Kirjoittajasta kirjailijaksi

Milloin kirjoittajasta tulee kirjailija? Yhtä oikeaa vastausta kysymykseen ei ole, mutta tiedän, että minusta tuli kirjailija vuonna 2021.

Minulle on aina ollut selvää, että olen kirjoittaja. Olen kertonut tarinoita lapsesta asti, pidän kirjoittamisesta, ilmaisen itseäni parhaiten kirjoittamalla ja ennen kaikkea tietysti kirjoitan. 

Ei ole kuitenkaan yhtä helppoa kutsua itseään kirjailijaksi kuin kirjoittajaksi. Kuka tahansa joka kirjoittaa, on kirjoittaja, mutta kirjailija on jotain enemmän. Missä raja kulkee? Mitään virallista määritelmää ei ole. Ei ole olemassa kirjailijakoulua, jossa voisi opiskella ja suorittaa virallisesti hyväksytyn kirjailijan tutkinnon. Kirjoittajien keskuudessakaan ei ole yhteisesti hyväksyttyjä kriteerejä kirjailijuudelle. Jotkut ovat mielestään kirjailijoita jo ennen kuin ovat julkaisseet mitään. Toiset ehkä vasta sitten, kun ovat julkaisseet enemmän kuin yhden kirjan tai saaneet Kirjailijaliiton jäsenyyden. 

Minä olen julkaissut kaksi kirjaa, mutta omassa mielessäni ja viestinnässäni en ole tohtinut kutsua itseäni kirjailijaksi. Ehkä osittain olen pelännyt muiden nauravan kaltaiselleni amatöörille, mutta ennen kaikkea en ole omasta mielestäni ansainnut titteliä. Minulle kirjailija on joku, jolla on todellista ammattitaitoa ja osaamista. Usein olen myös ajatellut, että kirjailija kirjoittaa työkseen ja ansaitsee sillä toimeentulonsa. 

Vasta tänä syksynä minusta on alkanut tuntua, että voisin nimittää itseäni kirjailijaksi. Mikä siis on muuttunut? Ei lopulta kovinkaan paljon, mutta jotenkin olen ylittänyt oman henkisen rajani. Kirjoitan säännöllisesti ja suunnitelmallisesti, ja vaikka opittavaa on loputtomasti, olen kehittynyt kirjoittajana paljon. 

Yksi merkittävä tekijä on luonnollisesti se, että olen saanut kustannussopimuksen ja ensimmäistä kertaa minulle on maksettu siitä, että kirjoitan. Olen toki kaukana siitä, että saisin toimeentuloni kirjoittamisesta. Ehkä en koskaan saakaan mahdollisuutta olla vapaa kirjailija. Olenkin alkanut ajatella, että kirjailija on joku, joka kirjoittaa työkseen. Elanto voi tulla muualta.

Kukaan ei ole antanut minulle lupaa eikä hyväksyntää, mutten toisaalta sitä tarvitsekaan. Annan luvan ihan itse, saan kutsua itseäni kirjailijaksi. Se kuulostaa uskomattomalta, mutta siitä huolimatta se on totta - minä olen kirjailija.

30 ennen 30 täyttää vuosia - ja poistuu myynnistä

30 ennen 30 täyttää vuoden lopussa viisi vuotta. Kirjailijan taipaleeni aloittaneen teoksen paperiversiot poistuvat markkinoilta joulukuussa.

Viisi vuotta sitten viimeistelin esikoiskirjaani 30 ennen 30. Se ei suinkaan ollut ensimmäinen kirjoittamani kirja, mutta se oli ensimmäinen, joka oli mielestäni julkaisun arvoinen. Annoin projektille kaikkeni enkä tuolloin olisi mitenkään pystynyt parempaan. 

Onnellinen esikoiskirjailija joulukuussa 2016,
käsissä maailman ensimmäinen 30 ennen 30.

En ole koskaan katunut omakustanteen julkaisua. Päinvastoin, se on ollut yksi parhaista päätöksistäni. Tulin kirjoittajakaapista ulos ja aloin elää unelmaani todeksi. En olisi tässä ja nyt, jos 30 ennen 30 olisi jäänyt julkaisematta. 

Kirjaa myös luetaan edelleen ja saan siitä välillä positiivista palautetta. En ollut väärässä, kun uskoin kustantamojen epäilyistä huolimatta, että suomalaiseen maisemaan sovitetulle chick litille löytyy lukijoita.

