Tee sitä, mitä toivoisit itsesi tekevän

Mitä kannattaa kirjoittaa? Se on kysymys, johon kirjoittaja väistämättä joutuu vastaamaan. Aikaa on aina rajallisesti, eikä kaikkea voi ehtiä tekemään. Mihin projektiin oma kiinnostukseni varmasti riittää loppuun asti? Mikä on se teksti, jonka kirjoittamisesta voin jälkeenpäin olla ylpeä ja onnellinen? Miten voin varmistaa, ettei joku teksti ole lopulta pelkkää ajanhukkaa?

Se, että haaveilee joskus saavansa kustannussopimuksen, nostaa pohtimisen potensseihin. Mikä idea on riittävän omaperäinen, että se voisi kiinnostaa jotain muutakin? Mitä ei ole vielä tehty, ainakaan juuri sillä tavalla kuin minä sen teen? Onko järkevää edes aloittaa kirjoittaa sellaista, jolle ei tunnu olevan markkinoita? Entä jos joku muu kirjoittaa juuri jotain samanlaista, ja ehtii valmiiksi ennen minua? 

Kaiken tämän pohtiminen sai pääni täydelliseen solmuun. Tuntui, ettei mitään ollut järkevää kirjoittaa, koska se oli vanhanaikaista/turhaa/stereotyyppistä/naiivia/tuhanteen kertaan kirjoitettua/liian vaikeaa/liian helppoa/liian jotain. Pohdin puhki pään, mikä genre minulle sopisi, tein vähän sitä, vähän tuota, eikä mikään tuntunut edistyvän. Lopulta tapahtui jotain, mitä tapahtuu minulle äärimmäisen harvoin: Aloin vältellä kirjoittamista. 

Puhuin tästä miehelleni. Hän katsoi minua pitkään ja ihmetteli, miksi olin niin kovin tuskainen. En ymmärrä, miksi teet tästä ongelman, hän sanoi. Kirjoittaminenhan on sinun harrastuksesi! Sinun pitäisi nauttia siitä. Joten tee sitä, minkä tekemisestä nautit.

Ensimmäinen ajatukseni oli, että kertoisin miehelleni hieman kustannusmaailman lainalaisuuksista, kustannussopimuksen saamisen vaikeudesta, ääriään myöten täynnä olevista kirjoittajakursseista, kilpailun kovuudesta ja kirjamarkkinoiden jatkuvasta tiukentumisesta ja erityisesti siitä, miksi minun oli hyvin tärkeää pohtia näitä asioita ja tehdä järkeviä, harkittuja päätöksiä.

Mutta toinen ajatukseni oli, että hän oli oikeassa. Tämä on ehkä oikeastikin juuri niin yksinkertaista. Minun pitää tehdä sitä, mitä toivoisin itseni tekevän. En voi koskaan täyttää kenenkään muun tai maailman minulle asettamia vaatimuksia, ja tulen onnettomaksi tai hulluksi, jos yritän niin tehdä. Kirjan kirjoittaminen ei ole asia, jonka voi viimeisen päälle laskelmoida. Se on niin pitkä ja raskas matka, ettei sille kannata lähteä vain miellyttääkseen muita.

Minun ei siis tarvitse perustella mitenkään tai kenellekään, miksi 30 jälkeen 30 on kirja, jonka nyt haluan kirjoittaa. Eikä minun tarvitse perustella sitä edes itselleni, riittää, että se vetää minua nyt puoleensa jostain syystä. Voi olla, että tunne on universumin tai intuition merkki siitä, että tässä kirjassa on sitä jotain. Todennäköisemmin minussa on itsessäni jotain, jonka haluan kirjoittaa ulos.

Minulla oli samanlainen tunne, kun kirjoitin 30 ennen 30:n. Teksti alkoi hupina, en ottanut sitä pitkään aikaan vakavasti, mutta silti aina palasin sen pariin. Jälkeenpäin ajatellen ymmärrän, miksi teksti oli minulle tärkeä. Kirjoitin naisesta, joka haaveili rakkaudesta, koska halusin itse olla sellainen, mutten jaksanut enää haaveilla. Kirjoitin lopun, jonka olisin itse halunnut lukea, sellaisen jossa ei tulekaan prinssiä pelastamaan, vaan onni löytyy itsestä. Käsikirjoitusten eri versioiden myötä miehet muuttuivat: ensimmäisen version kusipäistä tuli lopulta omalla tavallaan eksyksissä olevia ihmisiä, jotka eivät halunneet tehdä pahaa tai satuttaa, vaan olivat vain yksinkertaisesti vääriä Elinalle.

Omaan intuitioon luottaminen kuulostaa henkitieteeltä, mutta tietoinen mieleni perustelee tätä rationaalisesti näin, että jos kirjoitan jotain, jolla on itselleni merkitystä, sillä voi olla merkitystä muillekin. Jos uskallan olla rehellinen ja avoin, voi tekstini koskettaa muitakin. Mutta tätä ei voi mitenkään laskelmoida. En voi lopulta kirjoittaa kenellekään muulle kuin itselleni.

Olen siis päättänyt sulkea päästäni kaikki turhat pohdinnat ja toistella uutta mantraani: