Vuoden 2022 parhaat lukuelämykset

 Lukuvuosi 2022 oli hyvä, vaikka muuten vuosi olikin outo ja haastava - tai ehkä juuri siksi. Lukeminen on aina ollut turvapaikkani ja tapa paeta arjen ahdistavuutta. Siksi ei kai ole yllättävää, että juuri tänä vaikeana vuonna tein tilastoennätykseni ja luin yhteensä 114 kirjaa. 

Pakoteemaan sopien olen lukenut erityisen paljon eskapistista kirjallisuutta, erityisesti romanttista viihdettä. Sen sijaan tietokirjoja en ole lukenut vuoden aikana kuin pari! Tämä johtuu osittain myös siitä, että alkuvuonna lukemistani ohjasivat paljon suomen kielen ja kirjallisuuden opinnot. Tieteellistä lukemista on siis kertynyt paljonkin, mutta enimmäkseen yksittäisiä artikkeleita tai osia teoksista.

Opintoihin liittyen olen lukenut tänä vuonna myös tavallista enemmän klassikoita, runoutta ja näytelmiä. Samoin työt äidinkielen ja kirjallisuuden opettajana ovat tuoneet lukemistooni teoksia, joihin en muuten olisi tarttunut.  

Opintoihin kuului klassikoita eri vuosisadoilta.

Paperikirjojen osuus lukemisessani on vähentynyt entisestään. Suurimman osan kirjoista olen lukenut e-kirjana, mutta tänä vuonna olen kuunnellut myös enemmän äänikirjoja kuin koskaan aiemmin. Aikaa lukemiselle on ollut entistä haastavampi löytää, joten olen hyödyntänyt työmatkat ja lenkit. Tämäkin on osaltaan lisännyt viihteellisen kirjallisuuden kulutusta, sillä enemmän pohdintoja herättävä kirjallisuus ei minulla taivu kuunneltavaksi. 

Tämän poikkeuksellisen lukuvuoden perusteella olen valinnut parhaat teokset seitsemässä eri kategoriassa:

Spekulatiivinen fiktio

TJ Klune: Talo taivaansinisellä merellä

Virkansa moitteettomasti hoitava Linus Baker lähtee tarkastamaan orpokotia, jossa asuvat ne kaikkein tarkimmin piilossa pidetyt maagiset nuoret. Vastassa on synkkiä salaisuuksia, mutta myös turkoosia vettä, auringonpaistetta ja sellaista lämpöä, jota sen enempää Linus kuin lukijakaan ei voi vastustaa. 

Romanttinen viihde

Emily Henry: Lomalla kaikki on toisin

Poppy ja Alex päättävät pitkästä aikaa lähteä yhdessä budjettimatkalle. Pian he huomaavat, ettei ystävyyttä sekoittanut vetovoima ole tauon aikana kadonnut minnekään -päinvastoin.

Mitä muuta romanttiseen viihteen ystävä voisi toivoa kuin kuumaa kemiaa, eläviä hahmoja virheineen ja ongelmineen sekä ihon alle menevän onnellisen lopun?

Ulkomainen kertomakirjallisuus

Holly Bourne: Girl Friends

Ravisuttava kuvaus tyttöjen ja naisten välisestä ystävyydestä, mutta ennen kaikkea naiseksi kasvamisesta kulttuurissa, jossa naisten pilkkaamista ja hyväksikäyttöä joskus pidettiin normaalina. Herätti ja sanoitti paljon ajatuksia myös omasta nuoruudestani. Bourne tekee feminismistä viihdyttävää!

Kotimainen kertomakirjallisuus

Iida Rauma: Hävitys

Tuskallinen ja vaikea luettava opettajalle, mutta juuri siksi niin tarpeellinen. Rauman romaani ei ole vain kuvaus kouluväkivallasta. Se tekee näkyväksi yhteiskuntamme valtasuhteet ja sen, miten muka-vahvemmat jyräävät säälimättä alleen luonnon, historian ja herkemmät.

