Kirjamessuperjantai: satujen loppuja, yönaisia ja kritiikkitapaus

Helsingin Kirjamessujen perjantain aiheita olivat Vanhatalon ja Vilkon rakkaussatujen loput, Mia Kankimäen yönaiset, Saara Turusen kritiikkitapaus sekä Antti Nylénin vetoomus taiteen puolesta.

                      

Tänä vuonna aloitin kirjamessut perjantaina (ensimmäistä kertaa bloggaajapassilla!). Ennakkoon minussa aiheuttivat hämmennystä lavojen uudet nimet, jotka oli haettu Helsingin kaupunginosista. (Enkä ilmeisesti ollut ainoa hämmentynyt, koska messujen sivuille oli lisätty selvennys, että kaikki paikat sijaitsevat nimistään huolimatta Messukeskuksessa.) Logiikka ei auennut maalaiselle millään tavalla, mikä aiheutti välittömästi tunteen, etteivät messut ehkä ole tarkoitettu Helsingin ulkopuolisille asukkaille. Toivoisin kyllä, että jatkossa lavat olisi nimetty kirjallisuudesta haetuilla nimillä! Vaikka messut järjestetään Helsingissä, koen niiden olevan kirjallisuuden kautta ihan koko valtakunnan tapahtuma.

Ohjelma sen sijaan oli jälleen kerran niin monipuolista, että runsaudenpula aiheutti suoranaista ahdistusta. Käytössäni oli jo Turun kirjamessuilla hyväksi havaittu taktiikka, eli en edes yrittänyt poukkoilla paikasta toiseen vaan keskityin (jollain vaikealla ja epämääräisellä logiikalla valittuihin) kiinnostavimpiin.

Polygamiaa vai monogamiaa? Klikkiotsikon takana Pauliina Vanhatalo ja Marjo Vilkko keskustelivat rakkaustarinoista sekä rakkaudesta sen jälkeen, kun satu loppuu. 

Perinteisissä rakkaustarinoissa noudatetaan kaavaa, jossa x ja y tapaavat, sitten pari kohtaa vaikeuksia ja lopulta onnellisessa lopussa päätyy yhteen. Mutta mitä sitten tapahtuu? Vanhatalon autofiktioromaani Toinen elämä kertoo keski-ikäisen naisen elämästä sen jälkeen, kun valinnat on tehty. Vilkon kirja Vilpitön sydän kertoo tarinan eronneesta, lapset tehneestä naisesta ja nuoremmasta, lapsettomasta miehestä, jotka päätyvät avoimeen suhteeseen. 

Vilkko kertoo saaneensa paljon vihaista postia sanottuaan haastattelussa, että avoin suhde voi olla jopa romanttisempi. Hän ei kuitenkaan koe olevansa polygamian lähettiläs sen enempää kuin Vanhatalo koki olevansa monogamian lähettiläs. Vanhatalosta romantiikasta luopuminen voi olla myös vapauttavaa. Ajoittain suhde saa olla myös arkea, biojätepusseja ja auton renkaita. 

Tietokoneen ruudun takaa pilkistelee Marjo Vilkko, keskellä Pauliina Vanhatalo
 ja haastattelijana kustannustoimittaja Mirjam Ilvas

Vilkosta nuorten rakkauselämässä moni ei pääse edes tarinan alkuun. Vanhatalosta tarinat taas ovat lyhentyneet. Pitäisikö elämä ylipäätään nähdä tarinana? Vanhatalo kertoi ymmärtävänsä, ettei elämä ole juonellinen, mutta silti helposti näkevänsä elämän tarinana. Monet yksityiskohdat asettuvat tarinan aihioiksi hänen mielessään ja hänestä tuo iloa, kun kuvittelee itsensä oman elämänsä päähenkilönä. Vaarana tässä on tietenkin se, että puskee tarinaa väkisin elämäänsä. 

Keskustelijat pohtivat myös rakkaustarinoita aikuisten satuina. Viihteelliset kasvutarinat voivat onnellisen lopun kautta olla lohdullisia. Voisiko rakkaustarinan loppu olla avoin? Vanhatalosta oli ainakin vapauttavaa huomata tekstiä editoidessa, että tekstissä voi esittää myös kysymyksiä, joihin ei itse osaa vastata. 

Mia Kankimäki jätti työnsä ja lähti maailmalle seuraamaan yönaisia. Syntyi Naiset joita ajattelen öisin. 

Katja Kallio haastattelee Mia Kankimäkeä

Mia Kankimäkeä inspiroivat naiset, jotka ovat eläneet elämäänsä jotenkin toisin. Näitä naisia hän ajatteli öisin ja heistä hän haki turvaa ja inspiraatiota. Hän päätti lähteä seuraamaan naisten jälkiä maailmalle tilanteessa, jossa hän oli miehetön, lapseton ja työstään irtisanoutunut.

Matkoillaan Kankimäki kirjoitti joka ilta kokemuksiaan ylös 2-3 tuntia. Tämän jälkeen hän teki valtavasti tutkimustyötä, ja lopulta hän alkoi miettiä, miten kaikesta saisi rakennettua kokonaisuuden. Hän kertoi tunteneensa välillä epätoivoa ja miettineensä, liittyykö mikään mihinkään. Tarinan rakentaminen ja kirjan valmistuminen kestivät useamman vuoden.

