Vuoden 2018 tilinpäätös

Vuotta 2018 on jäljellä enää pari hassua päivää. Vuosi katosi taas aivan käsittämättömän nopeasti, ja olisi helppoa ajatella, ettei mitään tapahtunut eikä mikään edistynyt. Onneksi ovat tavoitteet ja tilinpäätös - aika katsoa, mitä kaikkea olen saanut aikaiseksi. 

1. Suoritin kirjoittamisen aineopinnot loppuun.
Tunnen vieläkin hieman haikeutta kirjoittamisen opintojen loppumisesta, mutta olen myös onnellinen siitä, ettei lähestyvästä opinto-oikeuden loppumisesta tarvitse enää stressata.
En yleensä jätä mitään lähellekään deadlineja, mutta nyt tein viimeiset palautukset viimeisenä päivänä ennen opinto-oikeuden loppumista. Tämän lisäksi lykkäsin jo aiemmin loputtomasti tietokirjoittamisen kurssin suorittamista. Mutta olen näistä asioista itse asiassa ylpeä, koska opin viimein hieman prokrastinaatiota ja priorisointia. 

Lisää näissä blogipostauksissa:
Tietokirjoittamisen tuskissa
Kannattaako kirjoittamista opiskella?

2. Sain Laakson ja Aavan käsikirjoituksen välimaaliin.

Välimaali on kovin epämääräinen tavoite, mutta tunnen päässeeni siihen. Olen tekstin suhteen jopa pidemmälle kuin vuosi sitten uskoin voivani olla. Teksti on kasvanut ja on nyt aivan eri tavalla kypsä kuin odotin.

Tähän pisteeseen pääseminen aiheutti tosin ennenkokemattomia luomistuskia (ja tästä johtui myös viimeisten oppimistehtävien palautuksen jääminen viime tippaan). Kesän aikana olin tekstin suhteen epätoivoisempi kuin yhdenkään tekstin kanssa aiemmin, mutta opin ainakin sen, ettei luovaa prosessia voi itsekurilla ja pakottamisella viedä loppuun. Joskus tarvitaan taukoa ja toisia silmiä. 

3. 30 jälkeen 30 on valmis.

Tulen hiomaan tekstiä vielä ensi vuonna, mutta jollain tasolla katson sen olevan nyt valmis. Tekstin julkaisusta ei ole vielä sen tarkempaa tietoa, mutta varmaa on, että haluan tekstin pois käsistäni ensi vuoden aikana.
Lisää näissä postauksissa.

4. Olen lukenut 97 kirjaa.
Tavoitteeni oli lukea 50 kirjaa joten olen ylittänyt tavoitteeni reilusti. Nyt mietin, ehtisinkö vielä ylittää 100 - niin tyypillistä, en koskaan voi olla mihinkään tyytyväinen!

Vuoden parhaista lukukokemuksista voi lukea ajatuksia kuukauden kirjavinkeistä. 

5. Kirjoitin blogiin kuukauden kirjavinkit (ainakin melkein)
Tästä tavoitteesta onnistuinkin saamaan aikaan melkoisen kriisin. Olin kirjannut tavoitteisiin 12 kirjavinkkipostausta, joten nehän piti tehdä, vaikka koko homma alkoi maistua pakkopullalta. Lopulta huijasin marraskuun postaukseen kaksi vinkkiä.

Opin, että joskus tavoitteista pitää osata myös luopua, jos ne eivät enää tunnu järkeviltä. Asioita ei pidä tehdä pelkästään suorittamisen takia. 

6. Kuinka kirja syntyy - blogitekstisarja on ajan tasalla.
Tällä hetkellä kasassa on 13 osaa ja ne pääsee lukemaan täältä.
Sarja päivittyy vielä, kunhan päivitettävää on.  

7. Olen aloittanut uusia projekteja. 
Marraskuun NaNoWriMossa kirjoitin ensimmäisen version lasten fantasiaromaanista. Siihen syntyi aivan uusia tasoja ja oivalluksia ensimmäisen version myötä ja sormet jo syyhyäisivät editoimaan. Teksti joutuu kuitenkin vielä odottelemaan.

Kirjoitin myös pari lukua uutta chick lit -romaania, joka myös joutuu odottelemaan vielä jonkin aikaa. Senkin suhteen ajatukset ovat kypsyneet paljon alkuperäisestä ideasta ja tiedän, että tekstissä on aineksia. 

Tämän lisäksi syntyi mystinen ohittelijaprojekti, joka tyynesti kiilaa koko ajan muiden projektien ohi. Se on ihan liian vaikea enkä oikeastaan edes haluaisi kirjoittaa sitä, mutta sitä ei paljon kiinnosta epäröintini. 
Tekstiä on syntynyt tähän mennessä n. 20 sivua ja lisää syntyisi, jos uskaltaisin kirjoittaa. Sen lisäksi tästä tekstistä on jo aivan järkyttävä kasa sekalaisia muistiinpanoja ja oivalluksia. 

Tavoitteet siis täyttyivät. Mutta niiden lisäksi tapahtui paljon muuta...

30 ennen 30 ilmestyi äänikirjana.
Tällaista ihanaa yllätystä en olisi osannut tälle vuodelle edes toivoa! Kesällä sain viestiä Lind & Co:lta, että he haluaisivat tehdä kirjastani äänikirjan.  30 ennen 30 saikin tavallaan toisen elämän äänikirjana.
Se on saatavilla esim. Storytelissä ja BookBeatissa.

Olen inhorealistina kuunnellut liikaakin puheita siitä, miten kirjan elinkaari on vain pari kuukautta, mutta enää en niihin puheisiin usko. 30 ennen 30:n julkaisusta tuli tänä vuonna kaksi vuotta täyteen, ja äänikirjana tarina sai toisen elämän. Lukijoita ja kuuntelijoita on löytynyt edelleen. 

Ajatuksiani kirjasta kaksi vuotta julkaisun jälkeen löytyy täältä. 

Aloitin kirjallisuuden opinnot. 
Odotin kuin kuuta nousevaa kirjoittamisen opintojen loppumista, ettei tarvitsisi enää stressata palautuspäivämääristä. Palautin viimeiset tehtävät viimeisenä päivänä täysin ryytyneenä ja vannoin, etten enää ikinä hanki itselleni ylimääräisiä opiskeluvelvollisuuksia. Ja sitten heti seuraavana päivänä meninkin ilmoittautumaan kirjallisuuden perusopintoihin...

Opinnot veivät syksyn aikana paljon aikaa kirjoittamiselta, mikä väistämättä stressasi. Toisaalta päätös oli ehdottomasti järkevä jatkon kannalta ja olen kyllä nauttinut opinnoista. Opiskelu on ehkä lempipuuhaani kirjoittamisen ja lukemisen jälkeen. Olen suorittanut tähän mennessä 13 opintopistettä ja keväälle jäljellä on 12, eli olen hyvässä tahdissa. 

Kävin ensimmäistä kertaa Turun kirjamessuilla.
Voitin liput Kirsin Book Clubin arvonnasta ja innostuin lähtemään Turkuunkin messuilemaan. Pidin tunnelmasta ja toivon mukaan olen mukana ensi vuonnakin. Raportit täältä:
Turun kirjamessut 1/2: Yhteiskunnallisia teemoja
Turun kirjamessut 2/2: Kirjailijan työstä

Sain bloggaajapassin Helsingin Kirjamessuille.
Blogini on hakenut suuntaa, mutta loppuvuodesta tuntui, että innostuin siitä uudestaan. Bloggaajapassiin tiivistyy jollain tavalla se, että aloin tämän vuoden aikana pitää itseäni myös bloggaajana ja tietynlaisena sisällöntuottajana (vaikka inhoankin tuota sanaa). Tämä vuosi olikin blogihistoriani vilkkain vuosi!

En siis usko puheisiin blogien kuolemasta. Omalla kohdallani bloggaaminen ei ole loppumassa, joskin suunta muuttuu ja mukautuu.

Helsingin Kirjamessuista kirjoitin seuraavissa postauksissa:
Haluatko kirjailijaksi? Vinkkejä ja faktaa Helsingin kirjamessuilta
Kirjamessuperjantai: satujen loppuja, yönaisia ja kritiikkitapaus
Kirjamessulauantai: Itsesensuuria, feminisistä fantasiaa ja monimuotoisia hahmoja
Kokemuksia äänikirjoista ja Storytelistä

Perustin Instagram-tilin. 
Instagramin kuolemaakin on jo hetki ennustettu, ja olen tapani mukaan tarttumassa trendiin siinä vaiheessa, kun se on jo ohi. 
Instagram on kuitenkin ollut minulle juuri sopiva tapa pikaiselle luovuudelle ja sopii kirjoittajaminäni itseilmaisuun paremmin kuin Twitter tai Facebook. Jatkossa kuvittelisin, että Instagram on kirjoittajaminäni pääasiallinen viestintäkanava. 

Vaikka tätä kuinka kääntäisi, on tämän vuoden tilinpäätös plussalla.
Minulla on paha tapa keskittyä siihen, mitä en ole saanut aikaiseksi ja mitä en ole vielä saavuttanut sen sijaan, että iloitsisin niistä askeleista, jotka olen päässyt eteenpäin. Kai kaikkien kirjoittajien elämä on enemmän tai vähemmän keskeneräisyyden sietämisen opettelua. 

Yksi tämän vuoden teemoja ajatuksissani on ollut jatkuva kipuilu opettajan, kirjoittajan ja opiskelijan identiteettien välillä. On ollut oma valintani tehdä kirjoittamista sivutoimisena ja hankkia elantoni muualta. Turvallisuushakuisuuteni ansiosta toimeentuloni on turvattu, enkä voi voi edes valittaa työstäni sillä pidän siitä. Luova puoleni vain valitettavasti kärsii jatkuvasti ajan puutteesta ja tämän vuoden aikana on kypsynyt ajatus siitä, että minun on hakeuduttava kohti jotain uutta.

Mitä se sitten on, selviää toivottavasti vuonna 2019. 
Tämän vuoden viimeiset päivät aion vielä lepäillä, lukea ja keräillä voimia kohti uutta vuotta. 

Miten kirjailijat muokkaavat tekstejään - 10 vinkkiä!

Kirjoittamisoppaat keskittyvät usein ensimmäisen version tekemiseen. Mutta mitä tarkoittaa tekstin editointi? Miten se tapahtuu  ja millaisia vinkkejä ammattikirjailijoilla on antaa?

Kirsi Pehkonen on koonnut kirjailijahaastatteluista kirjan Käsikirjoituksesta kirjaksi - miten kirjailijat muokkaavat tekstejään. Kirjalle on todellakin tilausta, sillä tekstin editointi on mystinen prosessi, josta harva kirjoitusopas puhuu (muuten kuin oikoluvun näkökulmasta). Tartuin siis kirjaan innoissani ja kokosin siitä kymmenen hyvää vinkkiä kirjoittamista ja editointia varten.

1 Suunnittele...
Menetelmät vaihtelevat, mutta moni kirjailija kertoo suunnittelevansa tekstejä ennen kirjoittamista. 
Jos teksti on hyvin suunniteltu ja haudottu, sen voi kirjoittaa nopeasti eikä se vaadi niin paljon editointia. Antti Heikkinen kertoo kirjoittaneensa Heikki Turusesta kertovan kirjan vain viikossa. Asta Ikonen kirjoittaa kirjoistaan vain yhden version, koska ei viitsi kirjoittaa suttua.

2 ...mutta älä aseta liian tiukkoja raameja. 
Esimerkiksi Jukka Itkonen sanoo, että jos mielikuvitusta kahlitsee liikaa, siitä kärsii sekä kirjoittaja että lukija.
Myös Sirpa Kähkönen haluaa lähteä tekstiin seikkailulle, eikä haluaisi kirjoittaa sellaista, josta itse tietää liikaa etukäteen.

3 Kirjoita välillä käsin.
Jukka Itkonen kirjoittaa käsin, koska silloin kirjoittamisessa on hengittämisen rytmi. 

4 Jätä lause tai luku kesken.
Aloitettua on monen kirjailijan mielestä helpompi jatkaa kuin lähteä täysin alusta.

5 Lue ääneen.
Esimerkiksi Tapani Bagge ja Tapani Kokko ovat huomanneet, että virheet löytyvät, kun tekstiä lukee ääneen.

6 Täydellistä ei tarvitse olla.
Ensimmäinen versio ei ole paras. Niina Hakalahti sanoo hyvin, että huono teksti on tie parempaan tekstiin.
Editointikin täytyy joskus lopettaa. Anneli Kanto pyrkii työssään riittävän hyvään. Hänestä tekstiä ei ole järkeä hioa loputtomiin, sillä pieniin parannuksiin ei kannata käyttää paljon työpanosta.

7 Tulosta teksti välillä.
Moni kirjailija tutkii kirjaa välillä myös paperiversioista. Siinä teksti näyttää erilaiselta kuin näytöllä.

8 Pidä taukoja.
Monen kirjailijan mielestä tekstin lepuuttaminen välillä kannattaa. Mikko Rimminen hidastaa tekemistään, että ehtisi löytää kaiken tarvittavan. Toisaalta esimerkiksi Sirpa Kähkönen kertoo kärsivänsä keskeytyksistä ja haluaa ennemmin työskennellä intensiivisesti sen jälkeen, kun on tekstin aloittanut. 

9 Keskity kerrontaan.
Tärkeintä ei ole mitä kerrotaan, vaan miten kerrotaan, väittää Mikko Rimminen. Hänestä sisältöä on maailmassa jo liikaakin, kieli itsessään on kiinnostava.

10 Kuuntele ammattilaista.
Kirjailijat pitävät kustannustoimittajan palautetta tärkeänä, vaikka myöntävätkin, etteivät heti osaa olla kaikesta samaa mieltä. 

Viimeistään tätä kirjaa lukiessa minulle selvisi, että kirjailijat työskentelevät hyvin eri tavoilla.  Osa suunnittelee hyvin tarkasti ennen kirjoittamisen aloittamista, mutta moni lähtee tapaani tutkimusmatkalle tekstin maailmaan, ja vasta editointivaiheessa kokoaa tekstin kasaan.

Kirjailijoiden työtavat editoidessa vaihtelevat myös suuresti. Osa näyttää lähipiirille, osa ei missään nimessä näyttäisi lähipiirille, vaan haluaa vain ammattilaisen palautetta. Osa pyytää palautetta alkuvaiheessa, osa loppuvaiheessa. Osa kirjoittaa tekstin kokonaan uusiksi, osa muokkaa vanhaa. Jotkut pääsevät kirjoitusmoodiin heti kun aikaa on, osa taas joutuu ensin hieman lukemaan vanhaa tekstiä.


Kysymyksiini kirjan editoinnista aika harva osasi vastata kovin konkreettisesti. Prosessia kuvailtiin vaistonvaraiseksi, oman tarinan tutkimiseksi ja opetteluksi. Tämä taitaa valitettavasti tarkoittaa myös sitä, että tekstin editoinnin oppii vain tekstiä editoimalla. Oma tyyli löytyy vain harjoittelun ja erehdysten kautta. 

Marraskuun kirjavinkit (ja viimeinen kirjavinkkipostaus)

Blogin viimeisten kirjavinkkien kunniaksi kaksi yhden hinnalla:

Mia Kankimäen Naiset joita ajattelen öisin

sekä

Gail Honeymanin Eleanorille kuuluu ihan hyvää.

Lopuksi vielä kerron, miksi kuukausittaiset kirjavinkit blogissani loppuvat ainakin toistaiseksi. 

Kuva: Otava

Luin Mia Kankimäen esikoisen Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin vasta tänä keväänä, ja ihastuin siihen. Enpä olisi voinut olla iloisempi siitä, että pääsin lukemaan toisenkin kirjan Kankimäeltä heti samana vuonna!

Naiset joita ajattelen öisin on samanlainen ja erilainen kuin Kankimäen esikoinen. Molemmissa Kankimäki yhdistää tietokirjallisuuden, omaelämämäkerrallisen kirjallisuuden, matkakirjat ja kerronnallisuuden. Yönaisissa seurattavia naisia ja matkustusmaita on useita, kun esikoisessa niitä oli vain yksi. 

Kankimäki on lapseton, miehetön ja tavallaan työtön, kun hän lähtee Karen Blixenin jalanjäljissä Afrikkaan. Hän kuvaa hämmästyttävän elävästi safarejaan ja huomioitaan Afrikasta. Tämän lisäksi hän esittelee esikuvallisia maailmanmatkaajanaisia ja onnistuu kaikista nostamaan esille kiinnostavia ja hauskuuttavia pikkuseikkoja. Lopussa Kankimäki lähtee vielä Italiaan, jossa hän tutustuu vähemmän tunnettuihin naistaiteilijoihin. 

Kaiken läpi kantaa Kankimäen huumori, terävät havainnot ja sujuva kerronta. Kaltaiselleni lapsettomalle Kankimäki tarjoaa myös erinomaisen esikuvan ja samastumiskohteen.

Gail Honeymanin Eleanorille ei kuulu ihan hyvää. Mutta mitäpä sitä valittamaan, katto on pään päällä ja työpaikkakin löytyy. Monella ovat asiat huonommin.

Asiat alkavat muuttua, kun Eleanor rakastuu keikalla näkemäänsä rokkitähteen. Kun kaikki paljastuukin pelkäksi fantasiaksi, on IT-osaston Raymond onneksi paikalla ja estää katastrofin.

Eleanor on hyvin erilainen naisten viihteen päähenkilö. Hän on sosiaalisesti taitamaton ja kärsii vakavista lapsuuden traumoista. Hän on yksinäinen ja erikoinen ja kaikesta huolimatta rakastettava. Lisää tällaisia outoja, mutta ihania sankarittaria, kiitos!

Kirjan lopusta annan Honeymanille isot pisteet, koska muunlainen loppu olisi ehdottomasti ollut epäuskottava. 

* * *

Olen alkanut suhtautua kuukauden kirjavinkkeihini ristiriitaisesti. Toisaalta haluan jakaa vinkkejä kivoista kirjoista ja nautin kirjoista kirjoittamisesta, sillä se herättää kirjoista aina vielä lisää ajatuksia. Toisaalta tämä kuukausittainen vinkkaaminen on myös alkanut tuntua pakkopullalta. Ajatusten pukeminen sanoiksi ja sujuviksi lauseiksi vaatii paneutumista, mikä taas vie aikaa ja energiaa muilta tehtäviltä.

Mutta kun minä kirjasin tämän tavoitteisiini! sanoo yksi puoli minusta. Miksi keksit itsellesi velvollisuuksia ja koet sitten huonoa omaatuntoa siitä, ettet täytä niitä? sanoo toinen. 

(Kompromissina siis tämä 11. postaus sisältää kaksi vinkkiä, jolloin olen täyttänyt tavoitteeni kirjoittaa 12 kirjavinkkiä tämän vuoden puolella, mutta kuitenkin hieman säästänyt energiaa. )

Tämä on ehkä taas hyvä tilaisuus pohtia sitä, miksi niin helposti alan suorittaa asioita. Joulun lähestyessä väsymys taas painaa ja ensi vuonna aion entistä enemmän keskittyä tekemään sitä, mistä pidän sen sijaan, että tekisin jotain velvollisuudentunnosta. Kirjavinkkien kirjoittaminen vie tällä hetkellä enemmän kuin antaa, eikä se enää tuota samanlaista iloa kuin joskus. Niinpä kuukausittaiset kirjavinkkini blogissa loppuvat tähän. (Vieläkin tuntuu jotenkin vaikealta kirjoittaa näin!)

Lopettamisen vaikeus liittyy myös siihen, että mielestäni on suorastaan kansalaisvelvollisuus jakaa tietoa hyvistä kirjoista eteenpäin. Jatkossakin aion siis ehdottomasti jakaa kirjavinkkejä, mutta kevyemmin ja nopeammin Instagramin ja Twitterin puolella. Tai sitten blogissakin, jos siltä sattuu tuntumaan. Mutta sen enempää paineita en asiasta enää ota.

Siispä lukemisiin!

(Ja jos joku haluaa vinkata lukemista minulle, kuuntelen aina!)

Kokemuksia äänikirjoista ja Storytelistä

30 ennen 30 ilmestyi äänikirjana tänä syksynä, ja sen kunniaksi päätin antaa äänikirjoille mahdollisuuden. Kuinka kävi, kun kokeilin kuukauden Storyteliä?

En ole tähän asti ollut oikein innostunut äänikirjoista, vaikka olen monelta kuullut niistä paljon positiivista. En ollut vielä kesällä kuunnellut yhtään kirjaa läpi äänikirjana. Oli siis jo korkea aika kokeillakin!
Sopivasti samaan aikaan kun kokeilin Storyteliä, olivat äänikirjat aiheena myös Kirjamessuilla. Kuuntelemaani keskusteluun osallistuivat Mari Wärri Storyteliltä sekä kirjailijat Henriikka Rönkkönen, Riikka Pulkkinen ja Marko Kilpi.

Keskustelussa selvisi, että äänikirjojen suosio on nousussa.  Tyypillinen Storytelin käyttäjä on nuori ja nainen - eli olen kohderyhmää. Myös lasten kirjoja kuunnellaan paljon, eli äänikirjoista on tullut moderni versio lapsuuteni kasettikirjoista. Wärrin mukaan äänikirjana toimivat erityisen hyvin juonivetoiset kirjat kuten dekkarit ja elämäkerrat. 

Mari Wärri Storytelista, kirjailijat Henriikka Rönkkönen, Riikka Pulkkinen ja  Marko Kilpi. Haastattelemassa Baba Lybeck.

Otetaan miinukset ensin.
Omassa kokeilussani huomasin, että jotkut kirjat toimivat paremmin äänikirjoina kuin toiset. Esimerkiksi Mia Kankimäen Naiset joita ajattelen öisin toimi kyllä enimmäkseen hyvin äänikirjana, mutta faktaosuuksissa huomasin välillä tipahtavani. Näissä yhteyksissä kirja olisi ollut parempi, koska olisi ollut helppoa palata muutama rivi taaksepäin ja tietoa olisi saanut sulatella enemmän omaan tahtiin. Äänikirjan kelaaminen ei ollut kovin helppoa ainakaan minun kännykkäsovelluksellani. Samoin jos olisin halunnut palata johonkin kiinnostavaan kohtaan (jota en tajunnut heti merkitä kirjanmerkillä), ei äänikirjaa voinut samalla tavalla selailla taaksepäin kuin paperista tai e-kirjaa.

Kirjailijat kertoivat kaikki kuuntelevansa äänikirjoja ja yleistä tuntuu olevan, että äänikirjoja kuunnellaan nukkumaan mennessä. Siihen on helppo nukahtaa ja sovelluksen voi asettaa pysäyttämään toiston itsestään. Minun kohdallani kuuntelu nukkumaan mennessä ei toiminut ollenkaan, koska olen nopea nukahtaja. Iltakuunteluni menivät lähes kokonaan harakoille. Sama ongelma on paperikirjankin kanssa, mutta siitä löytyy  kuitenkin helpommin oikea kohta seuraavana iltana.
Toisaalta Baba Lybeck sanoi, että äänikirja vie ajatukset pois stressistä. Voisin kuvitella, että stressaantuneena äänikirjan kuuntelu voisi auttaa nukahtamista.

En ollut kuunnellut kovinkaan paljon äänikirjoja ennen kokeiluani, joten minulla kesti tottua siihen, että joku toinen lukee kirjan minulle ja valitsee puolestani painotukset. Välillä tuntui, että kirjat edistyivät aivan tolkuttoman hitaasti. Esimerkiksi Kankimäen kirjaa kuuntelin lähes 13 tuntia - jos olisin lukenut kirjan itse, siihen olisi mennyt paljon vähemmän aikaa.

Omassa kokeilussani äänikirjat pätkivät välillä, mutta voi olla, että tämä johtui vain ikivanhasta kännykästäni. Voi siis olla, että kaikista vanhimpiin malleihin äänikirjasovellukset eivät käy.

