Sivut

maanantai 30. joulukuuta 2019

Vuoden 2019 tilinpäätös

Vuosi on taas mennyt ja on aika tilinpäätöksen. Vuosi 2019 oli kirjoittamisen suhteen ristiriitainen, vaikka lähes kaikki asettamani tavoitteet täyttyivät.

Minulla oli vuodelle 2019 yhteensä 9 tavoitetta.
Pyrin olemaan niitä asettaessani realistinen, ja ilmeisesti onnistuin, sillä lähes kaikki täyttyivät. Tärkeimpänä tietysti sain valmiiksi kaksi käsikirjoitusta, 30 jälkeen 30:n ja Laakson ja Aavan tarinan. 

30 jälkeen 30:n julkaiseminen oli luonnollisesti kirjoitusvuoteni kohokohta. Oli ihanaa saada valmiiksi pitkään työstetty teksti! Aikaa kuitenkin kannatti käyttää, sillä olen edelleen todella tyytyväinen lopputulokseen. Jokainen sana on takuulla mietitty paikalleen :) Kirja otettiin hyvin vastaan ja Helmet-kirjastoissa kirjaa joutuu edelleen jonottamaan, eli varauksia on riittänyt julkaisusta asti tähän päivään! Olen saanut kirjasta oikeastaan vain ja ainoastaan ihanaa palautetta lukijoilta.
Lue esimerkiksi nämä kaksi mahtavaa arviota:
Kulttuurimedia Kuiske
Kirjavinkit

Yksi kohokohta julkaisuun liittyen oli syksyn omakustanneilta Tapiolan kirjastossa. Olin siellä  BoD:n vieraana kertomassa 30 jälkeen 30:n kirjoittamisesta, julkaisusta ja markkinoinnista.


Kuva: Ami Surakka

Toinen tärkeä etappi oli Laakson ja Aavan tarinan saattaminen siihen pisteeseen, että kehtasin lähestyä kustantamoja. Pohdin kyllä, kannattaako kustantamoja ylipäätään lähestyä, mutta onneksi rohkaistuin. Tästä kirjoitan lisää myöhemmin, mutta tällä hetkellä odottelen tapaamista erään kustantamon edustajien kanssa. Kyseisessä kustantamossa tekstissäni nähtiin selvästi potentiaalia. Olen sulatellut tätä ilouutista pari viikkoa ja odotan innolla alkuvuoden tapaamista. Jännittää tietysti myös, mutta olen jo nyt saanut todella paljon uutta virtaa ja uskoa itseeni. 
Lue lisää: Kuinka kirja syntyy: Omakustanne vai kustantamo?

Onneksi tämä uutinen tuli loppuvuodesta ja piristi huomattavasti muuten ankeaa kirjoittamissyksyä. Totuus on nimittäin se, että huolimatta täyttyneistä tavoitteista olen kirjoittanut tänä vuonna vähemmän kuin edellisinä vuosina. Tämä johtuu yksinkertaisesti siitä, että elämäntilanteeni on ollut kirjoittamisen kannalta haastava. Olen tällä hetkellä viimeisilläni raskaana ja olen mm. nukkunut viimeiset kuukaudet huonosti. Fyysinen olotilani ei yksinkertaisesti ole sallinut samanlaista keskittymistä teksteihin kuin aiemmin. Myös ajatukset ovat luonnollisesti olleet muualla. Tästä olen kokenut paljon huonoa omaatuntoa, mutta toisaalta, ainakin olen pitänyt riittävästi taukoa kirjoittamisesta ja miettinyt sen roolia elämässäni. 

Vaikka en siis syksyn aikana saanut aikaiseksi ihan niin paljon kuin olisin halunnut, on lastenromaanini (työnimi Kippo) ensimmäinen lukuversio valmis, eli olen editoinut ensimmäistä versiota niin paljon, että voisin (teoriassa) antaa tekstin jollekin toiselle luettavaksi. Teksti on siis vielä hyvin hiomatonta ja raakaa, mutta ainakin siinä on alku, keskikohta ja loppu omilla paikoillaan.

Seuraavan aikuisten romaanin projektin suhteen on myös tapahtunut jonkinlaista vähäistä edistystä. Valitsemani projekti on ollut vaikein projektini ikinä. Olen tehnyt taustatyötä enemmän kuin koskaan, eikä tekstin aihe jätä minua rauhaan, mutta toisaalta olen aivan uusilla vesillä eikä teksti ole ottanut syntyäkseen. Joka toinen päivä olen hylkäämässä koko tekstin itselleni mahdottomana ja/tai vääränä, joka toinen päivä päätän kirjoittaa sen vaikka väkisin, en vain tiedä miten. Siksipä oikeastaan ainoa tavoite, joka ei toteudu tänä vuonna, on aikuisten romaanin ensimmäinen versio.

Tämän lisäksi sain valmiiksi kirjallisuuden perusopinnot, seurasin kirja- ja kirjoittamissomea ja luin 100 kirjaa. Käväisin myös syksyn flunssakierteen keskellä Helsingin kirjamessuilla bloggaajapassin turvin. Kaiken kaikkiaan tämän vuoden tilinpäätös jää reilusti plussalle, varsinkin huomioiden kokopäivätyön ja elämäntilanteen. 
Lue lisää: Kirjamessuviikon tunnelmia
Kirjallisuutta kannattaa opiskella - 7 hyvää syytä
Vuoden 2019 parhaat kirjat

Ensi vuonna puhaltavat elämässäni uudet tuulet, kun uusi perheenjäsen saapuu. Jotain uutta on siis todellakin tulossa elämääni, ei vain ehkä ihan sillä tavalla kuin tarkoitin tavoitteita asettaessani. Ainakin kolmoiselämäni opettajana, kirjoittajana ja opiskelijana keskeytyy hetkeksi. Odotan muutosta innolla, mutta myös jännityksellä, sillä en tiedä, miten kirjoittamiselle tulee olemaan tilaa elämässäni. Siksi en ensi vuodeksi aio asettaa mitään muita tavoitteita kuin että luen ja kirjoitan jatkossakin. Enkä oikein tiedä, miten tämä tavoite voisi olla toteutumatta, sillä kumpaakaan en edes osaisi lopettaa.


Hyvää uutta vuotta!


lauantai 21. joulukuuta 2019

Vuoden 2019 parhaat kirjat

Vuosi 2019 oli mielestäni hyvä lukuvuosi, sillä olen tähän mennessä lukenut 100 kirjaa. Kokosin niistä parhaat lukuvinkit joululomalle!
Spefi:
Katri Alatalo: Ikuisesti, siskoni
Kertakaikkisen upea, eeppinen kertomus druidi Catista, joka kantaa syyllisyyttä siskonsa kuolemasta. Kelttiläiseen mytologiaan pohjautuva maailma on kiehtova, Cat monitahtoinen hahmo ja tarina jää pyörimään mieleen. Alatalon paras romaani!

Marisha Rasi-Koskinen: Auringon pimeä puoli (Finlandia junior 2019)
Monitasoinen kertomus ajasta ja muistoista alkaa, kun kaivoskaupungin Emilia joutuu matkalle omaan historiaansa. Voi herättää yllättävää kiinnostusta fysiikkaa kohtaan, sillä aivan kaikki kohdat eivät ole sitä helpointa tekstiä. Siitä huolimatta sujuvasti etenevä ja mukaansatempaava tarina.

