Kirjamessujen aloitus: tarinoita, tiedettä ja tulevaisuutta

Kuva: Messukeskus

Kirjamessut ovat täällä! Ensitunnelmat vaihtuivat pettymyksestä varovaiseen innostukseen. Verkkomessuissa on hyvätkin puolensa, mutta onko kirjamessuilla enää ohjelmaa kirjoista?

Olin innokkaana paikalla heti torstaiaamuna katsomassa avajaisia. Enpä ole aiemmin päässytkään paikalle heti ensimmäisenä päivänä! Innostus laimeni kuitenkin nopeasti, kun tekniset ongelmat alkoivat. Ohjelmaa pääsi kyllä lopulta seuraamaan, mutta tallenteet tuntuivat tulevan hitaasti katsottavaksi.

Myönnettäköön, ettei liveohjelman tai tallenteiden katsominen tunnu samalta kuin olla Messukeskuksessa paikan päällä. Vaikka tungos ja hulina ovat myös ahdistaneet, on tavallaan ollut ihanaa olla keskellä kirjoista kiinnostuneiden ihmisten joukkoa. Ruudulta ei vain pääse samaan tunnelmaan.

Tallenteet vaikuttaisivat toisaalta olevan verkkomessujen parasta tarjontaa. Ohjelmien päällekkäisyys ei enää ole ongelma, ja edellisenkin päivän ohjelmaan voi palata. Kiinnostavasta ohjelmasta voi siis vinkata kavereille jälkikäteenkin. (Omat vinkkini tekstin lopussa!)

Valitettavasti kiinnostavaa ohjelmaa vain tuntuu tänä vuonna olevan vähemmän kuin aiempina vuosina. Julkkiselämäkerrat ja urheilu ovat minun makuuni yliedustettuina ohjelmassa. Somessakin kaivattiin messuille enemmän lasten ja nuorten kirjallisuutta, sarjakuvia ja pieniä tekijöitä, jotka olivat jääneet pois osallistumismaksun suuruuden takia. Haluaisin itse lisää kirjailijoita ohjelmaan, ja nimenomaan muita kuin ennestään tuttuja, suuria nimiä. 

Tietysti näkyville laitetaan houkuttavimmat tapaukset, mutta toisaalta tuntuu, että meganimet myisivät ilman tätäkin näkyvyyttä, ja toisaalta monet tuntemattomat nimet jäivät vaille mahdollisuutta tulla löydetyiksi. Erityisesti verkkomessuilla tuntuu sitä paitsi hassulta ajatukselta, että joku haluaisi maksaa näkevänsä ruudun välityksellä ne samat tyypit, jotka ovat telkkarissa muutenkin ihan ilmaiseksi. Messukeskuksessa sentään voi joku saada jotain irti siitä, että näkee televisiosta tuttuja livenä.

Kiinnostaviakin keskusteluja löytyi kuitenkin enemmän kuin ehdin katsoa (onneksi ovat ne tallenteet). Tässä omat vinkkini tähän asti katsotusta torstain ja perjantain tarjonnasta:

Kertomuksen vaarat
Tarinoita tulvii kaikkialta. Yrityksillä, yksilöillä ja yhteiskunnilla on oltava omat tarinansa, mutta mitä vaaroja tähän liittyy? Kertomuksen vaarat -kirjan kirjoittajat lupaavat antaa käytännön vinkkejä tarinoiden analysointiin ja siihen, mitä pitäisi ottaa huomioon, kun käyttää tarinoita.

Esimerkkinä keskustelussa nousevat esiin mm. median kokemuskertomukset. Yksilön kokemuksen lisäksi juttujen pitäisi tuoda keskusteluihin uusia näkökulmia. Tarinoita käyttäessään on myös mietittävä, kertovatko ne koko totuuden, mitä arvoja ne edustavat ja toistavatko ne kaavamaisia kertomuksia. Kokemuskertomukset ruokkivat myös helposti tirkistelynhalua ja kertojiksi valitaan mielellään mediaseksikkäitä tyyppejä.

Vaihtoehtoisia tulevaisuuksia - mitä kaikkea on tulevaisuudentutkimus?
Tulevaisuudentutkimus tutkii mahdollisuuksien laajaa kirjoa. Se on ennakointia, ei ennustamista, ja perustuu faktoihin sekä mielikuvitukseen.

Keskustelussa käydään läpi mustia joutsenia ja megatrendejä, erityisesti ilmastonmuutosta ja kaupungistumista. Tärkeää on, että tulevaisuususko säilyy uhkakuvien rinnalla, ja että ymmärretään, että tulevaisuus rakennetaan nykyhetken pohjalta.