Sitten niitä hyviä puolia - seuraa pitkä lista.Rönkkönen mainitsi, että älypuhelimessa kirjat ovat aina mukana. Äänikirjan kuuntelu myös vapauttaa kädet muuhun toimintaan ja niitä kuunnellessa voi esimerkiksi siivota. Pulkkinen puolestaan kertoi kuuntelevansa kirjoja usein ratikkamatkoilla, eli äänikirjojen kuuntelulle on melko helppo löytää aikaa arjesta.

Tässä ovatkin äänikirjojen parhaat puolet. Niitä oli helppo kuunnella samalla kun teki kotitöitä ja muutamaa kirjaa kuuntelin myös lenkillä (ja saatoin jopa tehdä pienen lisäkierroksenkin, kun halusin kuunnella luvun loppuun). Jos siis äänikirja edistyy hitaammin kuin oma lukeminen, ovat äänikirjat toisaalta paremmin saatavilla ja tilaisuuksia kuuntelemiseen on enemmän. 
Toisaalta jäin miettimään sitä, mitä jatkuva äänikirjojen kuunteleminen tekisi muutenkin liikaa käytetyille aivoilleni. Lenkit ovat olleet minulle parasta pään tuuletusta ja aikaa olla ajattelematta yhtään mitään, joten ainakaan toistaiseksi en ole siirtynyt vakituisesti kuuntelemaan kirjoja lenkkien aikana.

Toinen valtava plussa on tarjonnan laajuus. Storytelissä on mahtava valikoima uutuuskirjoja, joihin pääsee heti käsiksi. Kuten Lybeck mainitsi, sähköisessä muodossa kirjat eivät vie tilaa kirjahyllystä ja Storytel voi tarjota laajempaa valikoimaa kuin yksikään kirjakauppa. Sähköisissä kirjoissa painos ei myöskään koskaan ole loppu. Sain itsekin luettua useita uutuuskirjoja, joita olisin saanut jonottaa kirjastosta vielä viikkoja! (En myöskään halua ostaa jokaista kiinnostavaa uutuuskirjaa itselleni.)

Kilpi mainitsi, että tarinoiden kuunteleminen on ihmisen perimässä. Ihmiset kertoivat tarinoita jo paljon ennen kuin kirjoittivat niitä, ja jollain tavalla minustakin oli helpompi keskittyä kirjaan kuuntelemalla. Ääneen lukeminen teki tekstin myös jollain tavalla intiimimmäksi ja kuulokkeiden kautta pääsi helposti pakoon arkea omaan maailmaan.

Lukijalla on luonnollisesti suuri rooli äänikirjan onnistumisen kannalta. Wärri kertoi, ettei hyvää lukijaa ole helppoa löytää. Äänen on oltava selkeä ja lukijan on pystyttävä eläytymään kirjaan ilman, että alkaa näytellä sitä. 30 ennen 30 :n lukee Kati Tamminen, ja hän on loistava esimerkki siitä, miten lukija voi tehdä kirjasta jopa vielä paremman kun paperiversio. 

Entä äänikirjojen tulevaisuus?
Kaikki keskustelijat uskoivat äänikirjojen kuuntelemisen lisääntyvän. Ne ovat tuoneet kirjoille myös lisää nuoria lukijoita (tai kuuntelijoita). Wärri uskoi, että myös vanhemmat ihmiset kiinnostuvat äänikirjoista, kunhan ne yleistyvät ja sovellukset tulevat tutummiksi. Kaikki kirjailijat olivat avoimia myös ajatukselle kirjoittaa kirja suoraan äänikirjaformaattiin. 
Kukaan kirjailijoista ei ollut huolissaan tulojensa pienenemisestä, vaikka korvaus äänikirjan kuuntelusta onkin pienempi kuin kirjan myynnistä. Wärri uskoi toistojen korvaavan pienemmän korvauksen ja Rönkkönen esimerkiksi kertoi, että lukijat ovat sanoneet kuuntelevansa hänen kirjojaan useita kertoja.

Minusta ei kokeilun myötä tullut äänikirjojen ylintä ystävää ja jatkossa luen varmasti edelleen suurimman osan kirjoistani joko paperisena tai e-kirjana. On kuitenkin hyvä tietää, että myös äänikirjat toimivat joissain tilanteissa. Storytelin tilaustakaan en aio jatkaa joka kuukausi, mutta otan varmasti jatkossa tilauksen erityisesti lomien ajaksi, kun kirjastoonkaan ei pääse. Oli vain niin kätevää, kun koko kirjasto kulki mukana taskussa ja kirjoja saattoi tilanteen mukaan joko lukea tai kuunnella sähköisenä.

Kävi kai siis niin, että minusta tuli (Wärrin sanoin) kirjojen sekakäyttäjä, jolle kaikki formaatit toimivat. 

30 ennen 30 kaksi vuotta!

30 ennen 30: n julkaisusta on (yhtäkkiä!) kulunut kaksi vuotta. Miltä teksti tuntuu tauon jälkeen? Kuinka kirjoittaisin sen nyt? Ja kannattiko omakustanne?

Ensiksi tunnustus. En ollut todellakaan ajatellut palata tekstin pariin vielä tänä syksynä. Olen viimeiset kaksi vuotta vältellyt kirjan avaamista ja pienienkin tekstin pätkien näkemistä missään yhteyksissä. Ensimmäinen syy tähän on, että olin totaalisen kyllästynyt tekstiin sen julkaisuhetkellä. Se oli kyllä mielestäni hyvä, mutta ei nyt hyvääkään tekstiä jaksa loputtomasti lukea uudestaan ja uudestaan. Toisekseen teksti oli jo julkaistu. Mitä sitä nyt enää hyödytti lukea, kun se oli jo maailmalla? Ei sitä nyt enää voinut muuttaa. Kolmannekseen toivoin välimatkan kasvattavan omaa objektiivisuuttani tekstiä kohtaan sitten joskus, kun palaisin sen pariin (eli alustavien suunnitelmieni mukaan ehkä seuraavassa elämässä).

Sitten kesällä Lind & Co lähestyi minua ja halusi tehdä 30 ennen 30:stä äänikirjan. Päätin, että tämä oli nyt merkki, ja että kuuntelen kirjan heti, kun se ilmestyy. Niin tein. 

(En siis vieläkään teknisesti ottaen ole lukenut tekstiä uudelleen. Oman tekstin kuunteleminen toisen lukemana on ihan eri juttu. Kati Tamminen lukijana on täydellinen valinta, hän on ihan mahtava Elinana enkä voisi olla tyytyväisempi hänen työhönsä. Mutta väistämättä Tammisen tulkinta Elinan tarinasta on tulkinta. Jollain hassulla tavalla minun kirjani ei äänikirjana ole minun, ainakaan vain minun.)

Miltä tuntui palata jo julkaistun tekstin pariin?
Arvasin tekstin nostavan esiin myös paljon ajatuksia ja tunteita kirjoitusvuosilta, myös omasta kolmenkympin kriisistäni. (Nythän olen jo siirtymässä kohti neljänkympin kriisiä, pidän vain tämän pienen kolmevitosen välikriisin tässä ensin). 
En silti ollut täysin varautunut siihen tunnemyrskyyn, jonka teksti herätti. Nostalgiaa, haikeutta, ikävääkin. Hämmennystä ja epätodellista olo. Aika nopeasti kävi selväksi, että omaan tekstiin on täysin mahdotonta suhtautua objektiivisesti. Kaksi vuotta taukoa ei ainakaan riitä mihinkään. 

Tauosta huolimatta pystyin yllättävän hyvin muistamaan tekstin. Eipä ihme, tulihan se luettua editointivaiheessa noin tuhanteen kertaan läpi... Objektiivisuutta oli turha tavoitella senkin takia, että mieleen palasi koko ajan vanhoja versioita niin juonen kulusta, kohtauksista kuin lauseistakin. Siitä huolimatta välillä onnistuin nauramaan ihan ääneen omille vitseilleni. (Noloa, mutta täysin Tammisen vika!) 

Välillä muistikuvani olivat vääriä ja yllätin itseni pariin kertaan myös positiivisesti. Odotin useampaa hankalaa ja editointia vaatinutta kohtaa hampaat irvessä, mutta olinkin ne viimeisissä versioissa onnistunut ratkaisemaan tyylikkäästi. Monessa kohtaa teksti oli siis paljon parempaa kuin muistelin!

