30 ennen 30 kaksi vuotta!

30 ennen 30: n julkaisusta on (yhtäkkiä!) kulunut kaksi vuotta. Miltä teksti tuntuu tauon jälkeen? Kuinka kirjoittaisin sen nyt? Ja kannattiko omakustanne?

Ensiksi tunnustus. En ollut todellakaan ajatellut palata tekstin pariin vielä tänä syksynä. Olen viimeiset kaksi vuotta vältellyt kirjan avaamista ja pienienkin tekstin pätkien näkemistä missään yhteyksissä. Ensimmäinen syy tähän on, että olin totaalisen kyllästynyt tekstiin sen julkaisuhetkellä. Se oli kyllä mielestäni hyvä, mutta ei nyt hyvääkään tekstiä jaksa loputtomasti lukea uudestaan ja uudestaan. Toisekseen teksti oli jo julkaistu. Mitä sitä nyt enää hyödytti lukea, kun se oli jo maailmalla? Ei sitä nyt enää voinut muuttaa. Kolmannekseen toivoin välimatkan kasvattavan omaa objektiivisuuttani tekstiä kohtaan sitten joskus, kun palaisin sen pariin (eli alustavien suunnitelmieni mukaan ehkä seuraavassa elämässä).

Sitten kesällä Lind & Co lähestyi minua ja halusi tehdä 30 ennen 30:stä äänikirjan. Päätin, että tämä oli nyt merkki, ja että kuuntelen kirjan heti, kun se ilmestyy. Niin tein. 

(En siis vieläkään teknisesti ottaen ole lukenut tekstiä uudelleen. Oman tekstin kuunteleminen toisen lukemana on ihan eri juttu. Kati Tamminen lukijana on täydellinen valinta, hän on ihan mahtava Elinana enkä voisi olla tyytyväisempi hänen työhönsä. Mutta väistämättä Tammisen tulkinta Elinan tarinasta on tulkinta. Jollain hassulla tavalla minun kirjani ei äänikirjana ole minun, ainakaan vain minun.)

Miltä tuntui palata jo julkaistun tekstin pariin?
Arvasin tekstin nostavan esiin myös paljon ajatuksia ja tunteita kirjoitusvuosilta, myös omasta kolmenkympin kriisistäni. (Nythän olen jo siirtymässä kohti neljänkympin kriisiä, pidän vain tämän pienen kolmevitosen välikriisin tässä ensin). 
En silti ollut täysin varautunut siihen tunnemyrskyyn, jonka teksti herätti. Nostalgiaa, haikeutta, ikävääkin. Hämmennystä ja epätodellista olo. Aika nopeasti kävi selväksi, että omaan tekstiin on täysin mahdotonta suhtautua objektiivisesti. Kaksi vuotta taukoa ei ainakaan riitä mihinkään. 

Tauosta huolimatta pystyin yllättävän hyvin muistamaan tekstin. Eipä ihme, tulihan se luettua editointivaiheessa noin tuhanteen kertaan läpi... Objektiivisuutta oli turha tavoitella senkin takia, että mieleen palasi koko ajan vanhoja versioita niin juonen kulusta, kohtauksista kuin lauseistakin. Siitä huolimatta välillä onnistuin nauramaan ihan ääneen omille vitseilleni. (Noloa, mutta täysin Tammisen vika!) 

Välillä muistikuvani olivat vääriä ja yllätin itseni pariin kertaan myös positiivisesti. Odotin useampaa hankalaa ja editointia vaatinutta kohtaa hampaat irvessä, mutta olinkin ne viimeisissä versioissa onnistunut ratkaisemaan tyylikkäästi. Monessa kohtaa teksti oli siis paljon parempaa kuin muistelin!

Entä mitä tekisin nyt toisin?
Aivan kuin tilauksesta pääsin kirjamessuilla kuuntelemaan Taina Haahdin, Juha Itkosen ja Tomi Kontion keskustelua suhteesta jo julkaistuihin teoksiin (tiivistys täällä). Kiinnosti todella paljon kuulla, onko kustantamon ja kustannustoimittajan kautta julkaistu teos kirjailijoiden mielestä valmis vielä vuosia julkaisun jälkeen. Ja vastaus oli, että ammattikirjailijatkin muuttaisivat jo julkaistuja tekstejään! (Paitsi Itkonen, joka oli vältellyt tekstejään vielä tehokkaammin kuin minä, eikä ole esimerkiksi vieläkään lukenut esikoisromaaniaan julkaisun jälkeen.)

