Syyskuun kirjavinkki: Sivuhenkilö

Miltä tuntuu yrittää tehdä taidetta, kun muut tekevät lapsia? Kuka tai mikä päättää, onko taide tai elämä arvokasta? Entä jos katseleekin elämää vähän sivusta?

Saara Turusen Sivuhenkilö kertoo esikoiskirjailijasta, jonka suuri unelma kirjasta on toteutunut. Se ei vain ole niin hienoa kuin luulisi. Suuren lehden arvostelussa paljon työstetty, tekijälleen tärkeä kirja leimataan tylsäksi nuoren naisen kasvukertomukseksi. Kirja saa arvostusta vasta, kun se palkitaan, eikä kertoja sittenkään ole ihan varma, onko se ymmärretty oikein. Samaan aikaan kertoja asuu isänsä ostamassa asunnossa, jossa on koukku katossa. Eikä osaa itse asentaa pesukonetta tai vaihtaa pyörän ketjuja.

Turusen teksti on nopealukuista, nasevaa ja vaikuttaa petollisesti naiivilta. Lyhyillä lauseilla ja yksinkertaisella kuvauksella kertoja puhuu itsestään ja arjestaan, mutta sitten kuitenkin jostain suuremmasta. Yksinkertaisen pinnan alla on isoja asioita. 

Sain kirjasta keväällä vinkin hikkaj:ltä blogini kommenteissa, ja päädyin seuraamaan kovin mielenkiintoista kirjallista keskustelua, johon osallistui mm. Turusen esikoiskirjan arvostellut Antti Majander kolumnillaan. Kuka päättää siitä, millainen kirjallisuus on arvokasta? Voiko setämies kirjoittaa kritiikin nuoren naisen kasvukertomuksesta? Näitä samoja teemoja pohtii myös Turusen kertoja. 

Kertojan kirjoittamista pidetään kirjassa narsistisena oman navan kaiveluna. Kieltämättä joinain hetkinä kertojassa on ärsyttäviä piirteitä. Miksi hän aina miettii kaiken itsensä kautta? Miksi hän ei toimi vaan valittaa?  Joonas Säntti taas pohtii Kiiltomadossa, onko naisiin ja miehiin jaottelu kirjassa jo liiankin selvä ja stereotyyppinen. 

Nämä taitavat kuitenkin olla tietoisia ratkaisuja. Naisen ei tarvitse olla vahva ollakseen päähenkilö, ihan oikeasti toimiva subjekti. Eikä aina miellyttävä. Nais- ja mieskuvan kärjistäminen taas taitaa olla Turusen tarkoitus ja tekniikka. Puputyttö-näytelmässäkin hän riepottelee naiskuvaa aika rajuilla keinoilla.

Onko sitten oman tarinan kertominen (enemmän tai vähemmän autofiktion keinoilla) tärkeää? Turusen kertoja pohtii, eikö taide saisi olla vain turhaa. Ja sitten kuitenkin Turunen kirjallaan osoittaa, että oman tarinan kertominen on tärkeää.

Tämä kirja voisi nimittäin kertoa minusta. Sen päähenkilö pohtii suorastaan hämmästyttävän osuvasti samoja asioita kuin minäkin tällä hetkellä. Miksi miehet määrittävät niin paljon (kirjallisuuden) historiaa ja sitä kautta väistämättä myös nykypäivää? Voiko elämä olla hyvää ja arvokasta, vaikka on yksin, ei mene naimisiin ja saa lapsia? Vaikka ei osaa oikein mitään oikeaa, tuntee vain teorioita ja taidetta?

Minä väitän, ettei nuoria naisia ole vielä liikaa esillä taiteessa. Minä tarvitsen sitä, että joku sanoittaa tätä minun todellisuuttani. Tämä totuus läsähti hätkähdyttävästi kasvoilleni viime keväänä, kun kävin katsomassa KOM-teatterin Veriruusut. Se oli minulle ensimmäinen sodasta kertova tarina, jonka pääosassa olivat nuoret naiset. Se kosketti. Aivan eri tavalla kuin ne tarinat, joissa pääosassa ovat miehet. (Toki muutenkin kyseessä oli poikkeuksellisen onnistunut teatteriesitys.)