Nuoret

Ellen Strömberg: Vi ska ju bara cykla förbi

Kirpeä ja suloinen tarina ysiluokkalaisista ystävyksistä, jotka hieman vain pyöräilevät ohi bileistä, pussailuista ja muista asioista, joihin on ja ei ole vielä valmis. Tyttöyden kuvaus vakuuttaa aitoudella, rehellisyydellä ja myötätunnolla.

Runous

Emily Dickinson: Golgatan kuningatar

Vastakohdille ja vahvoille kuville rakentuvaa lyriikkaa, jonka puhujat kokevat yhtä aikaa tuskaa ja kauneutta.

                           

Klassikot

Art Spiegelman: Maus

Mausin holokaustia kuvaava tarina on tietenkin kamala, mutta taiteellisesti teos on yhtä nautintoa. Rytmitys, hahmot ja myöhemmän aikatason huumori vievät mukanaan. Lopetus teoksessa ravisuttaa eniten: kaiken tämän jälkeen kaikki vasta alkaa. Olen huolissani maailmasta, jossa tällaiset teokset kielletään!

* * *

Montaa tänä vuonna koskettanutta teosta tuntuu yhdistävän tyttöyden tai naiseuden tarkastelu. Tämä luultavasti kertoo omasta tarpeestani tutkia asiaa, mutta tuntuu myös, että taustalla on suurempikin ilmiö. Esimerkiksi naisten välisen ystävyyden kuvaus tuntuu olevan nousussa. Myös kestosuosikkini Mhairi McFarlanen uutuus Mad About You kertoo naisten välisestä solidaarisuudesta, ja tämän vuoden esikoinen Jonna Riikonen tarkastelee tietokirjassaan Nainen on naiselle tuki naisten esikuvia ja auttajia. 

Tästä teemasta luen mielelläni lisää myös jatkossa. Toivon myös, että klassikot eivät aivan unohdu, ja että eri formaattien iloinen sekakäyttö jatkuu.

Odotan jo innolla lukuvuotta 2023 - lukulistojeni perusteella siitäkin on tulossa mahtava.

Kuinka kirja syntyy 23: Kirjan julkaisu

Kirja syntyy lopulta lukijoiden mielessä. Kirjan julkaisua seuraavina kuukausina olen saanut keskustella sen aiheista ja teemoista haastatteluissa sekä tutustua lukijoiden ajatuksiin arvioissa. 

On kulunut hieman yli puoli vuotta siitä, kun Laakson linnut, Aavan laulut saapui kotiini. Viralliseen julkaisupäivään oli tuolloin vielä aikaa, joten oli täydellinen yllätys, että ovikello soi ja painava pahvilaatikko saapui luokseni. Romaanin piteleminen käsissä tuntui epätodelliselta - siinä se lopulta oli, ihan oikea kirja! 

Aikaa juhlimiselle ei kuitenkaan ollut. Virallisena julkaisupäivänä ulkoilin räntäsateessa lapseni kanssa ja siivoilin lattialta oksennuksia. Myöhemmin keväälle sain järjestettyä viikonlopun vapaaksi varsinaisia juhlia varten, mutta ne peruuntuivat hautajaisten takia. 

Ensimmäiset lukija-arviot ilmestyivät onneksi ilahduttamaan yllättävän nopeasti. Ne olivat ihania! Kirja on myös saanut paljon enemmän huomiota kirjagramissa kuin osasin odottaa. Olen todella kiitollinen siitä, että niin moni lukija on löytänyt kirjani.

Ihanaa on myös se, että suurin osa lukijoista on pitänyt kirjasta. Arvioissa on kiitelty kieltä, maailmaa ja tunnelmaa. Valitettavaa on, että pari lukijaa on tulkinnut lopun tapahtumat tavalla, jota en todellakaan olisi toivonut. Jos jokin harmittaa niin se, etten vääntänyt Pajun loppuratkaisun kohdalla enemmän rautalangasta. 

