Kuin satua kertoo Camillesta, jonka äiti on kuollut ja isä menee uusiin naimisiin ranskalaisen kreivittären kanssa. Äitipuolessa on heti jotain epäilyttävää, mutta Camille ei osaa aavistaakaan, mihin kaikkeen nainen vielä pystyy. Vaarassa ei ole vain perheen rauha, vaan myös viinitila ja Camillen turvallisuus. Pystyvätkö prinssi ja hyvä haltia auttamaan Camillea ajoissa?
Ensimmäiset 50 sivua olivat sellaista taustainfodumppausta, että kirja jäi melkein kesken. Kun varsinainen tarina sitten alkoi jostain sivulta 60, en voinut olla kiinnostumatta klassisesta asetelmasta, jossa hyväsydäminen hahmo kokee epäoikeudenmukaisuutta. Halusin niin kovasti päästä onnelliseen loppuun, että saatoin hetkittäin sortua jopa ahmimiseen, vaikka tekstin lukeminen ei varsinaisesti mikään nautinto ollutkaan. Kuinka paljon kliseitä, toistoa ja yliselittäviä kohtia saakaan yhteen romaaniin mahtumaan? Kustannustoimittaja taisi olla lomalla, kun tämä romaani laitettiin painokoneeseen.
Miksikään kielen ja kerronnan mestariteokseksi romaania ei siis voi nimittää. Nykyiseen makuuni tarinakin on liian kevyt, siitä puuttuu syvyys pinnan alta. En jaksa enää oikein innostua pelkistä juonenkäänteistä, kaipaan viihteeltäkin pientä ajattelun herättelyä ja vähintäänkin samaistuttavia, eläviä henkilöhahmoja.
Ensimmäiset 50 sivua olivat sellaista taustainfodumppausta, että kirja jäi melkein kesken. Kun varsinainen tarina sitten alkoi jostain sivulta 60, en voinut olla kiinnostumatta klassisesta asetelmasta, jossa hyväsydäminen hahmo kokee epäoikeudenmukaisuutta. Halusin niin kovasti päästä onnelliseen loppuun, että saatoin hetkittäin sortua jopa ahmimiseen, vaikka tekstin lukeminen ei varsinaisesti mikään nautinto ollutkaan. Kuinka paljon kliseitä, toistoa ja yliselittäviä kohtia saakaan yhteen romaaniin mahtumaan? Kustannustoimittaja taisi olla lomalla, kun tämä romaani laitettiin painokoneeseen.
Miksikään kielen ja kerronnan mestariteokseksi romaania ei siis voi nimittää. Nykyiseen makuuni tarinakin on liian kevyt, siitä puuttuu syvyys pinnan alta. En jaksa enää oikein innostua pelkistä juonenkäänteistä, kaipaan viihteeltäkin pientä ajattelun herättelyä ja vähintäänkin samaistuttavia, eläviä henkilöhahmoja.
Kaikesta epäuskottavuudesta, yksiulotteisista hahmoista ja yksioikoisista asetelmista huolimatta kirjassa oli silti jonkinlaista sadun tunnelmaa. Höttöisyyskin oli jollain tavalla hellyttävää eikä kirja kesken jäänyt.
En usko ihan heti palaavani Steelin tuotannon pariin, mutta löysin kuitenkin siemenen siitä, mikä hänen tyylissään joskus kiehtoi. Eivät miljoonat lukijat yleensä aivan täysin väärässä ole.
En usko ihan heti palaavani Steelin tuotannon pariin, mutta löysin kuitenkin siemenen siitä, mikä hänen tyylissään joskus kiehtoi. Eivät miljoonat lukijat yleensä aivan täysin väärässä ole.
Lisää ajatuksia lukemistani kirjoista löytyy Instagram-tililtäni.
minä luin yhdessä vaiheessa Steeleä ihan vain koska tarinat olivat niin ärsyttäviä, toisteisia ja klisheisiä.
VastaaPoistaNyt en olekaan vuosiin edes harkinnut asiaa - pitäisiköhän?
En suosittele varauksetta :D Toki joskus on hauska lukea sellaistakin, joka ei vaadi niin suurta keskittymistä eikä yllätä liikaa. :)
Poista