Lopettelin juuri viimeisimmän Himoshoppaajan, jonka ahmin lähes yhdeltä istumalta. Kirja oli ihan sietämätöntä hömppää, ja jos sen tapahtumia alkaisi selostaa ääneen, alkaisi varmaan vähän nolottaa, että tällaistako minä luen... mutta ei sitä voinut laskea käsistäänkään, teksti imaisi mukaansa ja viihdytti ihan loppuun asti. Jotain Kinsella siis tekee oikein.
Ei ole montakaan vuotta siitä, kun itsekin pidin kaikkea romanttista viihdettä Harlekiini-tasoisena ja katselin nenänvarttani pitkin sydämellä merkittyjä kirjoja kirjastossa. Tuollaista tyhjää, mitäänsanomatonta tekstiä, ajattelin. Kaikkihan sen tietävät, että lopussa se nainen rakastuu ja saa sen miehen!
Monen vuoden tauon jälkeen tartuin kuitenkin Kira Poutasen Rakkautta au lait -kirjaan. Olen itsekin viettänyt jonkun verran aikaa Ranskassa, ja kirjaa lukiessani äkkiä tajusin, mikä määrä kokemusta Ranskasta, ranskalaisista ja ranskalaisesta kulttuurista on kirjoittajalla täytynyt olla. Että täytyykin itse asiassa olla jonkun verran fiksu, että pystyy kirjoittamaan tällaisen alusta loppuun sujuvasti etenevän juonen ja piilottamaan sen kaiken keveän pinnan alle.
Innostuin siis lukemaan lisää chick litiä, ja vakuutuin pian siitä, että vaikea laji on kyseessä. Ainakin sen perusteella, että aika monesta kirjasta tuli sellainen olo, että kyllä minä osaisin tehdä paljon paremmin. No, jälkeenpäin tietysti tajuan, miten suuret luulot minulla oli itsestäni... Mutta päätin siis kirjoittaa aivan huvikseni itselleni pöytälaatikkoon erään huhtikuun Camp NaNoWriMon aikana chick lit -tarinan. Päähenkilöksi otin itseäni kovasti muistuttavan Elinan ja kirjoitin hieman ajatuksella, että teksti on myös parodiaa elämästäni.
Ehkä juuri siksi, että odotukset olivat niin alhaalla, lähti teksti lentoon. Minulla oli hauskaa kirjoittaessani, mutta hautasin kuitenkin tekstin pöytälaatikkoon. Palasin siihen muutaman kuukauden kuluttua ja kun huomasin edelleen naureskelevani sille, laitoin sen parille kaverillekin. Heitäkin nauratti, joten aloin miettiä, että olisiko tässä sittenkin jotain, kun se niin veti puoleensa. Eihän se ollut yhtään sitä, mitä olin kirjoittanut aiemmin, mutta ehkä sen takia siihen olikin niin helppo tarttua.
Muokkasin siis käsikirjoitusta eteenpäin, ja siitä tuli sitten lopulta se teksti, jonka lähetin kustantamoihin. Toki kynnys oli alhaalla, kun eihän tämä ole sitä mitä minä kirjoitan. Hylkäyksen vaihtoehto ei tuntunut niin vakavalta, kun en itsekään ottanut tekstiä vakavissani.
Kunnes eräs kustannustoimittaja näki tekstissä potentiaalia ja aloin ottaa 30 ennen 30: tosissani ja muokata sitä vakavasti otettavaksi käsikirjoitukseksi. Silloin viimeistään tajusin, ettei viihteen kirjoittaminen mitään helppoa ja hauskaa ole. Keveyden harhan luominen on kovaa työtä. Ja silti, yhä edelleen saan itseni kiinni miettimästä, että pitävätkö kaikki minua ihan typeränä, kun kirjoitan tällaista hömppää. Ihan kuin kirjoittajan teksti jotenkin suoraan kuvaisi häntä itseään! Että jos kirjoittaa dekkareita, niin on itsekin murhanhimoinen?
(Jännä muuten, että monesti viihteellisetkin dekkarikirjailijat otetaan vähän vakavammin kuin chick litin kirjoittajat. Vai kuvittelenko vain?)
Eihän chick litiä lukemalla mitenkään paremmaksi ihmiseksi tule, mutta ei välttämättä mitään muutakaan lukemalla. (Vaikka toki uskonkin siihen, että lukeminen kannattaa aina.) Viihderomaanin kirjoittaminen on kuitenkin taitolaji siinä missä minkä tahansa muunkin romaanin kirjoittaminen, enkä usko, että moni vakavasti otettava kirjailija edes välttämättä osaisi kirjoittaa viihdettä.
Keveys ei tarkoita automaattisesti huonoutta, esimerkiksi Kinsellan henkilöt ovat minusta todentuntuisemmin kuvattuja kuin monien suomalaisten marrasräntäromaanien masentelijat.
Makunsa kullakin. Ei kaikkien tarvitse chick litistä pitää. Minä näen, että se on yksi väylä todellisuuden kuvaamiseen, eikä se ole täydellinen kuten eivät mitkään muutkaan väylät. Minulle se väylä taitaa sittenkin sopia - maailma on niin paljon mukavampi paikka glitterhippusateen läpi katsottuna kuin räntämärkänä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti