Olen halunnut perustaa blogin jo vuosia, mutta minulla on ollut kolme ongelmaa.
1) Mistä kirjoittaa?
2) Miksi kirjoittaa?
3) Milloin kirjoittaa?
Itse asiassa mikään noita ongelmista ei ole poistunut, enkä ole keksinyt niihin myöskään ratkaisua. Olen vain päättänyt olla välittämättä niistä ja kehitellä niistä sen sijaan postauksen.
1) Mistä kirjoittaa?
En ole kovin fitness, en ole kiinnostunut muodista enkä sisustuksesta enkä ole innostunut kirjoittamaan julkista päiväkirjaa. Siinä taisi jo mennä 99 prosenttia (minun lukemieni) blogien aiheista. Yritin kirjoittaa juoksublogia kesällä, mutta se kaatui siihen, etten vain ollut niin kiinnostunut juoksusta. Tulin siihen tulokseen, että blogin aiheen täytyy olla jonkinasteinen intohimo, että siitä jatkaa kirjoittaa/lukea. Siksi minulle jäi jäljelle vain kirjoittaminen.
En kuitenkaan halua rajata aiheitani liian tarkasti, vaikka niin varmaankin täytyisi tehdä, jos haluaisi profiloitua tai saada lukijoita tai kerätä kuuluisuutta.
2) Miksi kirjoittaa?
Niin, miksi? Miksen vain juttele ääneen näitä asioita vaikka kissoilleni? Minulle kirjoittaminen on aina ollut tapa elää ja olla ja käsitellä ajatuksiani. Kirjoittamisesta kirjoittaminen auttaa, motivoi ja inspiroi. Ainakin siihen on täällä matala kynnys eikä tulostavoitteita. Joinain päivinä se on ehkä ainoa keino saada itsensä kirjoittamaan jotain... ja kaikki kirjoittaminen auttaa pitämään henkisen kynän terävänä. Liian pitkä tauko ei koskaan ole hyväksi.
Sitten seuraavaksi voikin kysyä, että miksi kirjoittaa julkisesti. En edes oikeastaan halua, että kukaan lukee blogiani, joten en ole sitä kenellekään mainostanut. Toisaalta en halua pitää tätä vain yksityisenä. Itsestäni on ollut mukavaa lukea toisten kirjoittajien/kirjailijoiden ajatuksia (mm. http://hennahelmi.fi/, http://www.ilmestykset.net/). Jos jollekin on iloa ajatuksistani, miksi en jakaisi niitä? Jos taas ei ole, blogini tuskin ketään häiritseekään internetin syövereissä.
3) Milloin kirjoittaa?
Niinpä - täytyy käydä töissä, kaupassa, hammaslääkärissä ja lenkillä. Joskus on tehtävä ruokaa, tiskattava ja pestävä pyykkiäkin. Suihkussa käymistäkään kai ei voi välttää, vaikka sitä inhoankin. Jossain välissä pitäisi kirjoittaakin, niitä romaaniaihioita joihin oikeasti haluaisin panostaa. Ja bloggaaminen on pois nimenomaan siitä ajasta, koska kaikki tuo muu on pakollista.
En ajatellut siis ottaa paineita tästä blogista. Jos kuukauteen en kirjoita mitään, niin sitten en kirjoita.
* * *
Toisaalta taas tuntuu, että olen odottanut tätä blogin aloittamista niin kauan, että se on jo vähän mennyt pois muodista. Kaikki wannabe-julkkikset, -fitnessbeibet, -muotiasiantuntijathan perustavat ensimmäiseksi blogin. Jollain tasolla koko ilmiö on ihan vitsi! Tyypit, joilla ei ole mitään sanottavaa, ja jotka eivät osaa edes kirjoittaa, hakevat vain näkyvyyttä. Vaikka tuntuukin, että jotkut aivan nobody-bloggaajatkin ovat nykyisin lähes puoliammattilaisia (pelkästään ulkonäköasetuksiin saisi menemään tuhottomasti aikaa), aika harvalla on kuitenkaan oikeasti kiinnostavaa sanottavaa ja vielä harvempi osaa sanomansa muotoilla.
Jossain somen syövereissä tuli vastaan ajatus, että ennen kirjoitettiin päiväkirjaa ja toivottiin, ettei kukaan lue sitä, ja nyt kirjoitetaan blogia, ja toivotaan, että kaikki lukevat sitä. Joku tuossa ajatuksessa tökkii, ja pahasti.
Lupaan siis pyhästi lopettaa heti, kun alan pitää tätä blogia jotain muuta kuin itseäni varten.
keskiviikko 27. tammikuuta 2016
lauantai 23. tammikuuta 2016
Katri Siskon kuukauden kotimaiset
Suhtaudun yleensä aika penseästi sekä suomalaiseen kirjallisuuteen että elokuvatuotantoon. Nyt olen kuitenkin molempien suhteen yllättynyt positiivisesti tällä viikolla, joten luvassa sekä kirja - että leffasuositus.
* * *
Aloitetaan suomalaisesta kirjallisuudesta. Yleiskuvani suomalaisesta kirjallisuudesta on, että räntää sataa, on helvetin ankeaa, masentaa ja kaikki on mennyt pieleen jo ennen omaa syntymää. Jos ei ole jo valmiiksi paha mieli ennen lukemista, niin lukemisen jälkeen kyllä ainakin on.
Leena Landerin Tummien perhosten koti on juurikin tätä, räntää nyt ehkä lukuun ottamatta. Juhani Johansson huostaanotetaan ja hän joutuu kantamaan vanhempiensa virheiden taakkaa ja syyllisyyttä. Sitten kaikki meneekin pieleen ja kaikille käy enemmän tai vähemmän huonosti.
Ja minä rakastin kirjaa. Siitäkin huolimatta, että se oli tavallaan juuri sitä, mitä inhoan suomalaisessa kirjallisuudessa. Se oli synkkä ja se oli surullinen, sen maailmankuva ei luvannut juuri kenellekään mitään hyvää. Mutta se oli niin kaunis! Kieli oli yksinkertaisuudessaan runollista ja sen maalaama maailma tummasävyisyydestään huolimatta tarunomainen. Meri, joka tuotti pettymyksen. Perhoset, jotka syntyivät tummasiipisinä.
Ehkä pidin juuri siitä, että Saari oli niin myyttinen. Tai siitä, että teksti ja tapahtumat olivat niin monitasoisia. Siitä ainakin pidin, että kaiken synkkyyden keskellä oli valonpilkahdus. Kukaan ei ollut lopulta paha, kaikki uskoivat jollain tavalla tekevänsä oikein.