Aikuisten fiktio 
Pajtim Statovci: Bolla (Finlandia 2019)
Karun kaunis tarina erilleen joutuvista rakastavaisista. Vaikka päähenkilöt ja tapahtumat eivät ole kovin miellyttäviä, on kieli kaunista ja soljuvaa. Ei Statovcista turhaan puhuta kansainvälisen luokan kirjailijana.

Antti Rönkä: Jalat ilmassa
Koskettava kuvaus koulukiusaamisen jättämistä jäljistä. Tekstinä ei täydellinen, mutta täynnä tunnetta ja rehellisyyttä. 

Non-fiktio:
Chimamanda Ngozi Adichie: Rakas ystäväni tai 15 ehdotuksen feministinen manifesti
Kun kirjailijan ystävä kysyi, miten kasvattaa tyttärestä feministi, Chimamanda Ngozi Adichie vastasi näillä 15 ehdotuksella. Tämä pitäisi lukea kaikkien, myös niiden, jotka eivät ole tulossa äidiksi tai pidä feminismiä tarpeellisena. 

Helmi Kekkonen: Olipa kerran äiti
Kekkonen kirjoittaa omakohtaisesti siitä, millaista on tulla äidiksi, elää äitinä ja menettää lapsi keskenmenossa. Teksti kuvaa rehellisesti niin hyviä kuin huonoja puolia äitiydessä. Tällaisia kirjoja ei ole montaa!




Viihde:
Holly Bourne: Katsokaa miten onnellinen olen
Tor on julkaissut parikymppisenä menestysteoksen ja kiertää edelleen ympäri maata sen tuoman julkisuuden varjolla. Sometähti elää täydellistä elämää, paitsi ettei eläkään. Hajoavan parisuhteen kuvaus on raastavan todellista. Bournella on käsittämätön kyky kirjoittaa yhtä aikaa sekä hauskasti että vakavasti aikamme ilmiöistä.

Mhairi McFarlane: Hei ethän unohda minua
Kolmekymppisen Georginan elämä on tuuliajolla, kun hän saa työpaikan ravintolasta, jonka omistaa hänen lukioaikainen poikaystävänsä.
Ei paras kirja McFarlanen tuotannossa, mutta silti sujuvaa, sukkia jaloissa pyörittelevää romanttista viihdettä. McFarlanella on tapana ottaa hauskuutuksen taakse myös jokin vakavampi teema, ja tässä kirjassa se on #metoo.

YA: 
Holly Bourne: Oonko ihan normaali?, Mikä kaikki voi mennä pieleen? ja Mitä tytön täytyy tehdä?
Trilogiassa ystävyyskolmikolla on jokaisella oma kirjansa. Erityisen onnistunut on ensimmäinen, jossa Evie kamppailee OCD:n kanssa, sekä kolmas, jossa Lottie aloittaa seksismin vastaisen feministisen kampanjan. Bourne tuo vakavat aiheet kirjoihin luontevasti ja herättää ajattelemaan samalla kun naurattaa vedet silmistä.


Kirjoitusoppaat:
Jessica Brody: Save the Cat! Writes a Novel. The Last Book on Novel Writing You'll Ever Need.
Noh, ei tämä ehkä ihan viimeinen lukemani kirjoitusopas ole, eikä välttämättä paraskaan. Tyyli on amerikkalaisen yksinkertaistettu ja saa uskomaan, että kuka tahansa pystyy kirjoittamaan kirjan annetun kaavan avulla. Kieltämättä kaavasta on ollut hyötyä. 

Runot:
Märta Tikkanen: Vuosisadan rakkaustarina
Häpeän tunnustaa, mutta ainoa vuoden aikana lukemani runoteos! Mutta tämä oli sitäkin mahtavampi lukuelämys. Kuvaus naistaiteilijuudesta, rakkaudesta ja rikkinäisestä liitosta tulee iholle, vaikkei omaa henkilökohtaista tarttumapintaa olekaan.

Klassikot:
Voltaire: Candide
Tarina hieman yksinkertaisesta nuoresta miehestä, joka joutuu uskomattomiin seikkailuihin onnea ja optimismia tavoitellessaan. Teos on julkaistu jo 1700-luvulla, mutta on edelleen hämmästyttävän ajankohtainen. Huumori saa nauramaan ääneen ja kirjasta löytyy paljon ajateltavaa.



lauantai 30. marraskuuta 2019

Kirjahistoriani: Montgomeryn matkassa

Jos minun pitäisi nimetä kirjailija, joka on vaikuttanut minuun eniten, olisi vastaukseni L.M. Montgomery. Tänä vuonna luin uudestaan Runotyttö-sarjan osana Matkalla Mikä-Mikä-Maahan -blogin Montgomery-haastetta.

Tutustuin Montgomeryyn Anna-sarjan kautta. Luin ensimmäisen Anna-kirjan luultavasti jo ennen kouluikää ja se teki minuun heti vaikutuksen. Runoileva, reipas ja romanttinen sankaritar oli ensimmäisiä, joihin samastuin todella paljon. Anna kirjoitti tarinoita, ihan kuten minäkin! (Vai aloinko minä kirjoittaa tarinoita, koska Annakin kirjoitti? Tätä olen pohtinut joskus aikuisena.)

Myöhemmin tutustuin myös runotyttö Emiliaan (johon samastuin lopulta enemmän kuin Annaan) ja muuhun Montgomeryn tuotantoon. Yksi nuoruusvuosien ehdottomista suosikeistani oli romanttinen Sininen linna. Sittemmin olen lukenut L.M. Montgomerylta kaiken, mitä on suomennettu myöhemmin, ja sen lisäksi Sisko Ylimartimon teoksen Alppipolku, joka käsittelee Montgomeryn tuotantoa ja elämää osin Montgomeryn päiväkirjoihin perustuen.

Mikä Montgomeryssa viehättää?
Auringonlaskut ovat yhtä todellisia kuin sikolätit, vastasi Montgomery, kun häntä jo omana aikanaan kritisoitiin liiasta romanttisuudesta. Joskus hänen luontokuvauksensa ovat kieltämättä hieman sokerisia, mutta en toisaalta voi olla ihailematta Montgomeryn kykyä nähdä kaikki ympärillä elävänä ja kauniina. Pidän myös siitä, että Montgomeryn kirjoissa on aina jollain tapaa onnellinen loppu. Pääparit saavat toisensa, yksinäiset löytävät ystäviä ja riidat saadaan sovittua. Montgomeryn kirjoista jää hyvälle mielelle.
En aio ikinä päättää kertomuksiani onnettomasti, olkoonpa 'elämän todellisuuden' laita miten tahansa. Minusta tarinan pitäisi myös todellisuudessa päättyä aina hyvin, ja siksi onnellinen loppu on parempaa totuutta kuin mikään muu konsanaan. - Emilia

Kuitenkaan kirjat eivät ole niin kevyitä kuin pinta antaisi olettaa. Joskus mietin, ovatko pohjan tummat sävyt tulleet teksteihin Montgomeryn huomaamatta, hänen oman masennuksesta ja onnettomasta elämästä kärsineen mielensä synkistä sopukoista. Joka tapauksessa kirjoissa kuvataan myös useita traagisia ihmiskohtaloita. Runotyttö-sarjan kolmannessa osassa Emilia on selvästi masentunut ja tekstin sävy on paikoin todella synkkä. (Tämä meni tietenkin lapsena täysin ohi.) Traagiset tapahtumat sekoittuvat kirjoissa kuitenkin luontevasti arjen pienten ilojen sekaan. Elämä Montgomeryn kirjoissa ei ole koskaan täysin synkkää, vaikka aurinko ei joka päivä paistakaan. 