Valmis on siis varsin katoava piste. 30 ennen 30 oli kaksi vuotta sitten mielestäni valmis, mutta nyt saattaisin kertoa tarinan toisin. Teksti voisi hyötyä ainakin tiivistämisestä, mistä sainkin monelta taholta palautetta.

30 ennen 30 oli kuitenkin esikoisromaanini. Tekstin julkaisusta on kaksi vuotta, mutta kirjoittamisesta ja sen aloittamisesta paljon pidempään. Kirjoitin tekstiä aktiivisesti vuosina 2013-2015. Se on tietynlainen kuva minusta tiettynä aikana - jos siis käytän Itkosen vertausta Kirjamessuilta. Ehkäpä juuri siksi en tekstiä enää muuttaisikaan. Pieni roso kuuluu siihen. (Ammattikirjailijatkin pohtivat, että liialla hiomisella tekstistä voi jopa kadota jotain olennaista.)

Olen myös Itkosen kanssa samaa mieltä siitä, että olisi surullista, jos esikoisromaani olisi kirjoittajan paras romaani. Minusta on ainakin mahtavaa huomata, että olen kehittynyt kirjoittajana vieläkin eteenpäin!

Kannattiko teksti sitten julkaista jo kaksi vuotta sitten?

Palaan jälleen ikuisuuskysymykseen. Milloin teksti on valmis, ja onko se sama asia kuin julkaisukelpoinen?
30 ennen 30 ei ole täydellinen, mutta minusta se on kuitenkin edelleen todella hyvä. (Enkä aio lisätä perään omassa genressään, koska eihän millään muulla tavalla voi olla hyvä.) Kustantajan siunaus on toki tietynlainen merkki valmiudesta, mutta edelleen, ammattikirjailijatkin muuttaisivat vanhoja tekstejään vuosien jälkeen. Omakustantajana minä olen lopulta yksin tehnyt päätöksen julkaisukelpoisuudesta, mutta ajattelen, ettei sen miettiminen enää ole minun asiani. Jokainen lukija voi itse tehdä omat arvionsa.

Kuten Haahti Kirjamessuilla sanoi, täydellistä ei ole. Samaa tekstiä ei voi hioa loputtomiin. Jossain vaiheessa jokaisesta tekstistä täytyy päästää irti. 30 ennen 30:n kohdalla se hetki oli aivan ehdottomasti kaksi vuotta sitten. Eikä tämän tekstin kohdalla vain ollut mahdollisuutta, että olisin jättänyt sen pöytälaatikkoon. (Siellä on kyllä monta muuta pitkään, hartaudella ja sydänverellä työstettyä käsikirjoitusta, eli en ole väkisin työntämässä maailmaan jokaista hengentuotostani.)

Julkaisun jälkeen saatoin myös jatkaa kirjoittajaelämää eteenpäin ja keskittyä uusiin projekteihin (jotka alkavat nyt olla loppusuoralla). Julkaisu oli piste projektille ja alku uudelle.

Kaduttaako vai kannattiko?
En ole katunut päivääkään. Tein ehdottomasti oikean päätöksen. Toki on hetkiä (lähes päivittäin), kun epäilys, itseinho ja itsekritiikki iskevät. Mutta jotenkin ajattelen, että  nekin kuuluvat asiaan. Jos tekee jotain itselleen tärkeää, kokee väkisinkin myös negatiivisia tunteita. Siitä ei pääse, että joutuu kerta toisensa jälkeen kohtaamaan pahimmat mörkönsä. Enkä oikein usko, että kustantajan kautta julkaiseminen poistaisi noita tunteita.

30 ennen 30 ylitti oman julkaisukynnykseni. Sitä kautta se avasi minulle henkiset ovet kirjoittajaelämään. Kukaan ei tullut ojentelemaan minulle avaimia minnekään, mutta omassa mielessäni sain jonkinlaisen henkisen oikeutuksen hakeutua muiden kirjoittajien pariin, kommentoida heidän blogejaan, seurata Instagramia ja jopa itsekin kirjoittaa jotain omista touhuistani julkisesti Twitteriin. 

On myös selvää, että jos en itse olisi julkaissut kirjaa, ei se olisi saanut tilaisuutta. Nyt se on päässyt Karjalaiseen, kirjamessuille, Lumoojaan ja blogiteksteihin. Siitä on tehty äänikirjakin (kustantamon aloitteesta!)

Lyhyesti en olisi tänä päivänä kirjoittajana tässä pisteessä, jos teksti olisi jäänyt pöytälaatikkoon. Julkaiseminen oli askel eteenpäin. Ja mikä ihaninta, ei matka tähän jää, se on vasta alkanut!