Sittemmin olen tajunnut, ettei sitä polkua ole, ennen kuin sen joku raivaa rämeikön keskelle. Ja se tuntuu olevan aika tuskaista ja hidasta hommaa. Olen raivannut tarinaani jo sellaisen polkuviidakon, etten enää itsekään tiedä, minne olen menossa.
Laakson poika, Aavan tyttö on ollut viimeiset viikot aikamoisessa totaalijumissa. Viimeisen palautteen jälkeen olen ollut varma lähinnä siitä, että tekstille pitää tehdä jotain.
Sitä en sitten tiedäkään, mitä se jotain on.
Ensimmäinen ongelma on se, ettei Laakson poika, Aavan tyttö enää ole Laakson poika, Aavan tyttö. Nimi on pakko muuttaa, koska se ei enää kerro Laakson pojasta ja Aavan tytöstä. Alkuperäinen rakkaustarina jäi ensin sivurooliin tarinassa, sitten katosi kokonaan. Nimestä on tullut palautetta jo useammalta taholta, mutta kun teksti on ollut sen niminen jo kohta kymmenen vuotta, olen taistellut tätä muutosta vastaan viimeiseen asti.
Eikä vähiten sen takia, ettei ole aavistustakaan, mitä sen tilalle voisi tulla.
Sitä paitsi alkuperäisestä rakkaustarinasta luopuminen tarkoittaa, että joudun luopumaan myös alkuperäisestä ideastani. Siitähän kaikki lähti, vahvasta soturitytöstä suutelemassa vaaleaa, pientä poikaa! Mitä järkeä tätä on kirjoittaa, jos sitä ei tulekaan tekstiin?
Toinen iso ongelma on se, että tarinalla on liikaa kertojia. Polkuja kulkee liian monta rinnakkain. Mutta kun en haluaisi luopua yhdestäkään hahmostani! Välillä yritän ovelasti keksiä perusteita, miksi kaikki tulisi säilyttää, ja välillä yritän epätoivoisesti arpoa, kenet darlingseistani suostuisin tappamaan. Tai nyt ainakin jättämään sivurooliin.
Enkä ainakaan suostu enää luopumaan Pajusta, Laakson pojastani, kun olen jo luopunut hänen rakkaustarinastaan. Vaikka luulisi, että luopuisin hänestä ilomielin, hän kun on ollut kaikista hahmoista minulle ongelmallisin. En vain saa hänestä kiinni! Eivätkä saa sitten lukijatkaan palautteen perusteella. Mutta jotenkin minusta tuntuu, että hän on tärkeä. Mutta miten?
Viimeiset illat olen siis vain availlut teksti- ja muistiinpanotiedostoja ja tuijotellut niitä. Tehnyt muutoksen, peruuttanut sen saman tien. Tämän epätoivon keskellä on ihan turhaa vakuutella itselleen, että ratkaisu löytyy kyllä. Että huonoja päiviä on jokaisella. Kun. Tämä. Teksti. Ei. Vain. Edisty.
Huoh. Pitäisiköhän keksiä joku vähän helpompi harrastus?
* * *
Ajattelin ottaa selvää, kuinka kirja syntyy. Seuraan tässä blogitekstisarjassani yhden käsikirjoituksen matkaa kohti valmista käsikirjoitusta. Vielä en tiedä itsekään, kuinka matka päättyy.
KS
VastaaPoistakokkeilepa tuosta, ja näe, ettei hänkään helpolla päässyt:
https://www.kirjavinkit.fi/arvostelut/hyvasti-iijoki/
Semppiä!
ps
ja sitä edellinen Pato murtuu on vielä parempi taikka murskaavampi.
Kiitos!
PoistaMinulla oli itse asiassa pitkään seinällä Karjalaisesta leikattu juttu Päätalosta ja siitä, miten hänestä pidemmän kaavan kautta tuli kirjailija. "Vaikka elämä jakaakin antejaan kitsaasti, heltyy se sentään lujan uskon ja peräänantamattoman sitkeyden edessä!" oli Päätalo kuulemma sanonut esikoisensa julkaisun jälkeen.
KS
Poistaniin hurjan kamppailun Kalle kävi jo nuorena, jotta sai isältään lukea. Romaanihan ilmestyi Kalle ollessa jo 39 v, ilman preppaajaa Repoa homma olisi mennyt puille.
Romaanin nimikin vaihtui muutaman kerran; viimeinen hionta muutti nimen Ihmisiä rakennustelineillä nimeksi Ihmisiä telineillä.
Monet kamppailut voit lukea Hyvästi Iijoesta.
Saisitpa jostakin paneutuvan preppaajan niin kuin Kalle sai kustannustoimittaja Ville Revosta.