Ihmisluonteen kuvaajana Montgomery on minusta edelleen todella taitava. Hän osaa piirtää ihmistä kaivavat ristiriidat ja sisäiset demonit niin taitavasti, että lukijalle muodostuu hahmoista kokonainen kuva. Tämän hän tekee sekä huumorilla että rakkaudella ihmisluontoa kohtaan.

Runotyttöjen matkassa


Runotytöt ovat minulle rakkaimmat Montgomeryn kirjoista, joten haasteen kunniaksi palasin niiden pariin. Olisin toki palannut niiden pariin muutenkin lähiaikoina, sillä luen kirjat uudelleen aina muutaman vuoden välein.

Jokaisella lukukerralla näen kirjat hieman eri tavalla. En tietenkään koskaan enää voi lukea niitä täysin objektiivisesti - ne ovat niin täynnä lapsuuden ja nuoruuden muistoja, että pelkkä kirjaan tarttuminen saa minut palaamaan omaan huoneeseeni, violetille päiväpeitolle, haistamaan ikkunasta tuoksuvan tutun tuulen... 

Toki näen monet asiat eri tavalla aikuisena lukijana. Elizabeth-täti vaikutti hirviöltä lapsena, mutta nyt hän näyttäytyy enemmän tapojensa orjana. Laura-tädin kiltteys puolestaan ei tunnu enää niin positiiviselta. Laura-tätihän ei osaa lainkaan pitää puoliaan! Jimmy-serkun vammojen laatu jää mietityttämään, vaikka toisaalta on hienoa, ettei häntä kuvata vammaisena, vaan erityisenä. Tällä lukukerralla hätkähdin ehkä eniten Emilian opettajan herra Carpenterin avointa alkoholismia. Kuinka sitä pidetäänkin niin normaalina pikkujuttuna kyläläisten keskuudessa?

Tietenkin kirjoista myös huomaa, ettei niitä ole kirjoitettu tässä ajassa. Ylimääräiset kissanpennut hukutetaan ja sovinnaisuussäännöt vaikuttavat nykylukijasta täysin naurettavilta. (Montgomery tosin myös kuvaa niitä paikoin kriittisellä huumorilla.) Nais- ja mieskuva ovat hyvin perinteisiä, miesten tehtävä on pelastaa naiset lumisateen sattuessa kohdalle ja naisten tehtävä päästä naimisiin. Kaksikymmentäviisivuotias on jo täysin toivonsa menettänyt vanhapiika. Kaikki henkilöhahmot kirjassa ovat luonnollisesti valkoisia heteroja. 

Muistan lapsena olleeni ihastunut Emilian rakkauskuvioihin, mutta nyt ne värisyttävät ihan toisista syistä. Dean Priestin omistava rakkaus tuntuu ahdistavalta. En tosin lapsenakaan ymmärtänyt, miksi ihmeessä Emilia suostui menemään kihloihin hänen kanssaan! Emilian ja Teddyn rakkaustarina puolestaan ei vaikuta enää kovin romanttiselta vaan lähinnä epäuskottavalta. Miksi aikuiset ihmiset eivät voi puhua toisilleen suoraan ja välttää kaikkia väärinkäsityksiä? Ja voiko rakkaus olla vuosien hiljaisuuden jälkeen yhä totta vai pelkkiä romantisoituja mielikuvia toisesta? Vaikuttaa aika hätiköidyltä, että Teddy ja Emilia yhden illan keskustelun jälkeen päätyvät kihloihin. Tuntuu melkein siltä, että Montgomery on hätäisesti lisännyt romanttisen lopun kirjan viimeisille sivuillle jonkun toisen toiveesta, ettei viimeisen kirjan sävy jäisi liian tummaksi. 

Emiliasta pidän kuitenkin edelleen hurjasti. Hänessä on ylpeyttä ja kunnianhimoa, mutta myös lämpöä ja empatiaa. Meitä yhdistää rakkaus kirjoittamiseen, kissoihin ja kotiseutuun. Luultavasti olen perinyt Emilialta myös kirjoittamisunelmia. On mahdoton enää sanoa, kuinka paljon Emilian kanssa vietetyt hetket ovat määrittäneet käsitystäni kirjailijuudesta ja kehitelleet omaa alppipolkua päässäni. 

Joka tapauksessa Emilian kanssa olen kasvanut melkein kuin jonkin oikean ihmisen. Emilia ei siksi koskaan lakkaa olemasta minulle merkityksellinen. Varmasti näkisin kirjat aivan toisin, jos lukisin ne nyt ensimmäistä kertaa, mutta mitä sitten - rakastan niitä nyt juuri sellaisina kuin ne ovat. 

keskiviikko 30. lokakuuta 2019

Kirjamessuviikon tunnelmia

Tänä vuonna messuviikkooni kuului yksi esiintyminen ja yksi iso pettymys, kun vastoin alkuperäisiä suunnitelmia pääsin messuilemaan vain yhtenä päivänä. Sunnuntaihin mahtui kuitenkin esikoiskirjailijoita, kirjavinkkejä ja puhetta äitiydestä sekä nuorten kirjallisuuden normeista.

Osallistuin messuille bloggaajapassilla. Kiitos siitä messuorganisaatiolle!

Onko ikävämpää kuin sairastaa Kirjamessujen aikaan? Olin odottanut messuja jo kauan, joten tunnelmat eivät olleet katossa, kun tiedossa olleen lauantaityöpäivän lisäksi iski vielä flunssa. Jouduin jopa jännittämään, lähteekö minulta ollenkaan ääntä keskiviikkoiltana, jolloin minun oli tarkoitus esiintyä Tapiolan kirjaston ja BoD:n järjestämässä omakustanneillassa.

Tapiolan kirjaston omakustanneillassa 23.10.19
Minua haastattelemassa BoD:lta Minna Glindemann.

Keskiviikkoaamuna ääni oli vielä täysin poissa, mutta illalla se pihisi sen verran, että pääsin kertomaan 30 ennen 30:n ja 30 jälkeen 30:n syntymisestä, julkaisusta ja markkinoinnista. Kerroin mm. miten sain idean kirjoihini, miten toteutin kirjan julkaisun ja millaisen vastaanoton kirjat ovat saaneet. Yleisöä oli tullut paikalle ihan mukavasti ja kysymyksiäkin esitettiin. Tilaisuuden jälkeen sain vielä jutella uusien ja vanhojen tuttavuuksien kanssa. Oli ihana yllätys, että pitkään somesta tutut Anna Kaija ja Ami Surakka tulivat paikalle, ja sain tavata heidät ensimmäistä kertaa ihan oikeassa elämässä. 

Viimein messuille!
Kirjamessutunnelma nousi keskiviikkoiltana kattoon, mutta tauti päätti ottaa takapakkia. Olin kuvitellut ehtiväni ainakin perjantaina töiden jälkeen messuilemaan, mutta en yksinkertaisesti jaksanut. Harmitti, ja paljon, varsinkin kun olin saanut bloggaajapassin, jolla olisin päässyt sisään joka päivä! 

Pääsin onneksi paikalle viikon ainoana vapaapäivänä sunnuntaina. Ihmisiä oli paikalla paljon, tosin tuntui siltä, ettei sunnuntai luultavasti ollut vilkkain päivä. Kirjamessut teki kuitenkin kävijäennätyksensä tänä vuonna, eikä tungos ollut niin ahdistava kuin se joskus aiempina vuosina on ollut. 