Keväämmällä minulla oli suuri kunnia saada kirjastani kiittävä arvio Helsingin Sanomiin. Se oli yksi parhaista yllätyksistä kirjan julkaisun jälkeen, sillä nuortenkirjoja harvemmin näkyy lehtien sivuilla. Tämän lisäksi minua haastattelivat Karjalainen sekä Espoon fantasia. Olin esiintymässä myös virtuaalisilla LANU!-festareilla ja Espoon Finnconissa.

Kallio-lavalla Helsingin kirjamessuilla

Syksyllä suuri unelmani toteutui, kun nousin Helsingin kirjamessuilla Kallio-lavalle haastateltavaksi. Oli liikuttava hetki kuulla pätkä romaanistani ääneen lausuttuna. Tämän lisäksi pääsin myös haastateltavaksi suomalaismytologiasta Mikko Kamulan kanssa. 

Paljon ihanaa on siis tapahtunut. Kuukaudet kirjan julkaisun jälkeen ovat kuitenkin olleet parhaimmillaan todella kiireisiä, pahimmillaan henkisesti raskaita. Moni markkinointi-idea on jäänyt toteuttamatta, koska aikaa ja energiaa ei yksinkertaisesti ole ollut. En ole aina ehtinyt enkä jaksanut nauttia kaikesta siitä, mitä olen saanut. Harmittaa, että juuri tämä vuosi on ollut niin synkkä.

Kirjan valmistumista on myös aina seurannut kohdallani jonkinlainen tyhjyys. Kun raskas ja rakas projekti on tullut valmiiksi, on hetken aikaa vaikea löytää tilalle mitään muuta. Hiljalleen elämä ja ajatukset alkavat kuitenkin kääntyä kohti uutta. 

Siksi on tullut aika päättää myös tämä blogitekstisarja. On ollut hienoa tehdä tämä matka Laakson ja Aavan maailmaan, mutta minun osaltani matka on tullut päätökseen. Onneksi tarina jatkaa elämäänsä lukijoiden käsissä. Toivon, että Pihlaja, Paju, Linne, Mai ja Lemek löytävät vielä paljon uusia ystäviä!

* * *

Ajattelin ottaa selvää, kuinka kirja syntyy. Seurasin tässä blogitekstisarjassani yhden käsikirjoituksen matkaa valmiiksi kirjaksi. 

Kuinka olla kirjailija

Mistä ja milloin syntyy kirjailijaidentiteetti? Kuinka olla kirjailija, kun pitäisi olla äiti ja opettajakin? 

Nämä kysymykset ovat pyörineet mielessäni kauan, mutta erityisesti tänä vuonna. Indiekirjasarjani on valmistunut, ensimmäinen kustantamoromaanini julkaistu ja työstä otettu vapaa lähenee loppuaan. Mitä seuraavaksi, minulta kysytään. Eniten sitä kyselen minä itse. 

Viime syksynä kirjoitin, että olen alkanut kutsua itseäni kirjailijaksi, koska kirjoittamisesta on tullut minulle työtä. Kirjan julkaisun jälkeen huomaan kuitenkin alkavani taas epäillä. Eihän tässä ole yksikään teksti lähelläkään valmista! Millä ajalla edes kirjoitan, kun palaan töihin? Onko tässä touhussa mitään järkeä, pitäisikö sittenkin vain luovuttaa ja antaa koko kirjailijaunelman olla? 

Liisa Näsin mukaan kokemani epävarmuus kalvaa monia muitakin kirjoittajia. Näsi kirjoittaa blogitekstissä Sitku-kirjailijoista, jotka ajattelevat olevansa oikeita kirjailijoita sitku. Kustannussopimuksen jälkeen, tai apurahan, arvion, ehdokkuuden, palkinnon...