Kirjallisuus tarvitsee monia ääniä. Turunen on tuonut joukkoon yhden sellaisen, jota minä ainakin sinne kaipaan. Oman tarinan kertominen voi kertoa myös jotain yhteiskunnasta ja maailmasta, kuten Turusen kertoja toteaakin. 

Lisää täältä:
Sivuhenkilö Aamun kirjassa
HS:n arvio kirjasta

Kuinka kirja syntyy 12: Henkilöhahmojen kehittelyä

Kuva Luistarin päälliköstä
Euran
Nauravasta lohikäärmeestä

Kun tarina jumittuu, ratkaisu voi löytyä henkilöhahmojen kehittämisestä. Mistä löytyy apua kehityskaaren löytämiseen? Voiko hahmoja ylipäätään suunnitella? Ja olisiko tämä kannattanut tehdä jo paljon aiemmin?

Laakson ja Aavan tarina ajautui jumiin keväällä. Pitkää jumia seurasi pitkä tauko. Sen aikana mielessä kävi kaikenlaisia vaihtoehtoja, ja niistä jopa houkuttelevin oli heittää roskiin koko käsikirjoitus. Langat olivat menneet niin solmuun, että sekavan vyyhden selvittäminen tuntui jo mahdottomalta tehtävältä.

Palautin kuitenkin keskeneräisen versioni Genreen harjaantumisen kurssin loppusuorituksena, ja sain siitä jälleen palautetta Katri Alatalolta. Jotain maagista tapahtui, kun luin palautetta, koska sen jälkeen lankakerästä alkoi jälleen löytyä punaisia lankoja.

Ehkä tärkeintä oli ymmärtää, että kaikesta sekoilusta huolimatta olin jollain tavalla oikealla tiellä. Oli oikea päätös nostaa nuoret näkökulmahenkilöiksi ja keskittyä heihin. Samalla heidän nostamisensa selkeään päärooliin tarkoitti  kuitenkin heidän hahmojensa ja kehityskaarensa syventämistä. Ainekset olivat tavallaan kasassa, mutta nyt kerätystä oljesta piti kehrätä kultaa. (Vertaus varastettu Erin Morgensterniltä.) 

Koska olin myös sattumalta samaan aikaan lukemassa John Trubyn Anatomy of a Story -teosta, päätin ottaa sen avukseni hahmojen kehittelyssä.

Trubyn teoria henkilöhahmon kehityskaaresta on hyvin yksinkertaistettuna seuraavanlainen:

1 Weakness and need - hahmolla on sisäinen, moraalinen heikkous. Hän käyttäytyy sen seurauksena jollain tavalla huonosti tai väärin. Hänen on voitettava tämä heikkous, josta hän ei ole tietoinen. Yleisölle tämä taso jää tarinan pinnan alle. 

2 Desire - hahmolla on halu saavuttaa jotakin. Halu on konkreettinen, ja se näytetään yleisölle heti. Hahmolla voi olla vain yksi keskeinen tavoite, eikä se voi täyttyä liian aikaisin.

3 Opponent - hahmolla on vastustaja, joka myös haluaa samaa. Kyseessä ei siis välttämättä ole pahis, vaan joku, joka seisoo hahmon halun tiellä. Romanttisessa genressä vastapuoli on esimerkiksi parin toinen osapuoli.

4 Plan - suunnitelman avulla hahmo päättää toteuttaa halun. Luonnollisestikaan suunnitelma ei saa olla liian yksinkertainen.

5 Battle - kohtaaminen vastustajan kanssa, konfliktin huippukohta.

6 Self-revelation - hahmo joutuu kohtaamaan heikkoutensa.  Hän tekee luultavasti vaikean päätöksen, lopettaa itsepetoksen ja romuttaa kulisseja ympäriltään.