Alue oli järjestetty uusiksi niin, että Esplanadi-lava muodosti keskusaukion, jonka kautta pääsi alueen läpi myös poikittain. Tämä tuntui sekoittavan monen suuntavaiston, myös minun, mutta toisaalta Esplanadilta oli helppo suunnistaa kohti muita lavoja. Muutenkin pidin keskustorimaisesta toteutuksesta lavan kohdalla. Myös Senaatintori oli uudistunut parempaan suuntaan ja Töölö-lavalle oli saatu kunnolliset istuimet. Edellisen vuoden kuormalavat oli valitettavasti kierrätetty Kallion eteen, mutta ainakin päälliset oli uudistettu hieman paremmin toimiviksi. 

Tänä vuonna oli helpompi hahmottaa, millaista ohjelmaa mikäkin lava tarjosi. Tämä johtui ainoastaan kokemuksesta ja ohjelman tiukasta tutkimisesta. Olen edelleen ja aina sitä mieltä, että lavojen nimeäminen Helsingin kaupunginosien mukaan ei toimi, sillä ei-helsinkiläiselle nimet eivät yksinkertaisesti kerro mitään. 

Kirjavinkkejä

Esikoiset Senaatintorilla
Ensimmäinen todella kiinnostava esiintymisnumero oli Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon ehdokkaiden haastattelu. Hieman häiritsi se, että osa ehdokkaista sai vastata vain pariin kysymykseen, kun taas esimerkiksi J.P. Laitista Majander haastatteli todella pitkään. 

Olen lukenut ehdokkaista vain Laura Laakson Mrs. Milkywayn, joka ei aivan auennut minulle. Lukulistalle päätyi paneelin jälkeen Maija Kauhasen Eliitti, joka kertoo koulukiusaamisesta. Kauhanen kertoi kirjoittaneensa tekstiä 14 vuotta. Tänä aikana hän opetteli kirjoittamaan ja keräsi rohkeutta sitä varten. Tänä vuonna koulukiusaaminen on ollut muidenkin kirjojen aiheena, mutta Kauhasen mukaan hänestä oli koko kirjan kirjoittamisen ajan tuntunut siltä, että aihe on ajankohtainen.

Toinen todella kiinnostava kirja ehdokkaiden joukossa on Aino Vähäpesolan autofiktiota ja esseemuotoa yhdistelevä Onnenkissa. Kirja sai Vähäpesolan mukaan alkunsa siitä, että hän kieltäytyi kustantajan toiveesta kirjoittaa tietokirja Edith Södergranista. Sen sijaan hän kirjoitti fiktiivisen teoksen, jossa hän perustelee, miksi Södergran edelleen on ajankohtainen runoilija. 

Muiden lavojen ohjelmasta löytyi lisää lukuvinkkejä. Kiinnostavilta vaikuttivat ainakin Anni Saastamoisen Sirkka, Riina Mattilan EloonjäämisoppiAnnastiina Stormin Kerro, kerro sekä Raisa Omaheimon Sydän
(Mielenkiintoista muuten, että kolme näistä kirjoista (Onnenkissa, Sirkka, Eloonjäämisoppi) on melko pienen kustantamon Kosmoksen kirjoja.)

Kuinka kirjoittaa normeja rikkovaa nuorten kirjallisuutta?
Janina Orlov haastattelemassa Julia Wickholmia, Henna Johansdotteria ja Monica Vikström-Jokelaa.
Kallio-lavan eteen päädyin useammankin kerran, kuten aiempinakin vuosina. Päivän kiinnostavin keskustelu käytiin ruotsiksi nuorten kirjallisuudesta ja sen monimuotoisuudesta.

Kaikki kirjailijat olivat sitä mieltä, että tytöt pääsevät nykyisin myös sankareiksi kirjoissa ja että tyttöjä voidaan kuvata monilla eri tavoilla. Vanha käsitys siitä, että miehen tai pojan näkökulma edustaa kaikkien maailmaa, kun taas naisen tai tytön näkökulma tekee kirjasta tyttöjen/naisten kirjallisuutta, on kaikkien mielestä murtumassa.

Myös hahmojen monimuotoisuus on nuorten kirjoissa tärkeää. Wickholm sanoi, että lukijoilta tulee varmasti kritiikkiä siitä, jos kaikki hahmot ovat valkoisia heteroita.  Vikström-Jokelasta fantasian puolella asiat ovat hyvin ja on oikeastaan normi, että hahmot ovat monimuotoisia. Hänestä hahmojen kehittely lähtee kuitenkin hahmojen kuuntelusta eikä siitä, että päättää kirjoittaa jonkinlaisen hahmon. Hän kehotti miettimään myös sitä, millaisia fyysisiä attribuutteja liittää henkilön ominaisuuksiin. Esimerkiksi päähenkilöt on totuttu näkemään laihoina, ja Harry Potterissa lihavuus ja ilkeys yhdistyvät silmiinpistävällä tavalla. 

Jokainen oli joutunut miettimään, miten kirjoittaa monimuotoisia hahmoja ja miten kuvata henkilöitä, joiden kokemuksia itsellä ei ole. Kirjailijat kertoivat tekevänsä tutkimustyötä ja käyttävänsä esilukijoita. Johansdotter kertoi, että hän mieluummin ottaa kritiikkiä vastaan siitä, että on kuvannut huonosti jonkin vähemmistön edustajaa kuin ettei hän ole edes yrittänyt luoda monimuotoisia hahmoja. Vikström-Jokela puolestaan totesi hyvin, että paljosta ei kirjoitettaisi, jos kirjoittamisen taustalle aina vaadittaisiin henkilökohtaisia kokemuksia. 

Puhetta äitiydestä
Koko Hubara haastattelee Helmi Kekkosta Esplanadilla
Luin Helmi Kekkosen kirjan Olipa kerran äiti keväällä ja se teki minuun vaikutuksen. Monesti äitiyden kokemuksia lähestytään jonkin ongelman kautta, esimerkiksi lapsettomuuden tai sairaan lapsen. Kekkonen yrittää kirjassaan kuvata tavallisempaa tarinaa raskaudesta ja äitiydestä. Tällaisia kirjoja ei oikeastaan suomeksi juuri ole. Kekkonen ja Hubara pohtivatkin, miksi äitikirjallisuutta on niin vähän ja miksi äitiydestä puhuminen on niin vaikeaa. Kekkosen mukaan selitys voi löytyä siitä, että äitiys on monikerroksinen kasa tunteita, joita on vaikea lokeroida selkeästi. 

Koska kirja perustuu Kekkosen omiin kokemuksiin, hän joutui miettimään rajoja sille, mitä haluaa kaikkien luettavaksi. Aluksi raja oli niin tiukka, ettei Kekkonen paljastanut juuri mitään henkilökohtaisia tuntemuksiaan. Sitten hän ymmärsi, ettei sellainen kiinnosta ketään. Miehen näkemykset ja parisuhteeseen liittyvät asiat hän jätti kuitenkin tekstin ulkopuolelle, samoin jotkut lapsiin liittyvät asiat. Hänestä kirjailijalla ei ole oikeutta kertoa mitä tahansa kenestä tahansa. 