Esikoista tehdessään Kankimäki loi oman erikoisen genrensä, jossa yhdistyvät matkakirja, fakta, fiktio ja autofiktio (ajatuksiani kirjasta täällä). Hän ei halunnut kirjoittaessaan edes miettiä genreä liikaa, mutta kustantamossa valinta oli tehtävä. Hän päätyi tietokirjallisuuteen.

Kiinnostavia yönaisia on vielä paljon jäljellä Kankimäen mielessä. Kallion mukaan Kankimäestä on itsestään tulossa monelle oma yönainen - minullekin.

Vuoden kirjallisuuskohu nousi Saara Turusen Sivuhenkilöstä. Turunen kertoi ajatuksiaan kritiikkitapauksesta. 

Turunen rikkoi kirjassaan Sivuhenkilö kirjoittamattoman tabun ja nosti esiin kirjailijan ajatuksia kritiikistä. Tämä aiheutti kohun. Turunen kokee, että aika oli kypsä keskustelulle, sillä sosiaalinen mediakin perustuu paljon sille, että otetaan kantaa eri asioihin. Eikö taiteen sitä paitsi nimenomaan pitäisi käsitellä tabuja?

Moni oli kehottanut Turusta iloitsemaan kohusta ja sen aiheuttamasta keskustelusta. Alkuun Turunen ei osannut iloita asiasta, mutta näki nyt, että kirjasta virinnyt keskustelu oli hedelmällinen ja toi esiin hyviä puheenvuoroja. Keskustelussa nousi esiin esimerkiksi Helsingin Sanomien valta teosten nostajana ja tuhoajana, mikä mielestäni on hyvä tiedostaa.

Saara Turunen keskustelemassa kritiikkitapauksesta Vesa Rantaman kanssa

Sivuhenkilöä on kritisoitu yksipuolisesta mieskuvasta. Turunen esitti vastakysymyksen: Miksi hänen pitäisi ottaa tietyntyyppiset miehet huomioon kirjassaan? Kirjoittaminen ei ole demokraattista, vaan oman näkökulman kertomista. Monesti feministisiä näkökulmia esiin tuovilta teoksilta kuitenkin jostain syystä odotetaan kaikkien näkökulmien huomioimista. 

Turunen tutkii sitä paitsi kirjassaan sivullisuutta, ja mieskin voi samastua päähenkilön sivustajakatsojan rooliin. Merkittävää ei myöskään ole se, miten paljon teos on fiktiota, autofiktiota tai faktaa. Kirjaa vain usein markkinoidaan kirjailijan kautta.

Rantamaa mietitytti se, miten eri tavoilla kirjaa on luettu ja miten erilaisia asioita siitä oli nostettu esiin. Hänestä tuntui, että jotkut kriitikot olivat lukeneet aivan eri kirjan. (Omia ajatuksiani kirjasta täällä.) Sekä Rantama että Turunen olivat yhtä mieltä siitä, ettei kriitikon tehtävä ole kertoa, mistä piti ja mistä ei. Kriitikon tehtävä on asettaa teos kirjalliseen jatkumoon ja kontekstiin.

Kustannusalan realiteeteista ja kirjailijan työstä kertoi inhorealitisella otteella Antti Nylén. 

Nylénin esseeproosateos Häviö on puheenvuoro ja vetoomus taiteen puolesta. Kirjan ulkoasu on epätavallinen ja Nylén on itse ollut sitä suunnittelemassa. Koska teoksen sanoma on epämukava, hän halusi fyysisen lukukokemuksenkin olevan epämukava. 

Hän on nelikymppinen kirjailija, joka ei ole tehnyt muita töitä, ja havahtunut siihen, ettei kirjojen kirjoittamisella juuri elä. Muita töitä hän ei enää saisi edes Hesburgerin kassalta. Eikä kirjoittaminen tähän havaintoon lopu. 

Nylén kuvaa teostaan inhorealistiseksi. Siinä puhutaan paljon rahasta, joka Nylénille on jokin mystinen juttu, jota ei koskaan ole. Kirjailijan työ kuvataan järjettömäksi hommaksi, kirja-ala vain niukkenee eikä työllä voi tulla toimeen. Teoksia myydään 500 tai 1000 ja kirjailija odottaa lottovoittoa, apurahaa tai palkintoa.

Samaan aikaan hän teksteillään tekee tärkeää yhteiskunnallista työtä ja pääsee osaksi kirjallisuuden kaanonia. Nylén on tästä hyvästä kirjoittanut kirjaansa yhteiskunnalle laskun palveluksistaan. Hänestä taiteilijapalkka voisi olla yksi ratkaisu toimeentulo-ongelmiin.

Antti Nylén haastateltavana

* * *

Perjantaina kuuntelin vielä keskustelun äänikirjoista ja niiden noususta, mutta palaan tähän myöhemmin, kun minulla on lisää kerrottavaa omasta Storytel-kokeilustani. 

Lauantain raporttia mm. feministisestä fantasiasta ja monimuotoisista hahmoista tulossa seuraavassa blogiartikkelissa!