7 New equilibrium - hahmo saavuttaa uuden tasapainon elämässään.

Kuva Euran Nauravasta lohikäärmeestä

Kohdat 1 ja 2 ovat tärkeimmät, koska ne määräävät jatkon. Tavoitetta ja heikkoutta etsiessä (sekä hahmogallerian luomisessa) voi käyttää apuna vaikkapa seuraavia Trubyn esittelemiä arkkityyppisiä hahmoja:

King or Father - vahva ja viisas johtaja, joka voi kuitenkin olla liiankin määräilevä

Queen or Mother - huolehtija ja hoivaaja, joka voi myös olla liian kontrolloiva

Mentor - vie eteenpäin tietoa, mutta voi pakottaa oppilaitaan noudattamaan vain omia oppejaan ja viemään eteenpäin omaa kunniaansa

Warrior - toteuttaa oikeutta, mutta voi joskus tuhota liiankin helposti heikot tieltään ja siirtyä toteuttamaan vääryyttä

Magician - osaa käyttää salattuja voimia, mutta voi siinä samalla tuhota maailman luonnollisen järjestyksen

Trickster - käyttää hyväkseen nokkeluuttaan ja taitojaan saadakseen mitä haluaa, mutta voi olla itsekäs valehtelija

Artist or Clown - näyttää kauneutta ja rumuutta, mutta voi olla perfektionisti tai tuhota kaiken tieltään

Lover - rakastaa, ymmärtää ja tukee, mutta voi unohtaa omat tarpeensa

Rebel - uskaltaa nousta vallitsevaa systeemiä vastaan, mutta voi myös tuhota sen samalla

Miten hahmo pukeutuu?
Millaisia asioita kuuluu hänen arkeensa?
Apua voi löytyä vaikkapa museosta!
Kuva Euran emännän asusta
Nauravasta lohikäärmeestä

Nämä eivät tietenkään ole ainoat eivätkä ainoat oikeat apuvälineet hahmojen kehittelyyn. Apuna voisi käyttää esimerkiksi Meyers-Briggsin persoonallisuustyyppejä, Vladimir Proppin satujen henkilötyyppejä, Voglerin arkkityyppejä tai Steven Reissin luontaisia motiiveja. 
(Linkit eivät johda parhaisiin tietolähteisiin, mutta tarjoavat yleiskäsityksen luokituksista.)

Minua auttoi erityisesti selkeän tavoitteen määrittäminen jokaiselle. Sain karsittua irtonaisia langanpätkiä pois vyyhdestä ja vahvistettua olennaisia. Prosessin seurauksena tiesin taas paremmin, mihin suuntaan olin menossa. Teksti lähti eteenpäin ja jumi purkautui.  

No, jos henkilöhahmojen kehittely kerran oli avain kaikkeen, eikö se olisi kannattanut tehdä heti ensimmäisenä? Kyllä ja ei. Voisin varmasti edelleen opetella suunnittelemaan paremmin, mutta toisaalta moni asia selviää vasta kirjoittaessa. Jokin suunniteltu idea ei toimi, se kehittyy eteenpäin tai tilalle tulee vielä parempi. Main, Pihlajan ja Pajun kohdalla keskeiset tavoitteet olivat muuttuneet alkuperäisistä versioista, ja kehityskaari täytyi muuttaa niiden mukaisiksi. Teksti elää, ja palasia löytyy koko ajan lisää. Tällaisenaan en mitenkään olisi voinut hahmotella kehityskaaria vielä vuosi sitten. Toisaalta olisin voinut miettiä silloin asiaa paremmin, ja kaaret olisivat voineet hahmottua aiemmin.

Tämän prosessin aikana muistui mieleeni myös yksi tärkeä asia henkilöhahmoista. Heille ei voi tehdä mitä tahansa. Hahmon kehittely ei ole vain teknistä! Liialla suunnittelulla voi suututtaa hahmon. Esimerkiksi Mai oli suunnitelmissani ajautunut niin kauas siitä tytöstä, jonka opin tuntemaan, etten enää tunnistanut häntä. Siksi en saanut hänestä pitkään aikaan otetta. Siksi hetken aikaa kuvittelin, ettei Mai edes ole tärkeä tarinassa. Yritin jopa vastahakoisesti miettiä vaihtoehtoja, joissa Mai poistuisi tekstistä.

Piirros vuodelta 2009, kun vasta tutustuin Maihin.
Sittemmin olen oppinut,
 ettei soturiprinsessa ole oikea termi,
vaikka tavallaan kuvaakin Maita hyvin.