Entä mitä tekisin nyt toisin?
Aivan kuin tilauksesta pääsin kirjamessuilla kuuntelemaan Taina Haahdin, Juha Itkosen ja Tomi Kontion keskustelua suhteesta jo julkaistuihin teoksiin (tiivistys täällä). Kiinnosti todella paljon kuulla, onko kustantamon ja kustannustoimittajan kautta julkaistu teos kirjailijoiden mielestä valmis vielä vuosia julkaisun jälkeen. Ja vastaus oli, että ammattikirjailijatkin muuttaisivat jo julkaistuja tekstejään! (Paitsi Itkonen, joka oli vältellyt tekstejään vielä tehokkaammin kuin minä, eikä ole esimerkiksi vieläkään lukenut esikoisromaaniaan julkaisun jälkeen.)

Valmis on siis varsin katoava piste. 30 ennen 30 oli kaksi vuotta sitten mielestäni valmis, mutta nyt saattaisin kertoa tarinan toisin. Teksti voisi hyötyä ainakin tiivistämisestä, mistä sainkin monelta taholta palautetta.

30 ennen 30 oli kuitenkin esikoisromaanini. Tekstin julkaisusta on kaksi vuotta, mutta kirjoittamisesta ja sen aloittamisesta paljon pidempään. Kirjoitin tekstiä aktiivisesti vuosina 2013-2015. Se on tietynlainen kuva minusta tiettynä aikana - jos siis käytän Itkosen vertausta Kirjamessuilta. Ehkäpä juuri siksi en tekstiä enää muuttaisikaan. Pieni roso kuuluu siihen. (Ammattikirjailijatkin pohtivat, että liialla hiomisella tekstistä voi jopa kadota jotain olennaista.)

Olen myös Itkosen kanssa samaa mieltä siitä, että olisi surullista, jos esikoisromaani olisi kirjoittajan paras romaani. Minusta on ainakin mahtavaa huomata, että olen kehittynyt kirjoittajana vieläkin eteenpäin!

Kannattiko teksti sitten julkaista jo kaksi vuotta sitten?

Palaan jälleen ikuisuuskysymykseen. Milloin teksti on valmis, ja onko se sama asia kuin julkaisukelpoinen?
30 ennen 30 ei ole täydellinen, mutta minusta se on kuitenkin edelleen todella hyvä. (Enkä aio lisätä perään omassa genressään, koska eihän millään muulla tavalla voi olla hyvä.) Kustantajan siunaus on toki tietynlainen merkki valmiudesta, mutta edelleen, ammattikirjailijatkin muuttaisivat vanhoja tekstejään vuosien jälkeen. Omakustantajana minä olen lopulta yksin tehnyt päätöksen julkaisukelpoisuudesta, mutta ajattelen, ettei sen miettiminen enää ole minun asiani. Jokainen lukija voi itse tehdä omat arvionsa.

Kuten Haahti Kirjamessuilla sanoi, täydellistä ei ole. Samaa tekstiä ei voi hioa loputtomiin. Jossain vaiheessa jokaisesta tekstistä täytyy päästää irti. 30 ennen 30:n kohdalla se hetki oli aivan ehdottomasti kaksi vuotta sitten. Eikä tämän tekstin kohdalla vain ollut mahdollisuutta, että olisin jättänyt sen pöytälaatikkoon. (Siellä on kyllä monta muuta pitkään, hartaudella ja sydänverellä työstettyä käsikirjoitusta, eli en ole väkisin työntämässä maailmaan jokaista hengentuotostani.)

Julkaisun jälkeen saatoin myös jatkaa kirjoittajaelämää eteenpäin ja keskittyä uusiin projekteihin (jotka alkavat nyt olla loppusuoralla). Julkaisu oli piste projektille ja alku uudelle.

Kaduttaako vai kannattiko?
En ole katunut päivääkään. Tein ehdottomasti oikean päätöksen. Toki on hetkiä (lähes päivittäin), kun epäilys, itseinho ja itsekritiikki iskevät. Mutta jotenkin ajattelen, että  nekin kuuluvat asiaan. Jos tekee jotain itselleen tärkeää, kokee väkisinkin myös negatiivisia tunteita. Siitä ei pääse, että joutuu kerta toisensa jälkeen kohtaamaan pahimmat mörkönsä. Enkä oikein usko, että kustantajan kautta julkaiseminen poistaisi noita tunteita.

30 ennen 30 ylitti oman julkaisukynnykseni. Sitä kautta se avasi minulle henkiset ovet kirjoittajaelämään. Kukaan ei tullut ojentelemaan minulle avaimia minnekään, mutta omassa mielessäni sain jonkinlaisen henkisen oikeutuksen hakeutua muiden kirjoittajien pariin, kommentoida heidän blogejaan, seurata Instagramia ja jopa itsekin kirjoittaa jotain omista touhuistani julkisesti Twitteriin. 

On myös selvää, että jos en itse olisi julkaissut kirjaa, ei se olisi saanut tilaisuutta. Nyt se on päässyt Karjalaiseen, kirjamessuille, Lumoojaan ja blogiteksteihin. Siitä on tehty äänikirjakin (kustantamon aloitteesta!)

Lyhyesti en olisi tänä päivänä kirjoittajana tässä pisteessä, jos teksti olisi jäänyt pöytälaatikkoon. Julkaiseminen oli askel eteenpäin. Ja mikä ihaninta, ei matka tähän jää, se on vasta alkanut!

Kuinka kirja syntyy 13: Palaset loksahtavat

Syksyn aikana Laakson ja Aavan tarinan tarinan käänteet alkoivat loksahdella paikoilleen. Kesän aikana epätoivoiselta näyttänyt tilanne näyttääkin äkkiä enemmän kuin toiveikkaalta.

Olen nyt syksyn ajan saanut nauttia siitä käsittämättömästä tunteesta, kun palaset loksahtavat kohdalleen. Koko kesän kuvittelin, että palasia vielä puuttuu ja yritin epätoivoisesti etsiä niitä lisää ja tunkea väkisin tekstiin. Syksyn aikana tajusin, että siinähän ne olivat kaikki, nenäni edessä! Minun piti vain asetella palaset oikeaan järjestykseen sekä sommitella isot ja pienet sopivasti vierekkäin niin, että niistä muodostuu yhtenäinen, tiivis rakennelma.

Sellaista on käsikirjoituksen kokoaminen. Ensin etsii palasia, joita joskus löytyy oudoistakin paikoista. Matkan varrella huomaa, että osa palasista kuuluukin johonkin toiseen palapeliin, tai ehkä ei edes minulle ja minun tarinoihini. Joidenkin palasten ei ymmärrä kuuluvan yhteen, joitain palasia taas yrittää väkisin sovittaa rinnakkain. Jotkut palat taas ovat ihan vain väärinpäin, ja niille löytyy paikka, kun ne kääntääkin toiseen suuntaan.

Oli jotenkin käsittämätöntä, että tuijottelin koko kesän samoja, ihan oikeita palasia, mutta en vain nähnyt koko kuvaa! Ja kun kokonaisuus alkoi hahmottua, tuli hommasta helppoa.

Tuntui, että kaikki ongelmani ratkesivat äkkiä kuin itsestään. Ketään hahmoa ei tarvinnut pakottaa mihinkään, heidän ratkaisunsa tuntuivat luonnollisilta. Sen sijaan, että jokainen keksimäni ratkaisu olisi tuottanut viisi lisäkysymystä (kuten yleensä käy), selvisikin ratkaisujen myötä pari pienempää ongelmaa siinä sivussa, ihan huomaamatta. Niin käy, kun kaikki liittyy kaikkeen ja kaikelle on tarkoitus. Palapelistä ei puutu paloja, eikä niitä ole liikaa.

Hurjimmassa vaiheessa kävin yhden viikonlopun aikana läpi yli 100 sivua tekstiä, muokkasin, järjestelin ja editoin. Samaan aikaan tiedostoon ilmestyi vielä 16 lisäsivua liimaamaan yhteen palasia. 

