarjassani yhden käsikirjoituksen matkaa kohti valmista käsikirjoitusta. Vielä en tiedä itsekään, kuinka matka päättyy.