Koko ajan minulla oli kuitenkin tunne, että Mai on jotenkin tärkeä. Olin oikeassa. Mai ilmestyi minulle ensimmäisenä ja näytti tien Laaksoon ja Aavalle. Kun olin hukassa Main kanssa, olin hukassa koko tarinan kanssa. Vasta kun annoin Main olla sitä, mitä hän alun perin näytti minulle olevansa, pääsin takaisin tarinan maailmaan. Nyt uhmakas taistelijatyttöni tekee, mitä tahtoo. Enkä enää pakota häntä romansseihin, koska hän ei itse ole niistä tippaakaan kiinnostunut. 

Henkilöhahmoja voi siis kehittää, heidän kehityskaartaan hahmotella ja juonta ympärillä muovata, mutta heistä ei voi tehdä jotain, mitä he eivät ole. Heillä on oma tahtonsa. Jollain tavalla henkilöhahmojen kehittelyssä on siis kyse myös siitä, että hitaasti ja kuunnellen opettelee tuntemaan yhteistyökumppaninsa paremmin. 

* * *

Ajattelin ottaa selvää, kuinka kirja syntyy. Seuraan tässä blogitekstisarjassani yhden käsikirjoituksen matkaa kohti valmista käsikirjoitusta. Vielä en tiedä itsekään, kuinka matka päättyy.

(Tällä hetkellä tuntuu, että kyllä tästä vielä kirja tulee. Joskus.)

Kannattaako kirjoittamista opiskella?

Viime viikolla päättyi pitkä matka, kun tililleni tulivat viimeiset opintopisteet kirjoittamisen opinnoista. Olen nyt suorittanut Jyväskylän avoimessa yliopistossa kirjoittamisen perusopinnot (30 op) ja aineopinnot (40 op). 

Moni on kysellyt, onko opinnoista ollut hyötyä. Kannattaako kirjoittamista opiskella?

Lyhyt vastaus: Kyllä.

Pitkä vastaus: 
Pohdin kirjoittamisen perusopintojen jälkeen, voiko kirjoittamista opiskella. Edelleen olen sitä mieltä, että kirjoittaminen on taito, jota voi (ja pitää) kehittää yksin ja itsenäisesti, mutta kehittyminen on nopeampaa, kun saa apua ja tukea. Eli kirjoittamista voi ja kannattaa opiskella. 

Minulle suurin syy aloittaa opinnot oli palaute. Sen saaminen omista teksteistä on arvokkainta saatavilla olevaa apua, varsinkin kun palautetta on mahdollista saada kirjoittamisen ammattilaisilta. Pidemmistä proosateksteistä ohjaajilta saamani palaute olikin minulle odotetusti opintojen parasta antia. Sen avulla sain kahta käsikirjoitusta isot harppaukset eteenpäin. 

Lyhyistä harjoitusteksteistä saatu vertaispalautekin on jälkeenpäin ollut arvokasta - se auttoi huomaamaan omia maneereita ja heikkouksia, mutta myös vahvuuksia. Samoin toisten tekstien kommentointi oli yllättävän hyödyllistä myös itselle, sillä se opetti analysoimaan omia tekstejä paremmin.

Palautetta voi toki hankkia muillakin tavoilla. Kirjoituskurssit, vertaispalaute ja maksulliset palautepalvelut voivat auttaa kehittymään kirjoittajana aivan yhtä hyvin. Minä valitsin kuitenkin yliopisto-opinnot kahdesta syystä.
Ensimmäinen oli hinta. Jyväskylän avoimen yliopiston opinnot olivat paljon halvemmat kuin monet nelinumeroista panostusta vaativat kirjoittajakoulut. Toisekseen yliopistossa suoritetuista opinnoista saa opintopisteitä ja opintokokonaisuuksia. Ennakoin, että jossain vaiheessa saattaisin olla tekemässä toista tutkintoa, jolloin valmiista sivuaineesta voisi hyötyä.

Tietokirjoittamisen kurssilla riitti luettavaa.. 

Yliopisto-opintoihin liittyy kuitenkin aina tieteellisyys ja teoreettisuus. Opiskeluun sisältyi siis paljon muuta kuin fiktiivisten tekstien kirjoittamista, ja näiden kurssien suorittaminen vei tietenkin aikaa minulle tärkeimmältä eli käsikirjoitusten työstämiseltä. Vaikka kurssien taustamateriaalit oli valittu hyvin ja niihin tutustuminen oli lähes poikkeuksetta todella mielenkiintoista, oli teoreettisen esseen kirjoittaminen lähdeviittauksineen lähes yhtä poikkeuksetta tuskallista. Esseet aiheuttivat myös aikatauluhaasteita. Niiden kirjoittaminen vaati, että sain raivattua aikataulusta vapaaksi useamman tunnin mittaisia keskittymispätkiä. 