Yksi huomio matkan aikana oli se, että kannattaa aloittaa lopusta. Kun tietää, mihin on menossa, on palasia helpompi järjestellä. Jotenkin luonnostani olen monesti tehnyt niin. Ideani ilmestyvät yleensä tekstin loppuvaiheilta. Kuvittelen usein ensin niiden olevan alku, mutta huomaankin pian kirjoittavani aloitushetkestäni taaksepäin.

Tällä hetkellä Laaksossa ja Aavalla näyttää hyvältä. Teksti on edelleen hieman rosoista ja vaatii hiomista kerronnan osalta, mutta tarinasta alan olla varma. Valmiista ei siis vielä voi puhua, mutta ensimmäistä kertaa alan nähdä, miten komea linna näistä kivikasoista on hahmottumassa.

(Mietin, onko Raaseporin linna ihan paras mahdollinen kuvaamaan tarinaani, koska se on sisältä pelkkää tyhjää. Mutta toisaalta siitähän tarinoissa on kyse, niin komean ja uskottavan ulkokuoren luomisesta, että se saa ihmiset kuvittelemaan, että kuoren sisällä on ihan oikeita asehuoneita ja panimoita ja ritarisaleja, vaikka niitä ei koskaan varsinaisesti näytetäkään.)

* * *

Ajattelin ottaa selvää, kuinka kirja syntyy. Seuraan tässä blogitekstisarjassani yhden käsikirjoituksen matkaa kohti valmista käsikirjoitusta. Vielä en tiedä itsekään, kuinka matka päättyy.

Kirjamessulauantai: itsesensuuria, feminististä fantasiaa ja monimuotoisia hahmoja

Helsingin Kirjamessujen lauantain aiheina olivat mm. kirjailijoiden suhde omiin, jo julkaistuihin teoksiin, mitä kirjailija sensuroi, kuinka kirjoittaa monimuotoisia hahmoja sekä Turtschaninoffin feministinen fantasia.

Aamulla huokaisin, kun tajusin seuraavani jälleen ohjelmaa lähes koko päivän Töölö-lavalla. Ohjelman suunnittelu on toki onnistunut siinä vaiheessa, kun minua kiinnostavat teemat on saatu samalle lavalle. 

Mutta ne lavat istuimina! Maalaistyttö ei vain voi ymmärtää niiden hienoutta sisustuksessa ylipäätään, ja  istuimina ne eivät yksinkertaisesti toimineet. Lavat olivat sekä epämukavat että epäkäytännölliset, sillä osa yleisöstä joutui istumaan selkä esiintyjiin päin. 

Kuinka kirjoittaisin sen nyt? Suhteesta julkaistuihin teoksiin keskustelivat kirjailijat Taina Haahti, Juha Itkonen, Tomi Kontio ja Paula Havaste. 
(Keskustelun voi katsoa myös Yle Areenasta.)

Totta se on - myös ammattikirjailijat haluaisivat joskus muuttaa jo julkaistuja teoksiaan. Kontio kertoi, että haluaisi kirjoittaa kokonaan uusiksi useita kohtia teoksistaan ja karsia niistä esimerkiksi omaa tunteellisuuttaan.

Itkonen puolestaan ei haluaisi kirjoittaa mitään uusiksi. Hän ei usko teostensa välttämättä olevan täydellisiä, mutta hän haluaa mennä eteenpäin kohti uutta. Itkonen on suorastaan vältellyt vanhoja tekstejään ja lukenut niistä uudestaan ainoastaan Anna minun rakastaa enemmän. Lopulta Itkonenkin kuitenkin tunnusti, että haluaisi poistaa Ajo-romaanista toisen tarinoista. (Sama ajatus nousi muuten itselleni Ajoa lukiessa, toinen tarina oli mielestäni turha!)

Haahti puolestaan on oikeasti kirjoittanut uusiksi esikoisromaaninsa ja julkaissut sen lyhyeksi aikaa nettisivuillaan. Hänestä kirja oli edelleen ajankohtainen 20 vuotta julkaisunsa jälkeen, mutta hän ei vain osannut kirjoittaa sitä riittävän hyvin ja tiiviisti esikoiskirjailijana.  

Taina Haahti, Juha Itkonen, Tomi Kontio ja Paula Havaste

Haahti ei ole ainoa suomalaiskirjailija, joka on kirjoittanut teoksiaan uusiksi. Uudelleen kirjoittamisesta löytyy kuitenkin keskustelijoiden mukaan useita varoittavia esimerkkejä kirjallisuushistoriasta. Itkonen ei muuttaisi teoksiaan siksi, että jokainen teos on sen aikaisen kirjailijan sen aikaisilla kyvyillä tekemä, ikään kuin kuva kirjailijasta ajassa. Keskustelijat pohtivat myös, että liika editointi voi viedä tekstistä pois sen roson, joka tekee siitä kiinnostavan. 

Kuinka sitten tietää, että teksti on valmis? Haahti muistutti, ettei täydellisyyttä voi tavoittaa, vaan jossain vaiheessa tekstistä on vain päästettävä irti. Itkosen kohdalla tämä hetki on se, kun hän ei enää jaksa työstää tekstiä. Kaikkien mukaan omalle tekstilleen kuitenkin sokeutuu, joten siitä on hyvä pitää taukoja ennen julkaisua. Kontiosta omaa tekstiä on myöhemminkin mahdotonta arvioida täysin objektiivisesti, koska tekstistä tulee läpi omia vanhoja ajatuksia ja tunnetiloja.

Tietynlaista uudelleenkirjoittamista on myös se, että sama kirjailija toistaa samaa teemaa kirjoissaan. Itkosesta olisi surullista ajatella, että hänen esikoisromaaninsa oli hänen paras teoksensa, vaan hän haluaa uskoa kehittyvänsä koko ajan.

Aihe oli minulle erittäin ajankohtainen, koska 30 ennen 30:n julkaisusta tulee juuri kaksi vuotta. Palaan omiin ajatuksiini tarkemmin ensi viikolla, mutta hämmästyttävää oli huomata,  kuinka paljon samoja ajatuksia myös ammattikirjailijoilla on.

Maria Turtschaninoff Hietalan & Henriksonin haastateltavana

Maria Turtschaninoff keskusteli kirjoistaan YLE:n Hietalan ja Henriksonin kanssa.

Turtschaninoffin palkitut nuorten kirjat luetaan usein feministisinä. Hän ei kirjoittaessaan ole kuitenkaan ajatellut tarkoituksellisesti kirjoittaa feministisesti, mutta ei toisaalta voi kirjoittaa muuten kuin itsensä kautta. Turtschaninoff ei kuitenkaan pidä nimilapuista, eikä haluaisi lukijanakaan kirjojen kansitekstien määräävän liikaa sitä, miten kirja pitää lukea.

Turtschaninoff on ollut pienestä asti feministi, mutta hänestä kirjailijan velvollisuus ei ole ottaa kantaa, vaan kirjoittaa hyvin. Hän valitsee teoksiinsa itselleen tärkeitä aiheita, jotka ihastuttavat ja vihastuttavat. Kuitenkin kirjailija voi kirjoissaan nostaa esiin ongelmia ja herättää kysymyksiä.

Nuorten kirjailijoilta kysytään monesti, mitä saa ja mitä pitää kirjoittaa. Turtschaninoffin kirjoissa käsitellään myös väkivaltaa ja ikäviä asioita, mutta hän ei kuvaa tapahtumia tarkasti. Aikuinen lukija pystyy ehkä täydentämään kuvauksen mielessään tarkemmin, joten aikuiselle kohtaukset voivat olla hurjempia.

Ylipäätään Turtschaninoff haluaa kuvata teoksissaan sekä utopioita että dystopioita, elämän kaikki puolia. Maailmojen rakentamisessa hän kertoi hyödyntävänsä oikeasti olemassa olevia ympäristöjä, mutta sekoittavansa ja lisäävänsä omiaan, kunnes tulos on hänen oma keitoksensa. Kiinnostavaa oli, että vasta kun kirjoja alettiin kääntää muille kielille, hän uskalsi ottaa vaikutteita myös läheltä, Suomen maisemista. Turtschaninoff kertoi huomanneensa, että maailman rakentaminen on olennaista fantasiakirjailijalle, koska maailma myös määrittää, mitä ihmiset tekevät ja voivat tehdä siellä.