Ongelma on siinä, että sitkut karkaavat. Yhden kirjan jälkeen on julkaistava toinen, jokaisen kustannussopimuksen jälkeen tavoiteltava jo seuraavaa. Jokaista askelmaa seuraa lisää askelmia. Kirjailijaidentiteettiä ei voi kuitenkaan rakentaa näiden ulkoisten tunnustusten, saavutusten tai merkkipaalujen varaan, sillä Näsin mukaan identiteetti vaikuttaa valintoihin. Kuinka tosissani teen tätä? Mihin käytän aikani? 

Kirjailija on lopulta ihminen, joka päättää käyttää aikaansa kirjoittamiseen. Se on vain tällä hetkellä helpommin sanottu kuin tehty. Samaan aikaan kun olen tullut kirjailijaksi olen myös tullut äidiksi, käynyt läpi sitä monimutkaista, tunteita herättävää ja elämän mullistavaa prosessia, jonka aikana päivä päivältä kasvetaan hitaasti kohti vanhemmuutta. Sen lisäksi hengähdystauoksi tarkoitettu opiskeluni onkin imaissut täysillä mukaansa ja hieman yllättäen konkretisoitunut alanvaihdoksi. En palaa syksyllä palkkatyöhön koska on pakko, vaan koska haluan. 

Joidenkin elämä vakiintuu keski-ikäisenä. Minun vasta alkaa, monella rintamalla yhtä aikaa. Olen tietenkin ennen kaikkea onnekas, koska olen saanut niin monta mahdollisuutta. Samaan aikaan olen myös väsynyt, sekaisin ja jatkuvasti rähmällään, sillä mikään elämässäni ei nyt mene kuten ennen, rutiinilla ja vanhasta tottumuksesta. Huomaan kirjoittamisen jäävän jatkuvasti jalkoihin, sillä se ei vedä hameenhelmasta ja huuda äitiä. Esimies ei tee sille työjärjestystä eikä ketään muuta oikeastaan edes kiinnosta, edistyykö tekstini. Tuntuu turhauttavalta riipiä kirjoittamiseen minuutteja tietäen, että ne ovat poissa jostain muusta ja joltain muulta. Eikä teksti tällä tahdilla edes valmistu tämän vuosikymmenen aikana.

Kyse on tietenkin valinnoista, ja sitten kuitenkaan ei. Lapsi on pieni vain kerran, ja toimeentulokin on hankittava jostain. Kirjailijaidentiteettini on jatkuvassa ristitulessa muiden identiteettien kanssa. Haluan kirjoittaa. Haluan myös olla äiti ja opettaja. Kuinka olla monta ihmistä yhtä aikaa? Kuinka ihmeessä löytää riittävästi aikaa kirjoittamiselle, kun muu elämä vyöryy päälle jatkuvine vaatimuksineen?

Minulla ei ole vastauksia kysymyksiin. Niina Hakalahden essee tuottaa minulle kuitenkin valtavasti lohtua. Hakalahti kirjoittaa olevansa taviskirjailija, joka on välillä saanut useita kustannussopimuksia, välillä jäänyt pitkäänkin ilman. Julkaisuista ei ole muodostunut loogista jatkumoa vaan tekstejä on syntynyt tilanteen, tarpeen ja kiinnostuksen mukaan. On ollut epävarmuutta, hiljaisia kausia, suunnan hakemista, kokeiluja ja epäonnistumisia. Hakalahti muistuttaa, että lopulta hyvin harva kirjailija sopii kirjailijamyyttiin, jossa seuraava julkaisu on jo kustantamon kanssa sovittu.

Ennen kaikkea Hakalahti saa minut jälleen muistamaan, että määrittelytarpeet ja menestyspaineet ovat ulkoista hälyä. Ei minun tarvitse tietää, kuinka olla kirjailija. Kirjoittaja istuu tietokoneensa ääreen siitä yksinkertaisesta syystä, että rakastaa kirjoittamista. 

Joten mitä seuraavaksi? En tiedä tarkemmin, mutta aion kirjoittaa, vaikka sitten toistaiseksi minuutti kerrallaan. Katson myöhemmin, minne se vie.

Sen jälkeen kirjoitan lisää, koska en voisi olla kirjoittamattakaan.