Toisaalta enpä olisi tullut tutustuneeksi pelikäsikirjoittamiseen tai terapeuttiseen kirjoittamiseen ilman opintoja. Löysin matkan varrelta itsestäni myös pienen tietokirjoittajan ja jopa runoilijankin. Jyväskylän opintokokonaisuuden kautta sain kirjoittamisesta laajemman kuvan. Oli yllättävää, miten paljon "turhalta" tuntuvilta kursseilta saattoi tarttua mukaan. Tietokirjoittamisen kurssilta löysin uusia eväitä blogiini. Pelikäsikirjoittamisen kurssilla tutustuin sattumalta kasveihin liittyvään mytologiaan, ja hyödynsin tietoja myöhemmin käsikirjoituksessa. Terapeuttisen kirjoittamisen kurssilla en oppinut niin paljon kirjoittamisesta, mutta sitäkin enemmän itsestäni. 

Ehkä suurin yllätys oli runouskurssi, joka tuntui itsestäni kaikista kaukaisimmalta ja herätti eniten ennakkovastustusta. Se kuitenkin herätti minut aivan eri tavalla huomioimaan tekstin rytmin ja pohtimaan sanojen monimerkityksellisyyttä. Kurssi olikin yksi hyödyllisimmistä, ja sen jälkeen tuntui, että kirjoittamiseni nousi aivan uudelle tasolle. 

Iskee suorastaan nostalgia,
kun katselee runouskurssin kirjapinoa..

Epäsuorasti opiskeluista oli hyötyä myös siinä, että löysin muiden kirjoittajien pariin. Tietenkin olisin voinut etsiä muita kirjoittajia somesta tai kirjoittajakursseilta, mutta en tiedä, olisiko sitä tullut tehtyä. Olen epäsosiaalinen introvertti enkä herkästi lähesty muita ihmisiä. Opinnot pakottivat minut tekemään yhteistyötä muiden kanssa ja hankkimaan vertaispalautetta. 

Kun löysin muiden kirjoittajien pariin, käsitykseni kirjoittamisesta ja itsestäni kirjoittajana muuttui ja kasvoi. Oman kirjoittajaidentiteetin kasvattaminen onkin opintojen suurimpia etuja. Omaa työskentelytapaa ja omaa tyyliä on joutunut etsimään, pohtimaan sekä vertaamaan muihin. Minulla on nyt realistisempi käsitys kirjoittamisen kentästä ja omasta paikastani siellä. 

Luovuus. Niin kiehtovaa. Niin käsittämätöntä.
Niin kaksijakoista. 

Opiskelu ei tietenkään joka heti tuntunut ihanalta itsensä kehittämiseltä. Työstressin lisäksi tuli väistämättä välillä opiskelustressiä ja ajanhallintaongelmia, vaikka suunnittelin tahtini maltilliseksi. Onneksi Jyväskylän avoimessa yliopistossa oli otettu todella hyvin huomioon myös työssä käyvät. Tarjolla oli useita, joustavia suoritustapoja. Itsenäiset tehtävät oli helppo sovittaa omiin aikatauluihin, kun taas verkkokursseilla pienet välitavoitteet ja yhteistyö muiden opiskelijoiden kanssa auttoivat edistymään. Kurssikokonaisuudet ja oppimistehtävät olivat hyvin suunniteltuja ja opettajat sekä ohjaajat ammattitaitoisia, kannustavia ja tarkkanäköisiä. Tämän helpommaksi ei opiskelua enää olisi voinut tehdä.

On ehkä lopulta vaikea määritellä, miten suurta hyötyä opiskelusta minulle oli. Siitä olen varma, että olen kehittynyt kirjoittajana näiden vuosien aikana, ja että osa siitä kehityksestä on opintojen ansiota. Sinänsähän kirjoittamisen opinnot eivät suoraan anna pätevyyttä mihinkään. (Tämä taitaa tosin koskea aika isoa osaa yliopisto-opinnoista...) On itsestä kiinni, kuinka aktiivisesti osaa hyödyntää oppimaansa. Uskon vahvasti elinikäiseen oppimiseen jo itseisarvona ja siihen, että kaikesta uudesta on aina jotain hyötyä jossain yhteydessä. 