Kun Turtschaninoffilta kysyttiin menestyksen merkityksestä, hän ei ensin osannut vastata. Kyseessä on kuitenkin lopulta aina hän ja teksti, eikä välissä voi olla muita. Menestys tarkoittaa kuitenkin sitä, että hänen on tiedettävä hyvissä ajoin, mitä kirjoittaa milloinkin. Kuitenkin hän kokee menestyksen tehneen hänet kaiken kaikkiaan vapaammaksi kirjoittajana.

Mitä kirjailija sensuroi? Onko aiheita, joista ei voi kirjoittaa? Aiheesta keskustelivat kirjailijat Pirjo Hassinen ja Jukka Behm. 
(Keskustelun voi katsoa Yle Areenasta.)

Hassinen koki, ettei ole aihetta, josta ei voisi kirjoittaa, mutta on aiheita, joista hän itse ei kirjoittaisi. Hän ei kirjoittaisi esimerkiksi lähipiiristään. Behm puolestaan kertoi härskisti käyttävänsä lähipiiriään ja heidän tarinoitaan. Tästä hän on joskus saanut palautettakin. Hassiselle todellisuus ei kelpaa sellaisenaan. Sekä hän että Heiskanen olivat samaa mieltä siitä, että todellisia hahmoja ja tapahtumia täytyy käsitellä, ennen kuin ne toimivat tekstissä.

Hassisella on joitain aiheita, joista hän ei kirjoittaisi, koska hänellä olisi annettavana vain nyrkkiä. Nämä aiheet tekevät hänet niin vihaiseksi, ettei hän voisi tehdä niistä taiteellisesti merkittäviä teoksia. Behmistä kosto ja viha voivat kyllä toimia teoksen lähtökohtana, mutta kirjoittajan on siinä tapauksessa annettava aikaa tekstille.  Behm mietti, että jos jokin aihe arveluttaa, siitä nimenomaan pitäisi kirjoittaa. Hassisesta kirjoittaja ei voi kuitenkaan olla universaali nero, joka voi tarttua mihin tahansa aiheeseen. 

Tänä päivänä kirjailija voi joskus kokea paineita, että hänen täytyisi olla vain hyvän ja oikean puolella. Hassisesta on tärkeää, että kirjallisuus on autonomista. Sen täytyy tutkia ihmismieltä eikä jotain voi rajata pois "pahana". 

Entä kenen tarinan saa kertoa? Behm on kirjoittanut teini-ikäisen tytön seksuaalisuudesta ja on sitä mieltä, että keski-ikäinen mieskin voi niin tehdä. Hän korosti kuitenkin, että kirjailija ei voi kirjoittaa toisen näkökulmasta, vaan hänen on mentävä toisen nahkoihin, todella mietittävä, minkälaista elämä toisena olisi.

Jukka Behm ja Pirjo Hassinen, haastattelijana Marjo Heiskanen

Samaa mieltä olivat monimuotoisista hahmoista keskustelleet kirjailijat Maija Haavisto, Taru Luojola ja O.E. Lönnberg. Lönnbergistä kuka tahansa voi kirjoittaa kenestä tahansa, mutta ei ottamatta selvää, tutustumatta ja haastattelematta. Luojolasta on tärkeää kunnioittaa hahmoja ja tehdä niistä eläviä. Ei pidä miettisi, miten toimisi, jos olisi x, vaan mitä jos minä olisin x. 

Haavistosta kirjailijalla on aina vastuu, kun hän kuvaa hahmoja, mutta vastuu on vielä suurempi kirjoitettaessa ihmisryhmistä, jotka ovat olleet huonossa asemassa tai joihin liittyy paljon stereotypioita, koska vertailukohtia on vähän. Väärää tietoa ei kenenkään mielestä pitäisi sortua välittämään. 

Kaikki keskustelun kirjailijat käyttävät kirjoissaan monimuotoisia hahmoja yksinkertaisesti siitä syystä, että maailma on monimuotoinen. Haavistosta monimuotoisia hahmoja voi käyttää kahdella tapaa. Joko niin, että "poikkeavuus" on tarinan aihe, tai sitten hahmo vain on "poikkeava" ja tarinan aihe on jotain muuta. Esimerkiksi hänen Adenossaan päähenkilö on aseksuaali, mutta se ei ole tarinan kannalta kovin olennaista. Luojola ei myöskään halua teksteissään erityisesti mainita esimerkiksi hahmon autismia. Lönnbergistä esimerkiksi kaapista tulo - narratiivi on jo täysin loppuun kulutettu.

Erikoista kyllä, joidenkin mielestä hahmo ei saa liikaa erota normista. Haavistolle oli kommentoitu esikoisromaania, että olisi ollut liikaa, jos päähenkilö olisi ollut pyörätuolissa ja sen lisäksi vielä esimerkiksi lesbo. 

Haavistosta nuorille kirjoitettaessa olisi erityisen tärkeää, että hahmot olisivat monimuotoisia, koska nuoret kokevat helposti olevansa poikkeavia. Jokaiselle pitäisi löytyä kirjallisuudesta samaistumiskohteita. Hänestä esimerkiksi ei-heteroita ja maahanmuuttajataustaisia on jo kirjallisuudessa aika hyvin, mutta esimerkiksi vammaisia ei ole vielä kovinkaan paljon. Luojolasta tässä on nähtävissä sukupolviero. Hänelle ei nuoruudessa ollut kirjallisuudessa paljon samastumiskohtia, mutta nykyisin monimuotoisuus näkyy jo paremmin kirjallisuudessa. 

Maija Haavisto, Taru Luojola ja O.E. Lönnberg

* * *
Helsingin Kirjamessut on minulle ollut vuoden kohokohta. Messut eivät pettäneet tänäkään vuonna, vaikka en ollutkaan kaikista uudistuksista samaa mieltä. 
Nyt kärsinkin messumasennuksesta ja marrasflunssasta. 
Onneksi seuraaviin messuihin on jo alle vuosi!

Kirjamessuperjantai: satujen loppuja, yönaisia ja kritiikkitapaus

Helsingin Kirjamessujen perjantain aiheita olivat Vanhatalon ja Vilkon rakkaussatujen loput, Mia Kankimäen yönaiset, Saara Turusen kritiikkitapaus sekä Antti Nylénin vetoomus taiteen puolesta.

                      

Tänä vuonna aloitin kirjamessut perjantaina (ensimmäistä kertaa bloggaajapassilla!). Ennakkoon minussa aiheuttivat hämmennystä lavojen uudet nimet, jotka oli haettu Helsingin kaupunginosista. (Enkä ilmeisesti ollut ainoa hämmentynyt, koska messujen sivuille oli lisätty selvennys, että kaikki paikat sijaitsevat nimistään huolimatta Messukeskuksessa.) Logiikka ei auennut maalaiselle millään tavalla, mikä aiheutti välittömästi tunteen, etteivät messut ehkä ole tarkoitettu Helsingin ulkopuolisille asukkaille. Toivoisin kyllä, että jatkossa lavat olisi nimetty kirjallisuudesta haetuilla nimillä! Vaikka messut järjestetään Helsingissä, koen niiden olevan kirjallisuuden kautta ihan koko valtakunnan tapahtuma.

Ohjelma sen sijaan oli jälleen kerran niin monipuolista, että runsaudenpula aiheutti suoranaista ahdistusta. Käytössäni oli jo Turun kirjamessuilla hyväksi havaittu taktiikka, eli en edes yrittänyt poukkoilla paikasta toiseen vaan keskityin (jollain vaikealla ja epämääräisellä logiikalla valittuihin) kiinnostavimpiin.

Polygamiaa vai monogamiaa? Klikkiotsikon takana Pauliina Vanhatalo ja Marjo Vilkko keskustelivat rakkaustarinoista sekä rakkaudesta sen jälkeen, kun satu loppuu. 