Annan Tummien perhosten kodille asteikollani huippuarvosanan eli KKKK½. Puolikas tippuu vain ja ainoastaan lopusta, jonka koin sisältävän aika paljon yllättävää tietoa ja olevan hieman hajanainen tästäkin syystä.
* * *
Toinen positiivinen yllätys oli Talvivaaran tarinaa fiktiivisesti kuvaava Jättiläinen. Yleinen käsitykseni suomalaisista elokuvista on ollut, että tarina on kökkö tai huonosti kerrottu, näyttelijät myötähäpeää herättävän kankeita ja katsojia aliarvioidaan joka tasolla. Jättiläinen ei sortunut yhteenkään näistä.
En ole seurannut Talvivaaran tositarinaa mitenkään intensiivisesti, joten minulla ei ole mitään käsitystä siitä, miten todenmukainen elokuva on. Tämän takia minun oli varmastikin helppo mennä mukaan elokuvan maailmaan, mutta se olikin hyvin rakennettu. Tarina eteni, ja vaikka faktaa (?) tulikin paljon, ei missään vaiheessa tullut sellaista oloa, että nyt tuleekin sitten infodumppi. Draaman kaarikin oli rakennettu uskottavasti.
Näyttelijätkin tekivät hyvää työtä. Eivätkä vain siksi, että ankeuden näytteleminen käy suomalaiselta lähes luonnostaan. Toki nyt useimmat henkilöt olivat suht yksitasoisia ja suoraviivaisia, mutta eivät häiritsevissä määrin. Siitäkin täytyy antaa plussaa, että vaikka henkilöitä oli paljon, pysyin koko ajan kartalla kuka kukin on.
Tälle annan arvosanaksi jopa KKKK. Mukana ehkä hieman suomalaisen elokuvan kannustuslisää ja positiivista yllättyneisyyttä.
* * *
Aloitetaan suomalaisesta kirjallisuudesta. Yleiskuvani suomalaisesta kirjallisuudesta on, että räntää sataa, on helvetin ankeaa, masentaa ja kaikki on mennyt pieleen jo ennen omaa syntymää. Jos ei ole jo valmiiksi paha mieli ennen lukemista, niin lukemisen jälkeen kyllä ainakin on.
Leena Landerin Tummien perhosten koti on juurikin tätä, räntää nyt ehkä lukuun ottamatta. Juhani Johansson huostaanotetaan ja hän joutuu kantamaan vanhempiensa virheiden taakkaa ja syyllisyyttä. Sitten kaikki meneekin pieleen ja kaikille käy enemmän tai vähemmän huonosti.
Ja minä rakastin kirjaa. Siitäkin huolimatta, että se oli tavallaan juuri sitä, mitä inhoan suomalaisessa kirjallisuudessa. Se oli synkkä ja se oli surullinen, sen maailmankuva ei luvannut juuri kenellekään mitään hyvää. Mutta se oli niin kaunis! Kieli oli yksinkertaisuudessaan runollista ja sen maalaama maailma tummasävyisyydestään huolimatta tarunomainen. Meri, joka tuotti pettymyksen. Perhoset, jotka syntyivät tummasiipisinä.
Ehkä pidin juuri siitä, että Saari oli niin myyttinen. Tai siitä, että teksti ja tapahtumat olivat niin monitasoisia. Siitä ainakin pidin, että kaiken synkkyyden keskellä oli valonpilkahdus. Kukaan ei ollut lopulta paha, kaikki uskoivat jollain tavalla tekevänsä oikein.
Annan Tummien perhosten kodille asteikollani huippuarvosanan eli KKKK½. Puolikas tippuu vain ja ainoastaan lopusta, jonka koin sisältävän aika paljon yllättävää tietoa ja olevan hieman hajanainen tästäkin syystä.
* * *
Toinen positiivinen yllätys oli Talvivaaran tarinaa fiktiivisesti kuvaava Jättiläinen. Yleinen käsitykseni suomalaisista elokuvista on ollut, että tarina on kökkö tai huonosti kerrottu, näyttelijät myötähäpeää herättävän kankeita ja katsojia aliarvioidaan joka tasolla. Jättiläinen ei sortunut yhteenkään näistä.
En ole seurannut Talvivaaran tositarinaa mitenkään intensiivisesti, joten minulla ei ole mitään käsitystä siitä, miten todenmukainen elokuva on. Tämän takia minun oli varmastikin helppo mennä mukaan elokuvan maailmaan, mutta se olikin hyvin rakennettu. Tarina eteni, ja vaikka faktaa (?) tulikin paljon, ei missään vaiheessa tullut sellaista oloa, että nyt tuleekin sitten infodumppi. Draaman kaarikin oli rakennettu uskottavasti.
Näyttelijätkin tekivät hyvää työtä. Eivätkä vain siksi, että ankeuden näytteleminen käy suomalaiselta lähes luonnostaan. Toki nyt useimmat henkilöt olivat suht yksitasoisia ja suoraviivaisia, mutta eivät häiritsevissä määrin. Siitäkin täytyy antaa plussaa, että vaikka henkilöitä oli paljon, pysyin koko ajan kartalla kuka kukin on.
Tälle annan arvosanaksi jopa KKKK. Mukana ehkä hieman suomalaisen elokuvan kannustuslisää ja positiivista yllättyneisyyttä.
tiistai 19. tammikuuta 2016
Palaute sulaa hitaasti kuin kinkku
Palautteen saaminen oli yksi arvokkaimmista asioista kirjoittamisen opinnoissa. Se oli myös yksi niistä asioista, joiden takia aloitin kirjoittamisen opiskelut - en vain enää osannut viedä tekstejäni yksin eteenpäin.
Olihan se silti aluksi aika kuumottavaa laittaa omia tekstejään muiden kurssilaisten ja opettajan arvioitavaksi. Mitä jos kaikki inhoavat tätä? Entä jos olen ihan superhuono enkä edes itse tajua sitä? Olin jotenkin henkisesti varautunut vain kritiikkiin ja miten suhtaudun siihen, joten se yllätti, miten hyvä palautekin vei eteenpäin ja antoi uskoa omaan tekstiin. Joku saattoi huomata jotain sellaista, mistä itse ei ollut edes osannut ylpeillä.
Kritiikkiinkin täytyi oppia suhtautumaan jotenkin. Kritiikkihän on lopulta vain korjaus- ja parannusehdotuksia. Se auttaa viemään tekstiä eteenpäin. Toisaalta ei omaa tekstiä voi alkaa muuttaa siksi, että joku muu haluaisi tehdä sen eri tavalla. Joskus kritiikin voi vain jättää huomiotta. Vaikeaa onkin tietää, milloin kuunnella sitä, milloin sulkea siltä korvansa. Sen ainakin opin, että jos itseä joku kohta tai jokin asia häiritsee, kyllä sen lukijakin huomaa.
