Se, että haaveilee joskus saavansa kustannussopimuksen, nostaa pohtimisen potensseihin. Mikä idea on riittävän omaperäinen, että se voisi kiinnostaa jotain muutakin? Mitä ei ole vielä tehty, ainakaan juuri sillä tavalla kuin minä sen teen? Onko järkevää edes aloittaa kirjoittaa sellaista, jolle ei tunnu olevan markkinoita? Entä jos joku muu kirjoittaa juuri jotain samanlaista, ja ehtii valmiiksi ennen minua?
Kaiken tämän pohtiminen sai pääni täydelliseen solmuun. Tuntui, ettei mitään ollut järkevää kirjoittaa, koska se oli vanhanaikaista/turhaa/stereotyyppistä/naiivia/tuhanteen kertaan kirjoitettua/liian vaikeaa/liian helppoa/liian jotain. Pohdin puhki pään, mikä genre minulle sopisi, tein vähän sitä, vähän tuota, eikä mikään tuntunut edistyvän. Lopulta tapahtui jotain, mitä tapahtuu minulle äärimmäisen harvoin: Aloin vältellä kirjoittamista.
Puhuin tästä miehelleni. Hän katsoi minua pitkään ja ihmetteli, miksi olin niin kovin tuskainen. En ymmärrä, miksi teet tästä ongelman, hän sanoi. Kirjoittaminenhan on sinun harrastuksesi! Sinun pitäisi nauttia siitä. Joten tee sitä, minkä tekemisestä nautit.
Ensimmäinen ajatukseni oli, että kertoisin miehelleni hieman kustannusmaailman lainalaisuuksista, kustannussopimuksen saamisen vaikeudesta, ääriään myöten täynnä olevista kirjoittajakursseista, kilpailun kovuudesta ja kirjamarkkinoiden jatkuvasta tiukentumisesta ja erityisesti siitä, miksi minun oli hyvin tärkeää pohtia näitä asioita ja tehdä järkeviä, harkittuja päätöksiä.
Mutta toinen ajatukseni oli, että hän oli oikeassa. Tämä on ehkä oikeastikin juuri niin yksinkertaista. Minun pitää tehdä sitä, mitä toivoisin itseni tekevän. En voi koskaan täyttää kenenkään muun tai maailman minulle asettamia vaatimuksia, ja tulen onnettomaksi tai hulluksi, jos yritän niin tehdä. Kirjan kirjoittaminen ei ole asia, jonka voi viimeisen päälle laskelmoida. Se on niin pitkä ja raskas matka, ettei sille kannata lähteä vain miellyttääkseen muita.
Minun ei siis tarvitse perustella mitenkään tai kenellekään, miksi 30 jälkeen 30 on kirja, jonka nyt haluan kirjoittaa. Eikä minun tarvitse perustella sitä edes itselleni, riittää, että se vetää minua nyt puoleensa jostain syystä. Voi olla, että tunne on universumin tai intuition merkki siitä, että tässä kirjassa on sitä jotain. Todennäköisemmin minussa on itsessäni jotain, jonka haluan kirjoittaa ulos.
Minulla oli samanlainen tunne, kun kirjoitin 30 ennen 30:n. Teksti alkoi hupina, en ottanut sitä pitkään aikaan vakavasti, mutta silti aina palasin sen pariin. Jälkeenpäin ajatellen ymmärrän, miksi teksti oli minulle tärkeä. Kirjoitin naisesta, joka haaveili rakkaudesta, koska halusin itse olla sellainen, mutten jaksanut enää haaveilla. Kirjoitin lopun, jonka olisin itse halunnut lukea, sellaisen jossa ei tulekaan prinssiä pelastamaan, vaan onni löytyy itsestä. Käsikirjoitusten eri versioiden myötä miehet muuttuivat: ensimmäisen version kusipäistä tuli lopulta omalla tavallaan eksyksissä olevia ihmisiä, jotka eivät halunneet tehdä pahaa tai satuttaa, vaan olivat vain yksinkertaisesti vääriä Elinalle.
Olen siis päättänyt sulkea päästäni kaikki turhat pohdinnat ja toistella uutta mantraani:
Tämä on niin totta! Suorituspaineistetussa maailmassa on haastavaa pitää kiinni siitä, mikä on olennaista: tekemisen riemu ja siitä saatu mielihyvä. Kirjoittamisen iloa kaikkiin mahdollisiin projekteihin :)
VastaaPoistaNiinpä, osaisipa olla ajattelematta lopputulosta tai sitä, mitä muut siitä ajattelevat. :) Kiitos, ja samoin toivotan tekemisen iloa!
Poista