Kekkonen kertoo kirjassa myös keskenmenostaan, joka on edelleen tabu. Tästä kohdasta hän on saanut paljon palautetta. Hubaraa kiinnosti myös se, miten Kekkonen kuvaa kirjailijuuden ja äitiyden yhdistämistä, sillä kirjalliset esikuvat ovat aika hurjia (esimerkiksi Sylvia Plath). Kuitenkin molemmilla äitiyden ja kirjailijuuden yhdistäminen on aika arkista, lasten viemistä päiväkotiin ja sen jälkeen kirjoittamista. Kekkonen otti esille sen, miten kirjailijuus ei päättynyt äitiyslomalla. Väsyneenäkin hänen oli pakko kirjoittaa kokemukset muistiin, ettei unohtaisi. 

Äitiyttä käsiteltiin myös Olga K:n luotsaamassa keskustelussa, johon osallistuivat Anni Erkko, Taina Laane ja Julia Isoniemi. Haastateltavat käsittelevät kirjassaan äitiyden asettamia paineita ja työn ja äitiyden yhdistämistä. 

Laaneesta sosiaalinen media lisää äitiyden paineita. Erkosta kolmekymppisten sukupolvi on ylipäätään hyvä kasaamaan itselleen paineita kaikesta ja naisten perusongelma on se, että kaikesta pitää selviytyä täydellisesti ja yksin. Erkko korosti, että jokaisen on itse määritettävä hyvä äitiys eikä kuunneltava ulkopuolisia paineita. Laane puhuisikin mieluummin riittävän hyvästä äitiydestä kuin hyvästä äitiydestä. Isoniemi otti esille omien rajojen asettamisen sekä kotona että työpaikalla.

Mielenkiintoista oli myös keskustelu siitä, miten käyttämämme termit vaikuttavat ajatteluumme. Isoniemi haluaisi poistaa sanan ruuhkavuodet, koska se on niin negatiivinen. Monille ruuhkavuodet kuitenkin tarkoittavat tilannetta, jossa elämään on saanut niitä asioita, joita siihen itse on halunnut. Ruuhkavuosien tilalle ehdotettiin esimerkiksi tehovuosia, huippuvuosia ja voimavuosia. 

Taina Laane, Julia Isoniemi, Anni Erkko ja haastattelemassa Olga K.

Ensi vuotta odotellessa...
Tämän lisäksi kiertelin tietenkin messualueella kustantamojen kirjapöytiä, mutta vältyin tänä vuonna houkutuksilta. Tarkoitus on raivata lisää tilaa kotiin, joten paperikirjojen ostaminen on nyt hetken aikaa kielletty. (Onneksi e-kirjat eivät vie fyysistä tilaa, joten saan kuitenkin tehtyä kirjaostoksia!)

Kävin mm. moikkaamassa 30 jälkeen 30 -romaaniani BoD:n pisteellä. Iloinen yllätys oli löytää somesta myös kuva toisen messuilijan kirjaostoksista ja nähdä 30 jälkeen 30 mukana ostetuissa!

Vaikka messuilla oli mukavaa näin yhtenäkin päivänä, jäi pieni pettymys kuitenkin kaivelemaan. Perjantain BoD:n järjestämä omakustannekirjailijoiden tapaaminen jäi väliin ja lauantaina olisin kovin mielelläni halunnut olla kuuntelemassa indiekirjailijoiden Inna Airolan, Skessa Kaukamaan, Raita Jauhiaisen ja E.E. Leivon esiintymisiä BoD:n pisteellä. Harmitti sekin, että lauantain ohjelma oli muutenkin kirjoittajan kannalta mielenkiintoisin, enkä päässyt paikalle ollenkaan. 

Hieman lohtua ovat tuoneet muiden blogien messuraportit.
Sekä tietysti tieto siitä, että Kirjamessut ovat taas ensi vuonna!  

perjantai 18. lokakuuta 2019

Kohti kirjamessuja

Kirjavuoteni kohokohta eli Helsingin Kirjamessut lähestyvät. Olen paikalla perjantai-iltana ja sunnuntaina, ja kokosin yhteen tärpit naisista, nuorista ja vanhemmuudesta kiinnostuneille. Messujen lisäksi minut voi tavata jo keskiviikon omakustanneillassa. 

Tänä vuonna otan messuille varaslähdön Tapiolan kirjaston ja BoD:n järjestämässä omakustanneillassa. Olen haastateltavana 30 ennen 30 - ja 30 jälkeen 30 -romaaneistani ja kertomassa kokemuksia omakustanteista. Kysymyksiä saa tulla esittämään! Otan mukaani muutaman kappaleen kirjoja, joten paikan päällä on myös tilaisuus ostaa oma kappale alehintaan nimikirjoituksella. :)

Tänä vuonna messut sattuvat kannaltani huonolle viikolle, sillä olen töissä kuutena päivänä! Torstain ja lauantain voin siis unohtaa suoraan, mutta perjantai-iltana ja sunnuntaina toivon pääseväni paikalle. Tässä heti vinkki kaikille indiekirjoittajille: BoD:n järjestämä kirjailijoiden verkostoitumisilta perjantai-iltana klo 18. 

Perjantai
Perjantai-illan ohjelmasta poimin erityisesti naisiin liittyvää ohjelmaa. (Ohittelijaprojekti kummittelee edelleen mielessä.)

16.00 Töölö Naiset esiin - kirjallisuudessa ja historiassa 
Uusia tulkintoja Kalevalan naisista (Tiina Piilola) ja näkymiä eri aikakausien kirjallisuuden naiskuvaan (Anne Helttunen, Tuula Uusi-Hallila).

16.30 Töölö Taiteen musta kirja
Keskustelua siitä, mikä on sallittua taiteen nimissä. (Arla Kanerva)

17.00 Hakaniemi Mm. Laura Lindstedt ja Olli Jalonen keskustelevat Finlandia-voittajiin liittyvistä ennakkoluuloista.

17.30 Hakaniemi Minja Koskela on haastateltavana feminismistä.

18.00 Hakaniemi Seksistä kirjoittamisen sietämätön vaikeus (Salla Simukka, Siri Kolu, Eino Nurmisto)
(Huom, päällekkäin BoD:n kirjailijatapaamisen kanssa!)

18.30 Hakaniemi Naisia vai noitia? - naisvainot ennen ja nyt (Milja Kaunisto, Anna Baijars)

19.00 Hakaniemi Peilissä näen naisen.
Zoe Foster kertoo naisesta, joka syntyi miehen ruumiiseen. 

Sunnuntai
Sunnuntain kantavaksi teemaksi valitsin nuoret ja nuorten kirjallisuuden. Ohjelmaa löytyy paljon myös tuleville ja nykyisille vanhemmille.