Kirjoittamisen perusopintojen loppuun valitsin tekstikokoelman. Lähetin arvioitavaksi kolme ensimmäistä lukua GS:ää, koska se oli viime vuonna eniten muokkauksen alla. Sain palautetta Ihan Oikealta Kirjailijalta (minkä takia lykkäsin palautusta ihan loputtomasti...) ja se oli tietysti vielä aivan eri tavalla tarkkanäköistä kuin vertaispalaute.
Nyt sitten sulattelen palautetta, ja se sulaa kyllä yhtä hitaasti kuin joulukinkku vyötäröltä. En ole palautteen kanssa varsinaisesti eri mieltä, mutta se tuntuu hankalalta. Pitääkö oikeasti tuokin muuttaa? Hirveä työ! Toisaalta sitten taas minulla on koko teksti käsissäni, ja tiedän, mihin olen menossa. Voisiko sen kautta ollakin perusteltua, että henkilöt ovat hieman tyypiteltyjä...?
Minä päätän lopulta. Valintoja tekstin suhteen voi tehdä miljoonia, mutta vain minä voin tietää, mikä on oikein. Siksi palaute sulaa niin hitaasti. Se täytyy puntaroida, arvioida, harkita. Vasta sitten voi tietää.
Olihan se silti aluksi aika kuumottavaa laittaa omia tekstejään muiden kurssilaisten ja opettajan arvioitavaksi. Mitä jos kaikki inhoavat tätä? Entä jos olen ihan superhuono enkä edes itse tajua sitä? Olin jotenkin henkisesti varautunut vain kritiikkiin ja miten suhtaudun siihen, joten se yllätti, miten hyvä palautekin vei eteenpäin ja antoi uskoa omaan tekstiin. Joku saattoi huomata jotain sellaista, mistä itse ei ollut edes osannut ylpeillä.
Kritiikkiinkin täytyi oppia suhtautumaan jotenkin. Kritiikkihän on lopulta vain korjaus- ja parannusehdotuksia. Se auttaa viemään tekstiä eteenpäin. Toisaalta ei omaa tekstiä voi alkaa muuttaa siksi, että joku muu haluaisi tehdä sen eri tavalla. Joskus kritiikin voi vain jättää huomiotta. Vaikeaa onkin tietää, milloin kuunnella sitä, milloin sulkea siltä korvansa. Sen ainakin opin, että jos itseä joku kohta tai jokin asia häiritsee, kyllä sen lukijakin huomaa.
Kirjoittamisen perusopintojen loppuun valitsin tekstikokoelman. Lähetin arvioitavaksi kolme ensimmäistä lukua GS:ää, koska se oli viime vuonna eniten muokkauksen alla. Sain palautetta Ihan Oikealta Kirjailijalta (minkä takia lykkäsin palautusta ihan loputtomasti...) ja se oli tietysti vielä aivan eri tavalla tarkkanäköistä kuin vertaispalaute.
Nyt sitten sulattelen palautetta, ja se sulaa kyllä yhtä hitaasti kuin joulukinkku vyötäröltä. En ole palautteen kanssa varsinaisesti eri mieltä, mutta se tuntuu hankalalta. Pitääkö oikeasti tuokin muuttaa? Hirveä työ! Toisaalta sitten taas minulla on koko teksti käsissäni, ja tiedän, mihin olen menossa. Voisiko sen kautta ollakin perusteltua, että henkilöt ovat hieman tyypiteltyjä...?
Minä päätän lopulta. Valintoja tekstin suhteen voi tehdä miljoonia, mutta vain minä voin tietää, mikä on oikein. Siksi palaute sulaa niin hitaasti. Se täytyy puntaroida, arvioida, harkita. Vasta sitten voi tietää.
maanantai 11. tammikuuta 2016
Chick litin sietämätön keveys
Lopettelin juuri viimeisimmän Himoshoppaajan, jonka ahmin lähes yhdeltä istumalta. Kirja oli ihan sietämätöntä hömppää, ja jos sen tapahtumia alkaisi selostaa ääneen, alkaisi varmaan vähän nolottaa, että tällaistako minä luen... mutta ei sitä voinut laskea käsistäänkään, teksti imaisi mukaansa ja viihdytti ihan loppuun asti. Jotain Kinsella siis tekee oikein.
Ei ole montakaan vuotta siitä, kun itsekin pidin kaikkea romanttista viihdettä Harlekiini-tasoisena ja katselin nenänvarttani pitkin sydämellä merkittyjä kirjoja kirjastossa. Tuollaista tyhjää, mitäänsanomatonta tekstiä, ajattelin. Kaikkihan sen tietävät, että lopussa se nainen rakastuu ja saa sen miehen!
Monen vuoden tauon jälkeen tartuin kuitenkin Kira Poutasen Rakkautta au lait -kirjaan. Olen itsekin viettänyt jonkun verran aikaa Ranskassa, ja kirjaa lukiessani äkkiä tajusin, mikä määrä kokemusta Ranskasta, ranskalaisista ja ranskalaisesta kulttuurista on kirjoittajalla täytynyt olla. Että täytyykin itse asiassa olla jonkun verran fiksu, että pystyy kirjoittamaan tällaisen alusta loppuun sujuvasti etenevän juonen ja piilottamaan sen kaiken keveän pinnan alle.
Innostuin siis lukemaan lisää chick litiä, ja vakuutuin pian siitä, että vaikea laji on kyseessä. Ainakin sen perusteella, että aika monesta kirjasta tuli sellainen olo, että kyllä minä osaisin tehdä paljon paremmin. No, jälkeenpäin tietysti tajuan, miten suuret luulot minulla oli itsestäni... Mutta päätin siis kirjoittaa aivan huvikseni itselleni pöytälaatikkoon erään huhtikuun Camp NaNoWriMon aikana chick lit -tarinan. Päähenkilöksi otin itseäni kovasti muistuttavan Elinan ja kirjoitin hieman ajatuksella, että teksti on myös parodiaa elämästäni.
Ehkä juuri siksi, että odotukset olivat niin alhaalla, lähti teksti lentoon. Minulla oli hauskaa kirjoittaessani, mutta hautasin kuitenkin tekstin pöytälaatikkoon. Palasin siihen muutaman kuukauden kuluttua ja kun huomasin edelleen naureskelevani sille, laitoin sen parille kaverillekin. Heitäkin nauratti, joten aloin miettiä, että olisiko tässä sittenkin jotain, kun se niin veti puoleensa. Eihän se ollut yhtään sitä, mitä olin kirjoittanut aiemmin, mutta ehkä sen takia siihen olikin niin helppo tarttua.
