Kesäkuun kirjavinkki: Kerro minulle jotain hyvää

En varmaankaan ole ainoa, jolle JoJo Moyesin kirjan hehkutus ja viimeistään tämä traileri aiheuttivat vastareaktion. En ollut kovin innostunut lukemaan kirjaa, koska olin ihan varma, että kirja on kamalaa itketyssiirappia ja todennäköisesti puoliksi vaivaannuttavaa, puoliksi epäuskottavaa luettavaa.

Naisten viihteen kirjoittajana katsoin kuitenkin velvollisuudekseni tutustua JoJo Moyesin kirjaan Kerro minulle jotain hyvää. Negatiivinen ennakkoasenteeni oli ehkä vain hyväksi, koska kirja pääsi yllättämään minut. 

Suurimmat ennakkoluuloni liittyivät siihen, miten realistisesti halvaantuneen Willin elämää kuvataan, ja miten onnistuneesti Moyes rakentaa rakkaustarinan pyörätuolissa olevan ja terveen ihmisen välille. Kirja on eittämättä viihteellinen, mutta Moyes ei sorru romantisoimaan liikaa halvaantuneen elämää eikä tekemään Willistä jonkinlaista pyhimysmarttyyria. Willin hoitotoimenpiteitä, kipuja ja kiukutteluja kuvataan myös kirjassa.

Molemmat päähenkilöt Will ja Louise tuntuvat eläviltä ja heissä on sopivasti säröä. Lisäksi heidän välillään oli jotain, joka tuntui ihan oikeasti aidolta. Minä uskoin heidän rakkaustarinaansa.

Ja kyllä, tirautin pari kyyneltäkin lopuksi, joten sen itketyksen suhteen olin oikeassa.

Kirjassa nostetaan esille myös vaikeita teemoja, ennen kaikkea oikeus päättää itse omasta elämästään ja sen lopettamisesta. Vaikka teema on rankka, ei kirja ole missään vaiheessa raskasta luettavaa. Moyes ei mene teemaan liian syvälle, muttei kuitenkaan jätä käsittelyä pakolliseksi pintaraapaisuksi. Oikean syvyyden löytäminen onkin tämän kirjan parhaita puolia.

Kuva Gummeruksen sivuilta

Kirjalle on ilmestynyt myös jatko-osa, Jos olisit tässä. Se kiinnosti minua jo sen takia, ettei Moyes selvästikään ollut aikonut kirjoittaa sitä, ennen kuin sille jättimenestyksen myötä tuli tilausta. Jatko-osan kirjoittaminen on aina haaste, ja Louisan ja Willin tapauksessa jatko-osan alkuasetelma on ehkä vieläkin suurempi haaste.

Moyes onnistuu rakentamaan jatko-osaan myös oman tarinansa, mutta en lukiessani päässyt täysin tunteesta, että luin ensimmäisen osan menestykseen ja sen fiilistelyyn perustuvaa jatko-osaa. Kirja on viihdyttävä, mutta ei ollenkaan samalla tasolla koskettava kuin Kerro minulle jotain hyvää. 

Se ei sinänsä ole yllättävää, koska Kerro minulle jotain hyvää on oikeasti poikkeuksellisen onnistunut teos.