Stephen King vertaakin Kirjoittamisesta -teoksessaan kirjoittajan ammattitaitoa työkalupakkiin. Mukana on hyvä olla erilaisia työkaluja, vaikka niistä normaalisti tarvitsee vain paria. Koskaan kun ei voi tietää, milloin teksti tuottaa yllättäviä hankaluuksia, ja harvinaisemmat työkalut ovatkin tarpeen. 

Suosittelen lämpimästi kirjoittamisen opiskelua, jos haluat kehittyä kirjoittajana. Saat varmasti pakkiisi uusia työkaluja - sellaisiakin, joita et ennen tiennyt olevan olemassakaan. 

Luonnollisesti suuri kiitos opintojen loppuun saattamisesta kuuluu Mimille,
joka toimi henkisenä tukena, taukovahtina
ja suurena apuna näppäimistön harhalyöntien määrän kasvattamisessa. 

Maailman onnekkain tyttö

Luulen, että minä olen maailman onnekkain tyttö.

En siksi, että olisin saanut elämässä kaiken, ainakaan helpolla. Enkä siksi, että aina olisi helppoa tehdä työtä, jota rakastaa, ja harrastaa tavoitteellisesti kirjoittamista, jota rakastaa. Vuorokauden tunnit käyvät nopeasti vähiin, varsinkin niinä hetkinä, kun käsikirjoitus on siinä vaiheessa, että sen parissa haluaisi olla ihan koko ajan, ideoita pulppuaa ja ne pitäisi vain päästä laittamaan paperille. Kirjoittaminen ei jätä rauhaan, koko ajan hahmot nykivät hihasta. Ei pääse lomalle, ja vielä pahempaa, ei edes halua päästä. 

Samaan aikaan töissä nuoret nykivät hihasta, ja mielellänihän minä autan, mutta sitten jään taas kiinni oikeaan maailmaan. Päätän lähteä aiemmin töistä, mutta kun lupasin, ja oikeastaan haluaisin myös sen kivan ryhmän kanssa tehdä jotain kivaa, tätäkin materiaalia pitäisi vähän päivittää, ja olisipa kiva kokeilla tuotakin tätä uutta juttua tunneilla, mutta sekin vaatii valmistelua...

Aika usein valitsen sen työn, josta minulle maksetaan, ja kirjoittaminen kärsii. Hirvittävä riittämättömyyden tunne roikkuu koko ajan kannoillani. En vain ehdi, jaksa enkä pysty. Käsikirjoitukset valmistuvat tuskattuvan hidasta tahtia. Vertaan itseäni muihin kirjoittajiin ja ajattelen, että olen epäonnistunut, kun en pysty samaan tahtiin. 

Välillä tekisi mieli vähän valittaa. Miksi minun pitää koko ajan hajota kahteen suuntaan? Miten kaikki muut saavat niin paljon enemmän aikaan? Miksi minä en voi saada kaikkea? Tai edes lottovoittoa tai tuplatunteja vuorokauteen? Missä välissä ehdin elää enkä vain viettää laatuaikaa tietokoneeni kanssa?

Mutta en valita. En sen jälkeen, kun valitukseeni kerran tokaistiin takaisin: Ymmärrätkö, miten poikkeuksellisen onnekas olet, kun sinulla on elämässäsi jotain, jota haluat oikeasti tehdä? 

Niinpä. Ihan oikeasti, kuinka moni löytää elämäänsä edes yhden asian, josta todella pitää? Kuinka onnekas täytyy olla, että löytää niitä vielä kaksi, ja toisesta niistä vielä saa elantonsa?

En sitten kuitenkaan vaihtaisi elämääni kenenkään toisen kanssa. En lottovoittajan, en edes bestseller-kirjailijan. Minun käsikirjoitukseni edistyvät hitaasti. Minun kalenterini on täynnä. Minun kapasiteettini ei yksinkertaisesti aina riitä kaikkeen.

Mutta ainakin saan elää tehden juuri niitä asioita, jotka ovat itselleni merkityksellisiä. Kyllä, olen maailman onnekkain tyttö.