10.30 Esplanadi Lapset, nuoret ja älylaitteet (Silja Kosola, Päivi Ruokoniemi, Mona Moisala)
10.30 Kallio Antti Rönkä haastateltavana kirjastaan Jalat ilmassa, joka kertoo koulukiusaamisesta

11.00 Kallio Sociala medier som kreativt forum

12.00 Senaatintori Klassikko: Helsingin Sanomien esikoiskirjailijapaneeli
12.00 Fiskehamnen Barnböcker om död och sorg (Annika Sandelin, Jenny Lucander, Jens Mattsson, Henrika Andersson)

12.30 Lonna Riina Mattila ja Jenny Rostain kertovat väkivallan aiheuttaman trauman kanssa elämisestä.
(Toinen mahdollisuus kuulla Riina Mattilaa heti klo 13, Kallio)

13.00 Helmi Kekkonen ja Olipa kerran äiti (Luin kirjan keväällä ja se teki vaikutuksen!)

13.30 Kallio Att skriva normbrytande ungdomsböcker (Julia Wickholm, Henna Johansdotter, Monica Vikström-Jokela)

14.00 Esplanadi Vauvattomuusbuumista aikuisten perheeksi (Heini Maksimainen, Anna-Sofia Nieminen)

15.00 Esplanadi Näin kasvatat lapsestasi mukavan aikuisen (Kaija Puura)

15.30 Esplanadi Hyvä äitiys ja menestyvä ura - mahdollinen yhtälö (Anni Erkko, Taina Laane, Julia Isoniemi)

16.00 Esplanadi Mitä ihmettä? - Opi ymmärtämään lapsesi mieltä (Jaana Rantala, Leea Mattila)

17.00 Hakaniemi Äiti meidän - kuinka selvitä turvattomasta lapsuudesta. (Pauliina Aminoff)

17.30 Esplanadi Keskustelua lapsen oikeudesta päättää omasta kehostaan. (Raisa Cacciatore, Susanne Ingman-Friberg, Osmo Penna)

* * *
Minun kanssani saa myös tulla juttelemaan, jos törmätään messukäytävillä! Otan mukaan myös muutaman 30 jälkeen 30 -teoksen, joten kirjaa voi ostaa minulta alehintaan nimikirjoituksella. 

Joka tapauksessa:


perjantai 27. syyskuuta 2019

Kuinka kirja syntyy 16: Omakustanne vai kustantamo?

Laaksoon ja Aavalle sijoittuva käsikirjoitukseni on nyt siinä pisteessä, että on aika pohtia, mikä on käsikirjoituksen tulevaisuus. Mitä kautta teksti löytäisi lukijoiden luokse? Julkaisenko tekstin itse vai tarjoanko sitä kustantamoille?

Kun lapsena ja teininä haaveilin kirjailijan urasta, pidin itsestään selvänä, että haluan julkaista perinteisen kustantamon kautta. Unelmani omasta kirjasta toteutui kuitenkin lopulta omakustanteena, ja esikoiseni jatko-osankin julkaisin aika itsestäänselvästi ilman kustantamon apua. Chick litiä tuskin enää edes tarjoaisin kustantamoille, mutta Laakson ja Aavan tarina edustaa fantasiaa, jota en ole aiemmin julkaissut. Olisiko nyt genren vaihtumisen myötä luonteva paikka jälleen pohtia vanhan unelmani, perinteisen kustannussopimuksen tavoittelua?


Omakustanteeseen olen päätynyt jo kahdesti. 

Kustantamon löytäminen Laakson ja Aavan tarinalle tuskin olisi helpompaa kuin omakustanneromaaneilleni 30 ennen 30 ja 30 jälkeen 30. Nuorten aikuisten fantasiaa ei löydy chick litiä enempää myyntilistojen kärjestä, ja kustantamot ovat luonnollisesti eniten kiinnostuneita potentiaalisista myyntivalteista. Kilpailu kustannussopimuksista on kovaa, sillä kustantamot saavat valtavan määrän käsikirjoituksia, ja niistä julkaistaan vain hyvin pieni prosentti.

Mutta jos kustannussopimuksen onnistuu saamaan, on kustantamon kautta julkaisemisessa paljon houkuttelevia puolia. Kuka ei haluaisi ammattitaitoista kustannustoimittajaa tekstin editointiavuksi tai markkinoinnin asiantuntijoita myymään omaa kirjaansa? (Lisäksi huhujen mukaan kirjasta saa jopa rahaakin, eli ihan oikeaa palkkaa työlleen, vaikka sitten pientäkin.)

Palkinto on siis suuri, mutta onnistumisen mahdollisuus pieni. Pelkään pahoin, että tekstin lähettäminen kustantamoille johtaisi pettymykseen ja pahaan mieleen. Vaikka ilman sopimusta jääminen ei tarkoitakaan automaattisesti, että teksti on huono (ehkä sen ei vain uskota myyvän riittävästi), olisi sen jälkeen luultavasti hetken aikaa vaikeuksia uskoa itseensä. 

Mietin myös, olenko liian outo tapaus kustantamoille, jotka mielellään asettaisivat kirjoittajan helposti markkinoitavaan lokeroon. En keksi lisäkseni yhtään kirjoittajaa, joka haluaa julkaista sekä chick litiä että nuorten fantasiaa. (Liliana Lento tosin kirjoittaa oman määritelmänsä mukaan chick litin ja fantasian sekoitusta.) Pohdin sitäkin, kannattaako omakustanteiden jälkeen edes tarjota tekstiä kustantamoille, vai olenko jo tehnyt valintani kustantamoiden ja lukijoiden silmissä. Toisaalta mietin, olenko jollain tavalla petollinen omakustantajaminääni tai indiekirjoittajapiirejä kohtaan, jos nyt tämän tekstin kohdalla haaveilenkin kustannussopimuksesta.

Omakustanne on nimittäin ollut hyvä ja toimiva vaihtoehto. Kustannustoimittajan voi myös palkata itselleen, joten tekstin työstämiseen julkaisuvalmiiksi saa kyllä apua. Oma viehätyksensä on siinä, että kaiken saa tehdä itse ja omassa aikataulussa, juuri itsensä näköiseksi. Indiekirjoittajat tukevat toisiaan somessa eikä kukaan lataa niskaan menestys- tai myyntipaineita.

Toisaalta taas omakustanne vaatii paljon aikaa, vaivaa ja rahaakin. Kaiken joutuu tekemään itse. En tiedä, haluanko taas käyttää vapaa-aikaa ja energiaa asioihin, jotka eivät minua julkaisuprosessissa niin innosta, esimerkiksi kannen suunnitteluun. Kirjoittajana haluaisin luonnollisesti keskittyä ensisijaisesti kirjoittamiseen.

Ajatukseni tekstin tulevaisuudesta ovat vähintäänkin ristiriitaiset. Vanha unelmani kutkuttaa kuitenkin vielä mielessä sen verran vahvana, että asiaa paljon mietittyäni olen päättänyt lähettää Laakson ja Aavan tarinan kustantamoihin. Kustantamon kautta teksti vain saisi niin paljon paremman mahdollisuuden löytää lukijoita, ja sen se mielestäni ansaitsee! Lisäksi olisi ihanaa saada kustantamon väki työstämään tekstiä kanssani.

Odotukseni ovat hyvin realistiset ottaen huomioon tekstin genre. (Puolisokin ehdotti, että kirjoittaisin dekkarin, jos haluan kustannussopimuksen, vaikka tämä teksti onkin hänen mielestään paras kirjoittamani.) Jään kuitenkin jännityksellä odottamaan valitsemieni kustantamoiden vastauksia. Toivon, että teksti osuu oikean kustannustoimittajan pöydälle oikeaan aikaan ja että se saa mahdollisuutensa! 

* * *
Ajattelin ottaa selvää, kuinka kirja syntyy. Seuraan tässä blogitekstisarjassani yhden käsikirjoituksen matkaa kohti valmista käsikirjoitusta. Vielä en tiedä itsekään, kuinka matka päättyy.

tiistai 17. syyskuuta 2019

Kuinka kirja syntyy 15: Milloin teksti on valmis?

Kysymys siitä, milloin teksti on valmis, on askarruttanut minua useaan otteeseen. Jälleen olen yhden käsikirjoituksen kanssa tilanteessa, jossa on aika pohtia tätä asiaa.


Onko teksti valmis silloin, kun sen runko on kasassa? Jäljellähän on enää editoitavaa. Vai onko teksti valmis sitten, kun editointi on tehty, ja jäljellä on vain oikoluku? Vai täytyykö odottaa siihen, että teksti on painovalmis tai peräti julkaistu? 