Muokkasin siis käsikirjoitusta eteenpäin, ja siitä tuli sitten lopulta se teksti, jonka lähetin kustantamoihin. Toki kynnys oli alhaalla, kun eihän tämä ole sitä mitä minä kirjoitan. Hylkäyksen vaihtoehto ei tuntunut niin vakavalta, kun en itsekään ottanut tekstiä vakavissani.
Kunnes eräs kustannustoimittaja näki tekstissä potentiaalia ja aloin ottaa 30 ennen 30: tosissani ja muokata sitä vakavasti otettavaksi käsikirjoitukseksi. Silloin viimeistään tajusin, ettei viihteen kirjoittaminen mitään helppoa ja hauskaa ole. Keveyden harhan luominen on kovaa työtä. Ja silti, yhä edelleen saan itseni kiinni miettimästä, että pitävätkö kaikki minua ihan typeränä, kun kirjoitan tällaista hömppää. Ihan kuin kirjoittajan teksti jotenkin suoraan kuvaisi häntä itseään! Että jos kirjoittaa dekkareita, niin on itsekin murhanhimoinen?
(Jännä muuten, että monesti viihteellisetkin dekkarikirjailijat otetaan vähän vakavammin kuin chick litin kirjoittajat. Vai kuvittelenko vain?)
Eihän chick litiä lukemalla mitenkään paremmaksi ihmiseksi tule, mutta ei välttämättä mitään muutakaan lukemalla. (Vaikka toki uskonkin siihen, että lukeminen kannattaa aina.) Viihderomaanin kirjoittaminen on kuitenkin taitolaji siinä missä minkä tahansa muunkin romaanin kirjoittaminen, enkä usko, että moni vakavasti otettava kirjailija edes välttämättä osaisi kirjoittaa viihdettä.
Keveys ei tarkoita automaattisesti huonoutta, esimerkiksi Kinsellan henkilöt ovat minusta todentuntuisemmin kuvattuja kuin monien suomalaisten marrasräntäromaanien masentelijat.
Makunsa kullakin. Ei kaikkien tarvitse chick litistä pitää. Minä näen, että se on yksi väylä todellisuuden kuvaamiseen, eikä se ole täydellinen kuten eivät mitkään muutkaan väylät. Minulle se väylä taitaa sittenkin sopia - maailma on niin paljon mukavampi paikka glitterhippusateen läpi katsottuna kuin räntämärkänä.
Ei ole montakaan vuotta siitä, kun itsekin pidin kaikkea romanttista viihdettä Harlekiini-tasoisena ja katselin nenänvarttani pitkin sydämellä merkittyjä kirjoja kirjastossa. Tuollaista tyhjää, mitäänsanomatonta tekstiä, ajattelin. Kaikkihan sen tietävät, että lopussa se nainen rakastuu ja saa sen miehen!
Monen vuoden tauon jälkeen tartuin kuitenkin Kira Poutasen Rakkautta au lait -kirjaan. Olen itsekin viettänyt jonkun verran aikaa Ranskassa, ja kirjaa lukiessani äkkiä tajusin, mikä määrä kokemusta Ranskasta, ranskalaisista ja ranskalaisesta kulttuurista on kirjoittajalla täytynyt olla. Että täytyykin itse asiassa olla jonkun verran fiksu, että pystyy kirjoittamaan tällaisen alusta loppuun sujuvasti etenevän juonen ja piilottamaan sen kaiken keveän pinnan alle.
Innostuin siis lukemaan lisää chick litiä, ja vakuutuin pian siitä, että vaikea laji on kyseessä. Ainakin sen perusteella, että aika monesta kirjasta tuli sellainen olo, että kyllä minä osaisin tehdä paljon paremmin. No, jälkeenpäin tietysti tajuan, miten suuret luulot minulla oli itsestäni... Mutta päätin siis kirjoittaa aivan huvikseni itselleni pöytälaatikkoon erään huhtikuun Camp NaNoWriMon aikana chick lit -tarinan. Päähenkilöksi otin itseäni kovasti muistuttavan Elinan ja kirjoitin hieman ajatuksella, että teksti on myös parodiaa elämästäni.
Ehkä juuri siksi, että odotukset olivat niin alhaalla, lähti teksti lentoon. Minulla oli hauskaa kirjoittaessani, mutta hautasin kuitenkin tekstin pöytälaatikkoon. Palasin siihen muutaman kuukauden kuluttua ja kun huomasin edelleen naureskelevani sille, laitoin sen parille kaverillekin. Heitäkin nauratti, joten aloin miettiä, että olisiko tässä sittenkin jotain, kun se niin veti puoleensa. Eihän se ollut yhtään sitä, mitä olin kirjoittanut aiemmin, mutta ehkä sen takia siihen olikin niin helppo tarttua.
Muokkasin siis käsikirjoitusta eteenpäin, ja siitä tuli sitten lopulta se teksti, jonka lähetin kustantamoihin. Toki kynnys oli alhaalla, kun eihän tämä ole sitä mitä minä kirjoitan. Hylkäyksen vaihtoehto ei tuntunut niin vakavalta, kun en itsekään ottanut tekstiä vakavissani.
Kunnes eräs kustannustoimittaja näki tekstissä potentiaalia ja aloin ottaa 30 ennen 30: tosissani ja muokata sitä vakavasti otettavaksi käsikirjoitukseksi. Silloin viimeistään tajusin, ettei viihteen kirjoittaminen mitään helppoa ja hauskaa ole. Keveyden harhan luominen on kovaa työtä. Ja silti, yhä edelleen saan itseni kiinni miettimästä, että pitävätkö kaikki minua ihan typeränä, kun kirjoitan tällaista hömppää. Ihan kuin kirjoittajan teksti jotenkin suoraan kuvaisi häntä itseään! Että jos kirjoittaa dekkareita, niin on itsekin murhanhimoinen?
(Jännä muuten, että monesti viihteellisetkin dekkarikirjailijat otetaan vähän vakavammin kuin chick litin kirjoittajat. Vai kuvittelenko vain?)
Eihän chick litiä lukemalla mitenkään paremmaksi ihmiseksi tule, mutta ei välttämättä mitään muutakaan lukemalla. (Vaikka toki uskonkin siihen, että lukeminen kannattaa aina.) Viihderomaanin kirjoittaminen on kuitenkin taitolaji siinä missä minkä tahansa muunkin romaanin kirjoittaminen, enkä usko, että moni vakavasti otettava kirjailija edes välttämättä osaisi kirjoittaa viihdettä.
Keveys ei tarkoita automaattisesti huonoutta, esimerkiksi Kinsellan henkilöt ovat minusta todentuntuisemmin kuvattuja kuin monien suomalaisten marrasräntäromaanien masentelijat.
Makunsa kullakin. Ei kaikkien tarvitse chick litistä pitää. Minä näen, että se on yksi väylä todellisuuden kuvaamiseen, eikä se ole täydellinen kuten eivät mitkään muutkaan väylät. Minulle se väylä taitaa sittenkin sopia - maailma on niin paljon mukavampi paikka glitterhippusateen läpi katsottuna kuin räntämärkänä.
lauantai 9. tammikuuta 2016
Valmis on vaikea sana
Olen tässä vuodenvaihteen aikana taas käynyt läpi projekti 30:n ensimmäistä käsikirjoitusta. Tiedostonimen perässä lukee versio 6.3, mutta tuotakin samaa tiedostoa olen käynyt läpi uudestaan ja uudestaan, palannut takaisin, muokannut, poistanut, lisännyt... Tuntuu, että olen muokannut tekstiä ihan loputtomasti!
On teksti kehittynytkin matkan varrella. Olen viimein löytänyt sille rakenteen, jossa kehittyy se kaari, jonka haluan tarinalla olevan. Henkilöt ovat kehittyneet, miehet eivät enää ole täydellisiä kusipäitä kuten ensimmäisessä versiossa vaan kaikissa on jotain rakastettavaa. Olen lisäillyt tekstiin kielikuvia, että siitä on tullut elävämpää. Olen poistanut kohtauksia, jotka eivät sovi kokonaisuuteen. Olen lihottanut niitä kohtauksia, jotka ovat tuntuneet tärkeiltä. Jokaisen sanan muodon ja paikan olen miettinyt... Kokonaisen, loppuunhioton käsikirjoituksen tekeminen on mieletön projekti.
Kaikesta huolimatta en edelleenkään ole varma siitä, että käsikirjoitus on valmis. Miten se ylipäätään voisi olla valmis, kun aina voi hioa loputtomasti jotain sanamuotoa tai miettiä, miten esittäisi henkilöt tekojen, ei kuvausten kautta? Aina, aina voi tehdä paremmin!
Tarkoitukseni oli tämän viikonlopun aikana hioa käsikirjoitusta vielä loppuun ja sitten lähettää se muutamaan kustantamoon. Olen avannut tiedoston monta kertaa, mutten ole saanut oikein mitään järkevää aikaiseksi, en oikein tiedä, mihin tarttua. Tarkoittaako se sitä, että käsikirjoitus on nyt valmis, vai sitä, että tarvitsen siitä nyt vähän taukoa...?
Ensimmäisen kerran, kun ajattelin käsikirjoituksen olevan valmis, se oli jälkeenpäin katsottuna vielä aivan keskeneräinen. Sen jälkeen olen julistanut käsikirjoituksen valmiiksi jo monta kertaa, mutta aina on löytynyt parannettavaa. Siitä ensimmäisestä raakileversiosta on aikaa ja matkaa vaikka kuinka, ja silloinkin olin kuitenkin ihan varma siitä, että se oli valmis. Minusta on tullut varovaisempi, en enää luota valmiin tunteeseen, koska se on pettänyt niin monesti. En uskalla laittaa käsikirjoitusta eteenpäin, koska en ole varma, että se on valmis.
Valmis on niin vaikea sana. Tällä hetkellä se tuntuu jopa mahdottomalta.
On teksti kehittynytkin matkan varrella. Olen viimein löytänyt sille rakenteen, jossa kehittyy se kaari, jonka haluan tarinalla olevan. Henkilöt ovat kehittyneet, miehet eivät enää ole täydellisiä kusipäitä kuten ensimmäisessä versiossa vaan kaikissa on jotain rakastettavaa. Olen lisäillyt tekstiin kielikuvia, että siitä on tullut elävämpää. Olen poistanut kohtauksia, jotka eivät sovi kokonaisuuteen. Olen lihottanut niitä kohtauksia, jotka ovat tuntuneet tärkeiltä. Jokaisen sanan muodon ja paikan olen miettinyt... Kokonaisen, loppuunhioton käsikirjoituksen tekeminen on mieletön projekti.
Kaikesta huolimatta en edelleenkään ole varma siitä, että käsikirjoitus on valmis. Miten se ylipäätään voisi olla valmis, kun aina voi hioa loputtomasti jotain sanamuotoa tai miettiä, miten esittäisi henkilöt tekojen, ei kuvausten kautta? Aina, aina voi tehdä paremmin!
Tarkoitukseni oli tämän viikonlopun aikana hioa käsikirjoitusta vielä loppuun ja sitten lähettää se muutamaan kustantamoon. Olen avannut tiedoston monta kertaa, mutten ole saanut oikein mitään järkevää aikaiseksi, en oikein tiedä, mihin tarttua. Tarkoittaako se sitä, että käsikirjoitus on nyt valmis, vai sitä, että tarvitsen siitä nyt vähän taukoa...?
Ensimmäisen kerran, kun ajattelin käsikirjoituksen olevan valmis, se oli jälkeenpäin katsottuna vielä aivan keskeneräinen. Sen jälkeen olen julistanut käsikirjoituksen valmiiksi jo monta kertaa, mutta aina on löytynyt parannettavaa. Siitä ensimmäisestä raakileversiosta on aikaa ja matkaa vaikka kuinka, ja silloinkin olin kuitenkin ihan varma siitä, että se oli valmis. Minusta on tullut varovaisempi, en enää luota valmiin tunteeseen, koska se on pettänyt niin monesti. En uskalla laittaa käsikirjoitusta eteenpäin, koska en ole varma, että se on valmis.
Valmis on niin vaikea sana. Tällä hetkellä se tuntuu jopa mahdottomalta.
perjantai 8. tammikuuta 2016
Voiko kirjoittamista opiskella?
 |
| Lahjakkuus on hyvä juttu, työnteko parempi. Kuva Brysselin sarjakuvamuseon seinältä. |
Tottahan se onkin siinä mielessä, ettei kirjoittamista ole pakko opiskella ennen aloittamista, kirjoittaa voi hyvin ilman koulutustakin. Mutta ei autonkaan ajamiseen korttia tarvitse, ja silti aika harva kannustaisi lähtemään liikenteeseen ilman tietoa liikennesäännöistä. Samalla lailla kirjoittaja tarvitsee tietoa yhteisistä pelisäännöistä ja toimintatavoista. Vaikka kirjoittamisessa toisin kuin liikenteessä sääntöjen rikkominen voi johtaa johonkin uuteen ja kiehtovaan, täytyy säännöt kuitenkin ensin osata, ennen kuin niitä voi alkaa rikkoa.