Jokainen kirja on kuitenkin oman aikansa lapsi. Nykyisin silmin haluaisin ainakin tiivistää tekstiä ja kirkastaa keskeisiä ajatuksia. Myös naisten viihteen konventiot ovat kehittyneet vuosien varrella ja sen myötä omat ajatukseni siitä, mitä kaikkea viihteelliseltä kirjalta voi odottaa. Joitain asioita kirjoittaisin tänä päivänä toisin tai jättäisin kokonaan pois, esimerkiksi painon tarkkailun (vaikka se onkin mukana lähinnä piruiluna lajin kliseitä kohtaan).

Viisi vuotta sitten käsitykseni omakustanteesta oli myös toisenlainen. En kokenut panostusta ulkoasuun silloin kovin tarpeelliseksi, vaan ajattelin tekstin olevan tärkein. Niinhän se toki onkin, mutta tyylikkäällä taitollakin on tehtävänsä.

Kaikista ansioistaan huolimatta 30 ennen 30 ei siis enää parhaalla tavalla edusta kirjoittajana tai indietekijänä tänä päivänä. Siksi on tullut aika poistaa myynnistä kirjan paperiversiot. Kovakantisia kirjoja ei enää voi ostaa ja pehmeäkantinen poistuu myynnistä 9.12.2021.

30 ennen 30 ei kuitenkaan täysin poistu markkinoilta joulukuussa. Äänikirjasopimus on edelleen voimassa, joten tarinan pääsee kuuntelemaan mahtavan Kati Tammisen lukemana esimerkiksi Storytelista tai BookBeatista. Erittäin edullinen e-kirjakin jää myyntiin, että lukijoilla on mahdollisuus tutustua Elinan tarinaan alusta asti.

Tarina ei nimittäin suinkaan ole päättymässä tähän. Kirjoitan parhaillaan jatko-osaa, jonka valmistuttua Elinan tarina täydentyy trilogiaksi. Samalla polulla kuljen siis edelleen - vain viisaampana ja paljon oppineena, kiitos esikoiseni.

Kirjahistoriani: Danielle Steel

Ahmin Steelin romaaneja teini-ikäisenä ja hän oli luullakseni yksi varhaisista esikuvistani. Bestseller-hylly houkutti testaamaan, vieläkö Steel veisi mukanaan.

Kuin satua kertoo Camillesta, jonka äiti on kuollut ja isä menee uusiin naimisiin ranskalaisen kreivittären kanssa. Äitipuolessa on heti jotain epäilyttävää, mutta Camille ei osaa aavistaakaan, mihin kaikkeen nainen vielä pystyy. Vaarassa ei ole vain perheen rauha, vaan myös viinitila ja Camillen turvallisuus. Pystyvätkö prinssi ja hyvä haltia auttamaan Camillea ajoissa?

Ensimmäiset 50 sivua olivat sellaista taustainfodumppausta, että kirja jäi melkein kesken. Kun varsinainen tarina sitten alkoi jostain sivulta 60, en voinut olla kiinnostumatta klassisesta asetelmasta, jossa hyväsydäminen hahmo kokee epäoikeudenmukaisuutta. Halusin niin kovasti päästä onnelliseen loppuun, että saatoin hetkittäin sortua jopa ahmimiseen, vaikka tekstin lukeminen ei varsinaisesti mikään nautinto ollutkaan. Kuinka paljon kliseitä, toistoa ja yliselittäviä kohtia saakaan yhteen romaaniin mahtumaan? Kustannustoimittaja taisi olla lomalla, kun tämä romaani laitettiin painokoneeseen.

Miksikään kielen ja kerronnan mestariteokseksi romaania ei siis voi nimittää. Nykyiseen makuuni tarinakin on liian kevyt, siitä puuttuu syvyys pinnan alta. En jaksa enää oikein innostua pelkistä juonenkäänteistä, kaipaan viihteeltäkin pientä ajattelun herättelyä ja vähintäänkin samaistuttavia, eläviä henkilöhahmoja. 

Kaikesta epäuskottavuudesta, yksiulotteisista hahmoista ja yksioikoisista asetelmista huolimatta kirjassa oli silti jonkinlaista sadun tunnelmaa. Höttöisyyskin oli jollain tavalla hellyttävää eikä kirja kesken jäänyt.

En usko ihan heti palaavani Steelin tuotannon pariin, mutta löysin kuitenkin siemenen siitä, mikä hänen tyylissään joskus kiehtoi. Eivät miljoonat lukijat yleensä aivan täysin väärässä ole.

Lisää ajatuksia lukemistani kirjoista löytyy Instagram-tililtäni.