Minusta valmiista ei voi puhua, jos juonessa on aukkoja, hahmojen kehityskaari ei ole perusteltu tai teksti ei vielä solju kuin musiikki. Perusasiat on oltava kunnossa, ennen kuin valmiista voi edes alkaa haaveilla. Mutta sen jälkeen valmiin määritelmä muuttuukin vaikeaksi. Samaa tekstiä voi nimittäin editoida loputtomasti paremmaksi. Tai ainakin erilaiseksi, sillä valintoja täytyy tehdä loputon määrä sana-, lause- ja kappaletasollakin.

Olen oppinut omakustannekirjoistani sen, ettei mikään teksti koskaan tule täysin valmiiksi. Kerros kerrokselta tekstistä kuoriutuu edellistä versiota parempi, ja viime hetken pieniä muutoksia tulee tehtyä vielä oikolukuvaiheessa. Eikä kyse ole siitä, ettenkö vuosien aikana olisi lukenut tekstiä tuhansia kertoja läpi - se vain elää ja muuttuu kuten mikä tahansa muukin omien lakiensa mukaan elävä organismi. 

Tällä hetkellä Laakson ja Aavan tarina on tietyllä tavalla valmis. En enää koe tarvetta muutella juonta, lisätä lukuja tai terävöittää teemoja. Tekstiä lukiessani uppoudun monesti lukemaan, enkä jää enää kiinni tönkköisin lauseisiin tai hypähteleviin kohtauksiin.

Tekstiä pitää kuitenkin vielä editoida lisää. Se täytyy käydä läpi todella tiukalla kammalla, poistaa jokainen turha sana ja tarkistaa jokaisen sanan oikeinkirjoitus. Oikoluvun jälkeenkin kirotusvirheitä tuppaa löytymään, joten ehkä 100% valmista ei ole edes mahdollista inhimisillisin keinoin saavuttaa. Ehkä valmiudessa on erilaisia asteita ja vaiheita, ja jokaisesta valmiiksi tulleesta vaiheesta kannattaa iloita. 

Yhtä lailla totta on, että jossain vaiheessa tekstistä vain pitää osata päästää irti ja luopua. Loputon pilkun paikan siirtäminen tai sanan vaihtaminen yhteen, ja sitten takaisin toiseen, ei vain vie tekstiä enää merkittävästi eteenpäin. Hulluksi siinä tulee, ei muuta. 

Olen siis nyt tullut tulokseen, että Laakso ja Aava on jollain tasolla valmis. Aion vielä oikolukea ja kevyesti parannella tekstiä seuraavien päivien (ja viikkojen?) aikana. Mutta sen jälkeen on aika tehdä päätöksiä sen suhteen, yritänkö etsiä tekstille kustantajan vai jatkanko tielläni omakustantajana.

* * *


Ajattelin ottaa selvää, kuinka kirja syntyy. Seuraan tässä blogitekstisarjassani yhden käsikirjoituksen matkaa kohti valmista käsikirjoitusta. Vielä en tiedä itsekään, kuinka matka päättyy.

perjantai 23. elokuuta 2019

Kuinka kirja syntyy 14: Loputonta editointia

Kun tarina alkaa olla kasassa, se pitäisi vielä saada kerrottua parhaalla mahdollisella tavalla. Se tarkoittaa loputonta ja tuskastuttavaa editointia.

Laakson ja Aavan tarina väisti keväällä 30 jälkeen 30:n viimeistelyn alta, mutta on kesän ja alkusyksyn aikana palannut taas työpöydälle. Matka jatkuu jälleen.

Kirjoitustauon jälkeen huomasin, että teksti ei ole niin valmis kuin haluaisin sen jo olevan. Pientä tuskaa aiheuttaa se, että versionumeroinnissa olen jo lähes yhtä pitkällä kuin 30 jälkeen 30:n julkaistu versio, eikä maaliviivaa vielä näy. On vain hyväksyttävä, että tämä tarina on vaatinut muutaman mutkan enemmän. Sitä paitsi Laakson ja Aavan tarinassa on viisi päähenkilöä yhden sijaan, joten lisätyötä tulee jo siitä, että jokaiselle on muotoiltava oma kehityskaarensa.

Aavan ilvessiskosten Linnen ja Main kehityskaaret kietoutuvat toisiinsa.
Ja voi että molempien kohdalla oikeaa kaarta on saanut hakea...
(Kuva Kotkan patsaspromenadilta)

Viime syksystä asti on kuitenkin tuntunut siltä, että tekstin syvärakenne on jossain mieleni uumenissa selvillä. Palaset ovat kasassa ja niiden paikat suunnilleen tiedossa. Tiedän siis jo, millaisen tarinan haluan kertoa, mutta etsin sille vielä sanoja. 
Vaikka tunnen syvärakenteen, on eri asia saada siitä konkreettisesti niin hyvin kiinni, että osaisin piirtää jokaisen kaaren täysin kirkkaasti. Jokaisella editointikierroksella olen kuitenkin päässyt lähemmäs sitä viimeistä totuutta.

Toisin sanoen pintarakenne hakee vielä hetken muotoaan. Joissain kohdissa huomaan selittäväni liikaa, toisissa kohdissa taas hyppään liian nopeasti eteenpäin. Olen vaihtanut lukujen paikkaa, poistanut yhden luvun, mutta kirjoittanut toiseen kohtaan uuden. Olen yhdistelllyt lukuja, uutta ja vanhaa, siirrellyt tekstiä arkistoon ja käynyt sitten noutamassa sieltä osan takaisin toiseen kohtaan. Välillä on tuntunut siltä, ettei teksti edisty minnekään, siirtelen vain palasia edestakaisin. 

Kaiken tarkoitus on kuitenkin kertoa tarina parhaalla mahdollisella tavalla, tempaista lukija mukaan niin, ettei hän malta lopettaa. Tyhjäkäyntiä ei tekstissä saa olla, mutta toisaalta ei saa tapahtua liikaa liian nopeasti. Ennen kaikkea haluaisin saada sanoilla kerrottua se, minkä tällä hetkellä tunnen sisälläni. Se Laakson ja Aavan taika, se ainutlaatuinen tunnelma, ne kysymykset, joita tekstilläni haluan lukijassa herätellä ja joihin toisaalta itse haluan löytää vastauksia. 


Yritän tekstissä herättää Laakson ja Aavan maisemat henkiin.
Luonto ja luontoretket ovat inspiroineet maailman luomisessa.
(Kuva Seitsemisen kansallispuistosta.)

Kirjoitustauko auttoi onneksi kirkastamaan ajatuksia monellakin tavalla. Tekstin teemat piirtyvät nyt selvemmin esille mielessäni, osaan karsia sivupolkuja ja syventää suvantoja. Ennen kaikkea kevään aikana kävin taas pitkiä keskusteluja itseni kanssa siitä, mitä ja miten haluan kirjoittaa, ja olen taas paremmin kosketuksissa sen jonkin kanssa, jota nimitän kirjoittajaytimeksi (paremman sanan puutteessa). Turha häly päässäni on tällä hetkellä vaiennut, olen hiljentänyt muiden odotukset ja maailman vaatimukset, ja yritän nähdä ja kirjoittaa vain sellaista tekstiä, jota itse haluaisin lukea.


Eteenpäin on taas menty, ja tällä hetkellä luotan vahvasti siihen, että tästä syntyy vielä kirja. 