Historian jännät naiset
Maria Pettersson kertoo ennätyksellisen joukkorahoituksen saaneesta kirjahankkeestaan, jossa hän tuo esiin historian jänniä naisia. Historian kirjoitus on perinteisesti ollut sotia ja suurmiehiä, mutta Pettersson nostaa rinnalle naisten tarinoita, eikä pelkästään esikuvien, vaan myös kauheiden ja omituisten.

Kirja kumoaa monia harhaluuloja: Naiset ovat voineet toimia monenlaisissa ammateissa, esimerkiksi sotilaina. Tasa-arvo ei ole lisääntyvä asia, vaan laatu ja määrä vaihtelevat eri kolkissa maailmaa ja eri aikoina. Miehet eivät aina ole vain sortaneet naisia, vaan sortamista ja auttamista on ollut joka suuntaan. Sukupuoli on koettu ja käsitetty eri aikoina eri tavoin.

Mistä kieli tulee meihin

Anneli Kauppisen mielettömän kiinnostava haastattelu, omalla kohdallani erityisesti lapsen kielen oppimisen kannalta. Uutta minulle oli se, että lapsen ja eläimen kielen erottaa erityisesti se, että lapselle kieleen liittyy sosiaalisuus.  Lapsi ei myöskään opi kieltä vain aikuista matkimalla, vaan vuorovaikutustilanteissa, joissa myös aikuinen mukautuu puheen vuorotteluun. Tämä ei toisaalta ole yllättävää, koska Kauppinen näkee, että kieli on sosiaalinen selviytymisstrategia.

Jännittävältä kuulosti myös pinnasänkypuhe, eli puhe, jossa lapsi harjoittelee kieltä ja kielioppia yksikseen. Lapsi ei kuitenkaan opi kieltä kielioppia opettelemalla, vaan kielen kimpaleina, esimerkiksi fraaseina. Oppiminen tapahtuu luovuuden reittiä, lapsi kehittää uudissanoja ja kokeilee. 

Dekkarien ykkösketju: Kilpi, Koskinen, Sipilä

En lue yleensä dekkareita, mutta oli mielenkiintoista kuulla, miten ykkösdekkaristit luovat henkilöitään ja useampiin romaaneihin ulottuvia maailmoja. Mielenkiintoista on myös, miten poliisin, rikostoimittajan ja muitakin lajeja kirjoittavan kirjailijan työt lomittuvat dekkarien kirjoittamiseen. JP Koskinen esimerkiksi kokee lähtevänsä lomalle, kun kirjoittaa dekkaria!

Keskustelu sivuaa myös dekkareiden yhteiskunnallisuutta ja viihteellisyyttä ja niiden suhdetta. Kaikki kokevat, että dekkarit tuovat esiin yhteiskunnallisia asioita, jotka jäisivät ehkä piiloon ilman houkuttavaa, koukuttavaa tarinaa. Kilpi on jopa sitä mieltä, ettei ole mitään, mistä kirjailija ei voisi kirjoittaa, vaan päinvastoin kirjailijan on löydettävä tapa käsitellä vaikeitakin asioita. 

Kesämyrsky ja Unienpunoja

Siiri Enoranta ja Elina Rouhiainen puhuvat kirjoistaan ja fantasian, realismin ja yhteiskunnallisuuden yhdistämisestä. Kummankin tarinoista löytyy syvempiä teemoja, mutta ne ovat syntyneet henkilöitä ja heidän tarinoitaan seuraamalla. Kirjailijat eivät siis ole tarkoituksella pyrkineet yhteiskunnallisesti vaikuttavien kirjojen kirjoittamiseen, vaan teemat ovat syntyneet tekstin myötä, siitä, mikä itseä mietityttää ja mitä itse haluaisi tutkia.

Kumpikin näkee fantasiakirjallisuudessa paljon mahdollisuuksia peilata yhteiskuntaa ja näyttää asioita osoittelematta. Enoranta ei itse kuitenkaan mieti teostensa genreä, ja toivoisi, että lukijat tarttuisivat kirjoihin ennakkoluulottomasti miettimättä, mitä lajia ne edustavat. 

Jos omat messuni alkoivat tarinoiden kyseenalaistamisella, Enoranta ja Rouhiainen päättivät ensimmäiset päivät muistuttamalla tarinoiden tärkeydestä. Toisen asemaan asettuminen auttaa ymmärtämään ja lisää empatiaa, ja Enoranta uskookin, että kirjallisuus voi muuttaa maailmaa jopa politiikkaa enemmän.