Kolmoiselämää

Viime vuonna minusta tuntui usein, että elin kaksoiselämää. Päivät olin töissä, illat, viikonloput ja lomat kirjoitin. Tänä syksynä kirjallisuuden opinnot ovat lisänneet vielä yhden ulottuvuuden elämääni. Kyllä tämä kolmoiselämää vähintäänkin on! 

Olen melko luottavainen sen suhteen, että jos priorisoin, lasken rimaa ja suunnittelen hyvin, selviän aikatauluista. Mutta miten ihmeessä minun aivoni tästä selviävät?
Jokainen osa-alue kolmoiselämässäni vaatii aktiivista ajattelua. Tämän lisäksi pitäisi tietysti muistaa, mitä ostaa kaupasta, kenellä on synttärit tulossa, milloin kävinkään hammaslääkärissä ja tuliko kissat ruokittua. (Tai no, viimeisestä ei ehkä tarvitse olla huolissaan, kissat pitävät varsin omatoimisesti ja hyvin kovaäänisesti huolen ruoka-ajoistaan.)

En nimittäin halua päätyä siihen samaan vegetatiiviseen tilaan, jossa viime vuoden kaksoiselämän jälkeen lopulta olin. Touko- ja kesäkuun aikana aivoni olivat yhtä mössöä. En valehtele, jos väitän, että tekstiviestin kirjoittaminen oli jo aika vaativa tehtävä. Puhumattakaan sitten joistain käsikirjoituksista. 

Siksi olen nyt julistanut itselleni viikkoon yhden aivolepopäivän. Kyllä, kokonaisen päivän. Eikä sen aikana ole sallittua tehdä töitä, kirjoittaa tai opiskella. 

Voin kertoa, että jokainen kolmesta minästäni huutaa täysillä tätä vastaan. Kolmoiselämän mahduttaminen kalenteriin on riittävän haasteellista seitsemäänkin päivään, miten sitten kuuteen? 

Samaan aikaan olen aika varma siitä, että tämä olisi pitänyt tehdä jo paljon aiemmin. Heinäkuussa, kun aivotoiminta hiljalleen käynnistyi, tajusin tehneeni kirjoittamisen suhteen saman alkeellisen virheen kuin tein maratonille treenatessa. Harjoittelin kyllä riittävästi, monipuolisesti ja tunnollisesti, mutta unohdin sen tärkeimmän asian: lepo. 

Luulisi, että lepääminen on helppoa, mutta minulle se on osoittautunut hyvin vaikeaksi. Tiedän tarvitsevani sitä, mutta kerta toisensa jälkeen sorrun siirtämään lepäämisen huomiselle. Aina on niin paljon tehtävää! Aina on jotain kesken! Olen myös tyyppiä, joka ei kaipaa taukoa silloin, kun on innostunut. Eikä osaa pitää paussia silloinkaan, kun on väsynyt. Kaiken lisäksi minussa asuu vielä ylisuorittaja ja perfektionistikin (henkitoreissaan tosin jo). Jos en tee tätä nyt, en varmasti tee sitä huomennakaan, enkä ehkä ikinä, ja sittenhän saattaa jo maailmakin kaatua...

Jotenkin on niin helppo uskoa, että mitä enemmän tekee, sen enemmän saa aikaan.

Juoksusta opin ottamaan taukoa kantapään kautta. Tai tarkemmin ottaen polven, joka pakotti pitämään puolen vuoden juoksutauon. Nyt voin paljon paremmin, kun pidän kevyitä treeniviikkoja. Olen oppinut nauttimaan myös lajeista, joissa ei hikoilla ja tehdä täysillä. Juokseminen tuntuu vieläkin ihanammalta, kun sitä saa välillä vähän kaivata. 

Voisin kuvitella, että kirjoittamisenkin suhteen käy samoin, jos maltan levätä enemmän. Ajatukset kulkevat paremmin, kun aivot eivät ole tukossa. Ideat saavat kehittyä alitajunnassa. Työskentelyajan pystyy paremmin hyödyntämään levänneenä. 

Ehkä vähemmän sitten todellakin on enemmän. Jos juoksija kehittyy levossa, ehkä niin käy kirjoittajallekin? 

Auringonlasku aivolepolenkiltä