Anders Vacklin sanoi Kirjamessuilla suunnilleen näin, että kirjoittamaan oppii vain kirjoittamalla, mutta opiskelemalla voi löytää nopeammin perille. Tuossa ajatuksessa tiivistyy hyvin se, mitä itsekin ajattelen kirjoittamisen opinnoistani.
Päätin reilu vuosi sitten hakea Jyväskylän avoimeen yliopistoon suorittamaan kirjoittamisen perusopintoja, koska oli sellainen olo, että olin juuttunut kirjoittamisessani samalle tasolle. Olin lukenut kirjoittamisen oppaita, mutta ne tuntuivat vain toistavan samoja vinkkejä ja kaipasin interaktiivisuutta palautetta. Toki mietitytti, miten etäsuhde ja kokopäivätyö sopivat yhteen opiskelun kanssa, mutta päätin kokeilla.
Olin onnellisten hyväksyttyjen joukossa ja suoritin lopulta opinnot vuodessa. En kokenut opintoja kovin stressaavina, päinvastoin ne toivat vaihtelua tylsiin arkipäiviin. Oli ihana tehdä jotain itselleen vain ja ainoastaan oman kehittymisen takia ja oppia asioista, jotka oikeasti kiinnostavat!
Jyväskylässä perusopinnoissa oli kolme yhteistä kurssia, joilla tutustuttiin kirjoittajan yhteisöihin, faktan ja fiktion vuoropuheluun sekä omaelämäkerralliseen kirjoittamiseen. Faktan ja fiktion vuoropuhelu oli näistä teoreettisin, mutta myös hyvin mielenkiintoinen. Omaelämäkerrallinen kirjoittaminen kiinnosti minua vähiten, mutta pakkopullakurssista tulikin ihan mieletön matka itseen ja omaan lähipiiriin. (Sen aikana tajusin mm., että tämä tarinoiden kertomisen taito on tullut minulle isältä - hän vain kertoo tarinansa kahvipöydässä suullisesti, kun minä kirjoitan.)
Neljästä lajista (proosa, draama, runous ja tietokirjoittaminen) oli valittava perusopintoihin kaksi. Minä valitsin kaksi minua eniten kiinnostavaa, eli proosan ja draaman. Draamakurssilta sainkin yllättäen aivan uutta virtaa käsikirjoituksiini kolminäytöksisten mallien kautta. Jotenkin olin hapuillut kohti mallia, se oli ollut alitajuisena mielessäni, mutta vasta kun sen näin kirjoitettuna edessäni, ratkesi esimerkiksi projekti 30:n ensimmäisen käsikirjoituksen isoin ongelma.
Lopuksi tein vielä tekstikokoelman. Toisena vaihtoehtona olisi ollut luovuuteen keskittyvä kurssi, mutta se oli selkeästi abstraktimpi, ja minä halusin keskittyä kirjoittamiseen konkreettisesti. Lisäksi halusin palautetta GS:n käsikirjoituksesta.
On jopa ihan haikea olo jättää opinnot tältä erää tähän, mutta töissä on nyt niin paljon kaikkea, ettei stressitaso salli enempää opiskelua. Aineopinnot eivät myöskään mielestäni niin konkreettisesti edistä kirjoittamistani, vaikka vaikuttavatkin hurjan mielenkiintoisilta muuten.
Voin kyllä myös todella lämpimästi suositella Jyväskylän avointa yliopistoa. Ei ole ihan sattumaa, että se on Suomen suurin avoin yliopisto. Työskentelytavat sopivat työssäkäyvälle, ja pidin erityisesti verkkokursseista, joissa oli tietyt deadlinet, mutta tehtäviä sai kuitenkin tehdä, kun itselle sopi. Niiden kautta pääsi myös tekemään muiden kirjoittajien kanssa. (Lähiopetus oli minulle superintroverttina hieman liian stressaavaa ja lähelletulevaa.)
Kannattaako kirjoittamista siis opiskella?
Vastaan tähän, että kannattaa tehdä mitä vain uutta, joka herättää uusia ajatuksia. En tiedä, veikö kirjoittamisen opiskelu kirjoittamistani välttämättä eteenpäin - itse minun on kuitenkin taito harjoiteltava, aivan kuten autoakaan ei ajeta vain teoriaa lukemalla - mutta sain paljon uutta mietittävää ja osaan nyt asettaa omat tekstini realistisemmin muiden kirjoittajien tekstien joukkoon.
keskiviikko 6. tammikuuta 2016
Tipaton on toivoton
Päätettiin, että pidetään sokeriton, lihaton ja alkoholiton tammikuu.
Paitsi sokeriton tuntui vähän turhan absoluuttiselta, vaihdettiin se suklaattomaan.
Päätettiin, että pidetään suklaaton, lihaton ja alkoholiton tammikuu.
Paitsi, että lihatonkin oli vähän hankala, kun oltiin jo menossa kylään ja siellä oli lihaa tarjolla. Sovittiin, että ei syödä lihaa kotona (paitsi tietysti kalaa).
Päätettiin, että pidetään suklaaton, lihaton (kotona) ja alkoholiton tammikuu.
Paitsi sitten junnu-Leijonat pelasivat maailmanmestaruudesta. Päätettiin, että sen kunniaksi avataan viinipullo. Olihan se jo aika kauan pyörinyt jääkaapissa, saadaan sinne tilaa.
Päätettiin, että pidetään suklaaton, lihaton (kotona) ja kohtuudella alkoholiton tammikuu.
Paitsi sitten huomattiin, että kaappiin oli jäänyt suklaarasia. Pakko oli syödä pois, ettei häiritse ajatuksia.
Oli tammikuun 6. ja kuukaudesta ei sitten tullut sen enempää suklaaton, lihaton kuin alkoholitonkaan.
Joten päätettiin, että pidetään kohtuudella suklainen, harkiten alkoholillinen ja vähemmän lihainen tammikuu ja koko loppuvuosi.
On tämä elämä ihan tarpeaksi ankeaa ilman mitään lakkoja.
Paitsi sokeriton tuntui vähän turhan absoluuttiselta, vaihdettiin se suklaattomaan.
Päätettiin, että pidetään suklaaton, lihaton ja alkoholiton tammikuu.
Paitsi, että lihatonkin oli vähän hankala, kun oltiin jo menossa kylään ja siellä oli lihaa tarjolla. Sovittiin, että ei syödä lihaa kotona (paitsi tietysti kalaa).
Päätettiin, että pidetään suklaaton, lihaton (kotona) ja alkoholiton tammikuu.
Paitsi sitten junnu-Leijonat pelasivat maailmanmestaruudesta. Päätettiin, että sen kunniaksi avataan viinipullo. Olihan se jo aika kauan pyörinyt jääkaapissa, saadaan sinne tilaa.
Päätettiin, että pidetään suklaaton, lihaton (kotona) ja kohtuudella alkoholiton tammikuu.
Paitsi sitten huomattiin, että kaappiin oli jäänyt suklaarasia. Pakko oli syödä pois, ettei häiritse ajatuksia.
Oli tammikuun 6. ja kuukaudesta ei sitten tullut sen enempää suklaaton, lihaton kuin alkoholitonkaan.
Joten päätettiin, että pidetään kohtuudella suklainen, harkiten alkoholillinen ja vähemmän lihainen tammikuu ja koko loppuvuosi.
On tämä elämä ihan tarpeaksi ankeaa ilman mitään lakkoja.
tiistai 5. tammikuuta 2016
Tammimasennus
Aina se iskee - tammikuinen masennus.
Minulle tammikuu on kuin marraskuu, paitsi ilman kynttilöitä, glögiä ja lopussa odottavaa joulua. Siinä missä marraskuun lohduttomassa tihkussa on jonkinlaista synkeää romantiikkaa, on tammikuu vain harmaata ankeutta. Juhlat on juhlittu, edessä on kokonainen kuukausi pimeitä, kylmiä päiviä. Kevääseen on ikuisuus, valoon puoli ikuisuutta.
Yritä tässä nyt sitten olla luova.
Minulle tammikuu on kuin marraskuu, paitsi ilman kynttilöitä, glögiä ja lopussa odottavaa joulua. Siinä missä marraskuun lohduttomassa tihkussa on jonkinlaista synkeää romantiikkaa, on tammikuu vain harmaata ankeutta. Juhlat on juhlittu, edessä on kokonainen kuukausi pimeitä, kylmiä päiviä. Kevääseen on ikuisuus, valoon puoli ikuisuutta.
Yritä tässä nyt sitten olla luova.
maanantai 4. tammikuuta 2016
Mitä viime vuonna kirjoititkaan, kirjoittaja?
Viikonlopun yli matkalla eikä sanaakaan kirjoitettuna sen enempää blogiin kuin tekstitiedostoihinkin. Huono omatunto? Kyllä vain. Toisaalta projektini ovat siinä vaiheessa, että ehkä pieni hauduttelukin teki hyvää.
Vuoden vaihteessa minulla on monesti ollut tapana henkkoht päiväkirjassani käydä läpi vuoden tapahtumia, kohokohtia ja käännekohtia. Voisi olla ihan hyvä käydä läpi näitä kirjoitusprojektejakin. Ehkä niistä tulee valmiita, kun ne julkistaa maailmalle...?
Jonkun verran aikaani vei kirjoittamisen opiskelu Jyväskylän avoimessa yliopistossa, eli kirjoitin aika monta tekstiä opintoja varten. Niistä mieleen jäi ehkä eniten kaksi novellia, Matkalla ja Kuninkaita. Kirjoitin myös sellaista, mitä en yleensä kirjoita, asiaesseitä, proosaesseen, runoja, draaakohtauksia... Jouduin pois mukavuusalueelta ja kokeilemaan uutta, mutta paradoksaalista kyllä, kirjoittamisen opiskelu vei aikaa kirjoittamiselta, joten osittain on sellainen olo, etten saanut tarpeeksi tehtyä. Toisaalta en kyllä yhtään kadu, että suoritin perusopinnot. Mutta tästä lisää joskus myöhemmin.
Viime vuonna minulla oli työn alla kaksi kirjoitusprojektia yli muiden. Ensimmäisen työnimi on 30 -projekti ja se on kepeää chick litiä, lähtenyt parodiana omasta elämästäni, mutta Elinasta on kaikkien muokkausvaiheiden kautta tullut omilla jaloillaan seisova, täysiverinen romaanisankaritar. Elina on seikkaillut maailmalla jo ja tullut takaisin, koska "ei sovellu kustannusohjelmaan", mutta en ole vielä luopunut täysin toivosta. Elinalle on pari jatko-osaakin jo suunniteltuna ja osin kirjoitettuna, mutta niin alkutekijöissä, ettei niistä vielä oikein voi puhuakaan. Elina on jälleen ollut lomilla muokkauskierroksella, ja lähtee valloittamaan kustantamoja kevään aikana. Jos ei kukaan Elinaa kustannusohjelmaansa huoli, saa Elina uuden elämän täällä blogissa, koska olen sitä mieltä, että Elinan tarina ei kuulu pelkästään pöytälaatikkoon.
Toisesta on vaikea kertoa mitään paljastamatta liikaa, mutta kutsutaan sitä vaikka GS:ksi. Se on aikuisten romaani, sijoittuu jonkinlaiseen rinnakkaistodellisuuteen, ja siinä järjestetään eräs tosi-tv-kilpailu... GS on ollut työn alla ikuisuuden, koska se on oikeasti aivan täysin älytön, mutta myös hyvin koukuttava. Tällä hetkellä olen päätynyt sen suhteen ratkaisuun, jossa jokaisella henkilöllä on oma lukunsa. Haastava ratkaisu...!
Tämän lisäksi on kesken monta muuta projektia. Toinen ikuisuusprojektini on Andalonin fantasiamaailmaan sijoittuva romaani, jota olen kirjoittanut lukioajoista asti. Senkin haluaisin kirjoittaa loppuun, pidän maailmasta ja sen henkilöistä paljon. Sitten on myös aikuisten fantasiaromaani, jonka päähenkilö on kuolematon. Se sai alkunsa eräästä Nicholas Cageen liittyvästä lehtiartikkelista :) (aiheita voi siis todella saada mistä vain...)
Kolmas tällä hetkellä sivussa oleva projekti kulkee työnimellä Laakson poika, Aavan tyttö ja sai alkunsa NaNo-romaanina, ennen kuin alkoi kasvaa. Senkin maailma on minulle rakas ja tahdon sinnekin vielä palata... Laakson ja Aavan maailmaan on suunnitteilla myös jatko-osa.
Näistä kaikista on kirjoitettu ainakin ensimmäinen versio, mutta muokkausta edessä vielä aivan loputtomasti. Jos saisin edes tähän asti saamani ideat ja romaaniaihiot joskus kirjoitettua loppuun, olisin kirjoittanut jo aika monta käsikirjoitusta...!
