Lokakuun kirjavinkki: Majakka

Lokakuussa kosketti eniten kaihoisa, surumielinen kuvaus hetkistä meren rannalla. Virginia Woolfin naiset elävät vuosisadan alkua, mutta ovat hätkähdyttävän kosketettavissa nykypäivänäkin.

Majakka kertoo Ramsayn perheestä ja perheen ystävistä, jotka viettävät hetkiä meren rannalla. Toisessa osassa aika kulkee, rouva Ramsay ja kaksi hänen lapsistaan kuolevat. Kolmannessa osassa herra Ramsay ja osa ystävistä palaavat rannalle muistelemaan menneitä hetkiä. Kertojana toimivat monet henkilöt vuorollaan, ja tapahtumia kuvataan heidän tajunnan liikkeidensä kautta. Varsinkin alussa tämä tekniikka vaati hieman totuttautumista, välillä oli vaikea pysyä perillä siitä, kuka on milloinkin äänessä.

Ennen kaikkea kirja keskittyy naisten rooleihin patriarkaalisessa yhteiskunnassa, tulkitsee Pekka Vartiainen tulkitsee kirjassaan Länsimaisen kirjallisuuden historia. Kahdeksan lapsen äiti rouva Ramsay on majakka, joka jakaa valoa ja lämpöä ympärilleen, mutta joutuu kieltämään omat toiveensa ja haaveensa.

Lily puolestaan katsoo rouva Ramsayta miehensä ja lastensa kanssa ja näkee idyllin, joka piirtyy heidän ympärilleen. Itseään hän pitää mitättömänä ja hyödyttömänä vanhanapiikana. Kummankin kohtalo on omalla tavallaan surullinen, yhteiskunnan normien määrittämä. Molempien ajatukset toisen siviilisäädystä voisivat edelleenkin olla tavallaan totta.

Mitään ei tapahtunut. Ei mitään, ei mitään, hänen nojatessaan päätään rouva Ramsayn polveen. Ja silti hän tiesi että tietoa ja viisautta oli varastoituna rouva Ramsayn sydämeen. Miten sitten, hän kysyi itseltään, saattoi tietää jotakin ihmisistä, kun he olivat näin sinetöityjä? Kuin mehiläinen, jonkin ilmassa leijuvan, kosketuksen tai maun tavoittamattoman makeuden tai kirpeyden puoleensa vetämänä ihminen oleili kupumaisessa pesässä, harhaili yksin ilmojen avaruuksissa maailman maiden yllä ja sitten noissa mehiläispesissä jotka surisivat ja olisivat täynnä liikettä ja olivat ihmisiä.

Woolfin kertoja ei tiedä, vaan kysyy, epäilee, pohtii. Kukin vuorollaan tekee tulkintoja muista henkilöistä, ja miettii samaan aikaan, voiko mitään tulkintoja tehdä. Woolf kehitti kirjoissaan tajunnanvirranomaista tyyliä, joka jäljittelee ihmisen poukkoilevaa ajattelua. Jokin sattumus saa ajattelemaan jotain vuosien takaa, esine tuokin mieleen aivan jotain muuta ja ihmisten sanat piilottavat merkityksiä.

Luin kirjan Länsimaisen kirjallisuuden historian - kurssin loppuesseetä varten. En tiedä, olisinko saanut kirjasta niin paljon irti, ellen olisi tutustunut siihen teorian tasolla ensin. Pidän yleensä kirjoista, joissa tarina ja tapahtumat ovat etusijalla, mutta Woolfin kirjassa ne eivät ole merkityksellisiä. Keskiössä ovat ajatukset ja tunteet, joita sinänsä mitättömät ja arkipäiväiset sattumukset sekä esineet herättävät. 

Kun asennoiduin kirjaan alusta asti niin, etten odottanutkaan mitään tapahtuvan, uppouduinkin tunnelmaan täysin. Woolfin kertojien kohtalot tuntuivat riipaisevan läheisiltä. Kaikki oli niin surumielistä ja kaihoisaa, mutta kuitenkin kaunista.  

Majakka on kirja, jota ei voi ahmia (mikä on toinen syy, miksi en luultavasti olisi pitänyt siitä ilman ennakkotutustumista). Se täytyy lukea hitaasti ja ajatuksella.  Moni kohta oikein pyytää pysähtymään ja pohtimaan, miettimään vielä hetken niitä ajatuksia ja tuntemuksia, joita kirja itsessä herättää. 

Tekisi itse asiassa mieli lukea kirja heti uudestaan. Toisella lukukerralla kirjasta aukeaisi luultavasti vielä aivan toisia tasoja.