* * *

Ajattelin ottaa selvää, kuinka kirja syntyy. Seuraan tässä blogitekstisarjassani yhden käsikirjoituksen matkaa kohti valmista käsikirjoitusta. Vielä en tiedä itsekään, kuinka matka päättyy.

torstai 1. elokuuta 2019

Välitilinpäätös

Kesä lähenee loppuaan ja arki odottaa. Tässä vaiheessa vuotta on hyvä pysähtyä hetkeksi pohtimaan, missä mennään vuoden tavoitteiden suhteen.




1. Lähden kohti jotain uutta.
Kevään aikana kolmoiselämä opettamisen, opiskelun ja kirjoittamisen alalla alkoi todella käydä rankaksi. Harkitsin erilaisia vaihtoehtoja, mm. opintovapaata. Hain yhteishaussa kirjoittamisen maisteriohjelmaan, mutta sieltä ei opiskelupaikkaa tullut. Onneksi, kuten myöhemmin osoittautui. (Lisää asiasta tässä blogitekstissä.)

Jotain uutta on elämään silti tulossa, mutta siitä lisää myöhemmin.

2. Pidän vähintään kahden viikon kirjoituskesäloman ja vähintään yhden kirjoitusvälipäivän viikossa (ainakin noin keskimäärin). 

No, ainakin kesän aikana on tullut todistettua, ettei kesä ole luovinta aikaani. Asun kaukana kotiseudusta ja loma on mahdollisuuteni viettää aikaa perheeni ja hurjaa vauhtia kasvavan kummipojan kanssa. Olen pitänyt lähes koko kesän kirjoitustaukoa ja muu elämä on ollut etusijalla. Hyvä niin.

Muutaman viikon olen keskittynyt kirjoittamiseen ja niidenkin viikkojen aikana olen huomannut, että parin päivän tauko tekee vain ja ainoastaan hyvää. Keväällä en vielä osannut pitää kirjoitusvälipäiviä kovin hyvin, mutta jospa syksyllä oppisin rytmittämään elämää paremmin.

3. 30 jälkeen 30 lähtee maailmalle.
Lähtihän se! Tämän tavoitteen voin yliviivata hyvillä mielin. Oli vain ja ainoastaan helpottavaa päästää pitkään työstetty teksti maailmalle. Ei ole tullut ikävä :) Kertoo ehkä myös siitä, että tälle tekstille annoin sen mitä minulla oli sille annettavana ja vähän enemmänkin.
Taas olen saanut ihanaa palautetta lukijoilta ja mieltä lämmittää sekin, että Helmet-kirjastoissa oli kirjasta parhaimmillaan (tai pahimmillaan) 29 varausta!


30 jälkeen 30 on seikkaillut lukijoiden käsissä jo ainakin Jäämerelle,
 Amsterdamiin, Ahvenanmaalle ja Ruotsiin.
Tuli Elinasta sittenkin aikamoinen maailmankiertäjä :)

4. Laakso ja Aava valmiuspisteeseen ja kustantamoihin.

Tällä hetkellä näyttää siltä, että jonkinlainen valmiuspiste on saavutettavissa tämän vuoden aikana. Mahdollisesti. Palaset ovat kasassa, mutta tekstin editointi toimivaksi ei ole ollut ihan yksinkertaista. Viisi näkökulmahenkilöä tuottaa tosiaan omat haasteensa!

Tekstin julkaisun suhteen pyörittelen eri vaihtoehtoja mielessäni edelleen. Pidän mahdollisena jopa sitä, että tämä teksti jää lopulta julkaisematta. 

5. Suoritan kirjallisuuden perusopinnot loppuun.
Huh! Tämä rykäisy oli viedä voimat lopullisesti maaliskuun paikkeilla. Nyt perusopinnot on kuitenkin kunnialla suoritettu. Elättelen toiveita, että jossain vaiheessa ehtisin jatkaa kirjallisuuden opintoja eteenpäin. Äidinkielen opettajan pätevyys kiinnostaa edelleen.

6. Luen 80 kirjaa.
Tällä hetkellä olen lukenut n. 60 kirjaa, joten tavoitteen täyttyminen on realistista. Kesällä lukeminenkin monesti jää hieman sivuun, mutta odotan, että syksyllä taas normaalin arjen keskellä alan kaivata takaisin tarinoiden maailmaan. 

7. Lasten fantasiaromaanin ensimmäinen lukuversio.
Tämän tavoitteen täyttyminen on epävarmaa. Aloitin jonkinlaisen rungon kasaamisen ja editoin pari ensimmäistä lukua karkeasti, mutta muihin projekteihin on mennyt enemmän aikaa kuin kuvittelin. En tiedä, riittääkö aikaa myös tämän toistaiseksi nimettömänä esiintyvän tekstin editoimiseen. Teksti kyllä veti kovasti puoleensa, eikä näin tauon jälkeen ollut ollenkaan niin surkea kuin marraskuun NaNoWriMo:n jälkeen kuvittelin. Tämänkin tarinan haluaisin ehdottomasti päästä vielä kertomaan loppuun...

8. Saan aikaan ensimmäisen version toisesta aikuisten romaanista. 
Mietin, voinko laskea tavoitteen täyttyneeksi - kirjoitin kyllä Camp NaNoWriMo:ssa 80 liuskaa ohittelijaprojektiksikin nimittämääni aikuisten romaania. Tämä teksti ei jostain syystä oikein lähtenyt lentoon. Se syntyi kirjoittamisen maisteriohjelman ennakkotehtävien yhteydessä, mutta osoittautui sitten ehkä kuitenkin minulle epäsopivaksi. Mistään ensimmäisestä versiosta ei siis oikeastaan voi puhua, koska teksti hakee vielä muotoaan ja siitä puuttuu isoja osasia. 

Katson kuitenkin, että täytän tavoitteeni hengen, sillä olen kuitenkin luonut lähes 100 liuskaa raakamateriaalia tulevaa varten. Voi tosin olla, että nämä liuskat jäävät harjoituskansioon eivätkä palaa editointipöydälle. 

Oli tästä sivupolusta ainakin se ilo, että tutkin yhden polun, totesin sen vääräksi ja olen nyt taas askeleen lähempänä omaa polkuani. Kirjoittajaidentiteetti ei löydy kuin etsimällä, ja harha-askelilla ja hapuilulla on oma tarkoituksensa.

9. Pidän somekanavani aktiivisina.
On taas ollut ilo seurailla muiden projekteja ja saada kommentteja muilta kirjoittajilta. Yksin kotona vääntävälle tekijälle some on täysin korvaamaton vertaistuen lähde. (Indie)kirjoittajien kesken tuntuu vielä vallitsevan aivan mahtava yhteishenki, kaikki tukevat toisiaan ja kannustavat eteenpäin, eikä toisten teoksista puhuta kuin positiivisessa hengessä. Kirjoittajien keskinäisestä kyräilystä ja muusta negatiivisesta olen saanut pysyä kaukana.

* * *
Kaiken kaikkiaan vaikuttaa siltä, että tavoitteeni tälle vuodelle ovat aika realistiset. Tietyllä tapaa tavoitteiden täyttyminen tuntuu myös vähemmän tärkeältä kuin koskaan ennen. Olen oppinut joustavuutta ja opetellut pois suorittamisesta. (Tai siis, opettelen edelleen ja luultavasti aina.) Ennen kaikkea elämässä on nyt ollut muutakin kuin kirjoittaminen!


Tällaistakin muuta on elämässä ollut -
tänä vuonna vain ovat mustikkapaikat olleet vähissä.