Tästäkin voi siis päätellä, mikä ongelmani kirjoittajana on. Tekstiä kyllä syntyy, aiheita näen kaikkialla, mutta se loppuun asti tekeminen...! Aargh. Ensi vuoden tavoitteeni voisikin olla saada loppuun edes yksi näistä. :)
Vuoden vaihteessa minulla on monesti ollut tapana henkkoht päiväkirjassani käydä läpi vuoden tapahtumia, kohokohtia ja käännekohtia. Voisi olla ihan hyvä käydä läpi näitä kirjoitusprojektejakin. Ehkä niistä tulee valmiita, kun ne julkistaa maailmalle...?
Jonkun verran aikaani vei kirjoittamisen opiskelu Jyväskylän avoimessa yliopistossa, eli kirjoitin aika monta tekstiä opintoja varten. Niistä mieleen jäi ehkä eniten kaksi novellia, Matkalla ja Kuninkaita. Kirjoitin myös sellaista, mitä en yleensä kirjoita, asiaesseitä, proosaesseen, runoja, draaakohtauksia... Jouduin pois mukavuusalueelta ja kokeilemaan uutta, mutta paradoksaalista kyllä, kirjoittamisen opiskelu vei aikaa kirjoittamiselta, joten osittain on sellainen olo, etten saanut tarpeeksi tehtyä. Toisaalta en kyllä yhtään kadu, että suoritin perusopinnot. Mutta tästä lisää joskus myöhemmin.
Viime vuonna minulla oli työn alla kaksi kirjoitusprojektia yli muiden. Ensimmäisen työnimi on 30 -projekti ja se on kepeää chick litiä, lähtenyt parodiana omasta elämästäni, mutta Elinasta on kaikkien muokkausvaiheiden kautta tullut omilla jaloillaan seisova, täysiverinen romaanisankaritar. Elina on seikkaillut maailmalla jo ja tullut takaisin, koska "ei sovellu kustannusohjelmaan", mutta en ole vielä luopunut täysin toivosta. Elinalle on pari jatko-osaakin jo suunniteltuna ja osin kirjoitettuna, mutta niin alkutekijöissä, ettei niistä vielä oikein voi puhuakaan. Elina on jälleen ollut lomilla muokkauskierroksella, ja lähtee valloittamaan kustantamoja kevään aikana. Jos ei kukaan Elinaa kustannusohjelmaansa huoli, saa Elina uuden elämän täällä blogissa, koska olen sitä mieltä, että Elinan tarina ei kuulu pelkästään pöytälaatikkoon.
Toisesta on vaikea kertoa mitään paljastamatta liikaa, mutta kutsutaan sitä vaikka GS:ksi. Se on aikuisten romaani, sijoittuu jonkinlaiseen rinnakkaistodellisuuteen, ja siinä järjestetään eräs tosi-tv-kilpailu... GS on ollut työn alla ikuisuuden, koska se on oikeasti aivan täysin älytön, mutta myös hyvin koukuttava. Tällä hetkellä olen päätynyt sen suhteen ratkaisuun, jossa jokaisella henkilöllä on oma lukunsa. Haastava ratkaisu...!
Tämän lisäksi on kesken monta muuta projektia. Toinen ikuisuusprojektini on Andalonin fantasiamaailmaan sijoittuva romaani, jota olen kirjoittanut lukioajoista asti. Senkin haluaisin kirjoittaa loppuun, pidän maailmasta ja sen henkilöistä paljon. Sitten on myös aikuisten fantasiaromaani, jonka päähenkilö on kuolematon. Se sai alkunsa eräästä Nicholas Cageen liittyvästä lehtiartikkelista :) (aiheita voi siis todella saada mistä vain...)
Kolmas tällä hetkellä sivussa oleva projekti kulkee työnimellä Laakson poika, Aavan tyttö ja sai alkunsa NaNo-romaanina, ennen kuin alkoi kasvaa. Senkin maailma on minulle rakas ja tahdon sinnekin vielä palata... Laakson ja Aavan maailmaan on suunnitteilla myös jatko-osa.
Näistä kaikista on kirjoitettu ainakin ensimmäinen versio, mutta muokkausta edessä vielä aivan loputtomasti. Jos saisin edes tähän asti saamani ideat ja romaaniaihiot joskus kirjoitettua loppuun, olisin kirjoittanut jo aika monta käsikirjoitusta...!
Tästäkin voi siis päätellä, mikä ongelmani kirjoittajana on. Tekstiä kyllä syntyy, aiheita näen kaikkialla, mutta se loppuun asti tekeminen...! Aargh. Ensi vuoden tavoitteeni voisikin olla saada loppuun edes yksi näistä. :)
perjantai 1. tammikuuta 2016
Uusi vuosi, uusi blogi!
Uuden vuoden kunniaksi perustan viimein kirjoittajablogin! *ilotulituksia*
Olen haaveillut blogista vuosia, mutta en ole tiennyt, mistä kirjoittaa. En halua jakaa päiväkirjaani koko maailmalle enkä ole kiinnostunut mistään niin kovin, että voisin esiintyä jonkinlaisena elävänä esimerkkinä.
Olen haaveillut blogista vuosia, mutta en ole tiennyt, mistä kirjoittaa. En halua jakaa päiväkirjaani koko maailmalle enkä ole kiinnostunut mistään niin kovin, että voisin esiintyä jonkinlaisena elävänä esimerkkinä.
Niinpä olen lopulta päätynyt jonkinlaiseen kompromissiin - kirjoitan jonkinlaista kirjoittamispäiväkirjaa, eli kirjoitan pääasiassa kirjoittamisesta. Blogini on kirjoittajablogi, ei kirjailijablogi, koska en ole julkaissut mitään, eikä minulla ole edes mitään tietoa kustannussopimuksesta. (Englannissa ihanasti kaikki kirjailijat ja kirjoittajat ovat tasa-arvoisesti writers, jos sellainen sana olisi suomessa käyttäisin sitä.)
Tulen blogissani kirjoittamaan varmastikin myös kirjoista, elokuvista, näytelmistä ja kaikesta muustakin, mikä jotenkin etäisesti liittyy tarinoiden kertomiseen, ja varaan oikeuden ihmetellä elämää muutenkin. :) Kirjoittajablogi voi kertoa kirjoittajastakin!
Tulen blogissani kirjoittamaan varmastikin myös kirjoista, elokuvista, näytelmistä ja kaikesta muustakin, mikä jotenkin etäisesti liittyy tarinoiden kertomiseen, ja varaan oikeuden ihmetellä elämää muutenkin. :) Kirjoittajablogi voi kertoa kirjoittajastakin!