Perinteisissä rakkaustarinoissa noudatetaan kaavaa, jossa x ja y tapaavat, sitten pari kohtaa vaikeuksia ja lopulta onnellisessa lopussa päätyy yhteen. Mutta mitä sitten tapahtuu? Vanhatalon autofiktioromaani Toinen elämä kertoo keski-ikäisen naisen elämästä sen jälkeen, kun valinnat on tehty. Vilkon kirja Vilpitön sydän kertoo tarinan eronneesta, lapset tehneestä naisesta ja nuoremmasta, lapsettomasta miehestä, jotka päätyvät avoimeen suhteeseen. 

Vilkko kertoo saaneensa paljon vihaista postia sanottuaan haastattelussa, että avoin suhde voi olla jopa romanttisempi. Hän ei kuitenkaan koe olevansa polygamian lähettiläs sen enempää kuin Vanhatalo koki olevansa monogamian lähettiläs. Vanhatalosta romantiikasta luopuminen voi olla myös vapauttavaa. Ajoittain suhde saa olla myös arkea, biojätepusseja ja auton renkaita. 

Tietokoneen ruudun takaa pilkistelee Marjo Vilkko, keskellä Pauliina Vanhatalo
 ja haastattelijana kustannustoimittaja Mirjam Ilvas

Vilkosta nuorten rakkauselämässä moni ei pääse edes tarinan alkuun. Vanhatalosta tarinat taas ovat lyhentyneet. Pitäisikö elämä ylipäätään nähdä tarinana? Vanhatalo kertoi ymmärtävänsä, ettei elämä ole juonellinen, mutta silti helposti näkevänsä elämän tarinana. Monet yksityiskohdat asettuvat tarinan aihioiksi hänen mielessään ja hänestä tuo iloa, kun kuvittelee itsensä oman elämänsä päähenkilönä. Vaarana tässä on tietenkin se, että puskee tarinaa väkisin elämäänsä. 

Keskustelijat pohtivat myös rakkaustarinoita aikuisten satuina. Viihteelliset kasvutarinat voivat onnellisen lopun kautta olla lohdullisia. Voisiko rakkaustarinan loppu olla avoin? Vanhatalosta oli ainakin vapauttavaa huomata tekstiä editoidessa, että tekstissä voi esittää myös kysymyksiä, joihin ei itse osaa vastata. 

Mia Kankimäki jätti työnsä ja lähti maailmalle seuraamaan yönaisia. Syntyi Naiset joita ajattelen öisin. 

Katja Kallio haastattelee Mia Kankimäkeä

Mia Kankimäkeä inspiroivat naiset, jotka ovat eläneet elämäänsä jotenkin toisin. Näitä naisia hän ajatteli öisin ja heistä hän haki turvaa ja inspiraatiota. Hän päätti lähteä seuraamaan naisten jälkiä maailmalle tilanteessa, jossa hän oli miehetön, lapseton ja työstään irtisanoutunut.

Matkoillaan Kankimäki kirjoitti joka ilta kokemuksiaan ylös 2-3 tuntia. Tämän jälkeen hän teki valtavasti tutkimustyötä, ja lopulta hän alkoi miettiä, miten kaikesta saisi rakennettua kokonaisuuden. Hän kertoi tunteneensa välillä epätoivoa ja miettineensä, liittyykö mikään mihinkään. Tarinan rakentaminen ja kirjan valmistuminen kestivät useamman vuoden.

Esikoista tehdessään Kankimäki loi oman erikoisen genrensä, jossa yhdistyvät matkakirja, fakta, fiktio ja autofiktio (ajatuksiani kirjasta täällä). Hän ei halunnut kirjoittaessaan edes miettiä genreä liikaa, mutta kustantamossa valinta oli tehtävä. Hän päätyi tietokirjallisuuteen.

Kiinnostavia yönaisia on vielä paljon jäljellä Kankimäen mielessä. Kallion mukaan Kankimäestä on itsestään tulossa monelle oma yönainen - minullekin.

Vuoden kirjallisuuskohu nousi Saara Turusen Sivuhenkilöstä. Turunen kertoi ajatuksiaan kritiikkitapauksesta. 

Turunen rikkoi kirjassaan Sivuhenkilö kirjoittamattoman tabun ja nosti esiin kirjailijan ajatuksia kritiikistä. Tämä aiheutti kohun. Turunen kokee, että aika oli kypsä keskustelulle, sillä sosiaalinen mediakin perustuu paljon sille, että otetaan kantaa eri asioihin. Eikö taiteen sitä paitsi nimenomaan pitäisi käsitellä tabuja?

Moni oli kehottanut Turusta iloitsemaan kohusta ja sen aiheuttamasta keskustelusta. Alkuun Turunen ei osannut iloita asiasta, mutta näki nyt, että kirjasta virinnyt keskustelu oli hedelmällinen ja toi esiin hyviä puheenvuoroja. Keskustelussa nousi esiin esimerkiksi Helsingin Sanomien valta teosten nostajana ja tuhoajana, mikä mielestäni on hyvä tiedostaa.

Saara Turunen keskustelemassa kritiikkitapauksesta Vesa Rantaman kanssa

Sivuhenkilöä on kritisoitu yksipuolisesta mieskuvasta. Turunen esitti vastakysymyksen: Miksi hänen pitäisi ottaa tietyntyyppiset miehet huomioon kirjassaan? Kirjoittaminen ei ole demokraattista, vaan oman näkökulman kertomista. Monesti feministisiä näkökulmia esiin tuovilta teoksilta kuitenkin jostain syystä odotetaan kaikkien näkökulmien huomioimista. 

Turunen tutkii sitä paitsi kirjassaan sivullisuutta, ja mieskin voi samastua päähenkilön sivustajakatsojan rooliin. Merkittävää ei myöskään ole se, miten paljon teos on fiktiota, autofiktiota tai faktaa. Kirjaa vain usein markkinoidaan kirjailijan kautta.

Rantamaa mietitytti se, miten eri tavoilla kirjaa on luettu ja miten erilaisia asioita siitä oli nostettu esiin. Hänestä tuntui, että jotkut kriitikot olivat lukeneet aivan eri kirjan. (Omia ajatuksiani kirjasta täällä.) Sekä Rantama että Turunen olivat yhtä mieltä siitä, ettei kriitikon tehtävä ole kertoa, mistä piti ja mistä ei. Kriitikon tehtävä on asettaa teos kirjalliseen jatkumoon ja kontekstiin.

Kustannusalan realiteeteista ja kirjailijan työstä kertoi inhorealitisella otteella Antti Nylén. 

Nylénin esseeproosateos Häviö on puheenvuoro ja vetoomus taiteen puolesta. Kirjan ulkoasu on epätavallinen ja Nylén on itse ollut sitä suunnittelemassa. Koska teoksen sanoma on epämukava, hän halusi fyysisen lukukokemuksenkin olevan epämukava. 

Hän on nelikymppinen kirjailija, joka ei ole tehnyt muita töitä, ja havahtunut siihen, ettei kirjojen kirjoittamisella juuri elä. Muita töitä hän ei enää saisi edes Hesburgerin kassalta. Eikä kirjoittaminen tähän havaintoon lopu. 

Nylén kuvaa teostaan inhorealistiseksi. Siinä puhutaan paljon rahasta, joka Nylénille on jokin mystinen juttu, jota ei koskaan ole. Kirjailijan työ kuvataan järjettömäksi hommaksi, kirja-ala vain niukkenee eikä työllä voi tulla toimeen. Teoksia myydään 500 tai 1000 ja kirjailija odottaa lottovoittoa, apurahaa tai palkintoa.

Samaan aikaan hän teksteillään tekee tärkeää yhteiskunnallista työtä ja pääsee osaksi kirjallisuuden kaanonia. Nylén on tästä hyvästä kirjoittanut kirjaansa yhteiskunnalle laskun palveluksistaan. Hänestä taiteilijapalkka voisi olla yksi ratkaisu toimeentulo-ongelmiin.

Antti Nylén haastateltavana

* * *

Perjantaina kuuntelin vielä keskustelun äänikirjoista ja niiden noususta, mutta palaan tähän myöhemmin, kun minulla on lisää kerrottavaa omasta Storytel-kokeilustani. 

Lauantain raporttia mm. feministisestä fantasiasta ja monimuotoisista hahmoista tulossa seuraavassa blogiartikkelissa!