Plan B, C & E

Posti toi taas yhden hylkäyskirjeen. Avaamatta jo tiesi, mitä se sisältää. Toivoin, että olisi edes jotain persoonallista ja kivaa, mutta ei. Täysin monistettu, ei edes käsikirjoituksen nimeä oltu viitsitty liittää hylkäykseen.

Koska kovin monesta paikasta en enää vastausta odota, on Suomen kustantamot kohta käyty läpi. Mielestäni projekti 30 ei kuitenkaan kuulu pöytälaatikkoon, sanokoon kustantamot mitä haluavat. Onkin siis Plan B:n paikka! B:llä tarkoitan tarkemmin BoDia, jolla voi julkaista kirjoja omakustanteisesti. 

Kuulostaa helpolta - latailet vain kirjasi nettiin ja BoD hoitaa loput. Kuulostaako liian helpolta ollakseen totta? No se sitä se onkin. Kaikenlaista pientä puuhaa itsekustantamiseenkin liittyy, silloinkin jos aikoo julkaista kirjansa e-kirjana. 

Ensimmäinen ongelma: Kansi. En minä osaa mitään kansia suunnitella! (Voi käydä katsomassa tekosiani Wattpadilta, jos ei muuten usko.) Törmäsin ratkaisuun itse asiassa ihan sattumalta. Siitä siis Plan C kuten Canva. Tällä sivustolla voi suunnitella valmiita kuvia ja malleja käyttäen aika makeitakin kansia. Siis jos osaa. (Ja minähän en osaa, jos jollekin jäi epäselväksi.)

Olen nyt siis pari iltaa pyöritellyt kansikuva-ajatuksia ja joutunut jo aika reippaasti mukavuusalueeni ulkopuolelle. Miksi en sitten skippaa tätä vaihetta? Koska kansi on se, jonka perusteella moni kirjansa luettavaksi valitsee. Niin teen itsekin, vaikka se toisaalta typerää onkin. Jos e-kirjallani ei ole edes jollain tavalla kiinnostavaa kantta, ei sitä tule kukaan lukemaan.

Tuskailin tässä välissä jo "taiteilija"nimenikin kanssa. Kaikki tällaiset asiat pitäisi olla tarkkaan mietittynä omakustanteenkin kanssa.

Joka tapauksessa aikaa tähänkin projektiin saa uppoamaan, mutta on niin houkutteleva ajatus nähdä oma tekstinsä (itsejulkaistuna e-)kirjana, että ehkä se aika kannattaa käyttää! Kunhan joskus valmista tulee, projekti 30:n ensimmäinen osa julkaistaan Plan E kuten Elisa-kirjat - vaiheessa e-kirjana.

Elisa-kirjojen Kirjoita itse -sivuilta voi sitten käydä lukemassa faktoja ja unohtaa viimeiset ruusunpunaiset unelmat rikastumisesta ja kuuluisaksi tulemisesta. Tällaisesta omatoimiprojektista voi saada itselleen n. 1 €/myyty kirja (riippuen tietenkin kirjan myyntihinnasta), ja 50 ostajankin saaminen voi olla aika kiven takana. Eli huimat 50 € ansiotkin teettävät jo töitä.

Mutta - enhän tätä koskaan ole rahan ja maineen takia tehnytkään. Syksyä odotellessa!

Deliriumista, depressiosta ja demystifioinnista

                                          

Kun puhutaan taiteilijoista, tulee tämä biisi varmaankin monelle mieleen. Taiteilija on myyttinen ja mystinen hahmo, joka vaikeasta lapsuudesta, synkästä masennuksesta ja elämän kammottavasta kärsimyksestä jalostaa puhdasta taidetta. Miten tämä prosessi tapahtuu, sitä ei tiedä kukaan, vähiten taiteilija itse. Välillä hän vain hirveän inspiraation vallassa pusertaa kertaistumalta maailmaan täydellistä taidetta. Hirveitä tuskia se aiheuttaa, ja kipua voi lievittää vain käyttämällä huumeita tai vähintäänkin alkoholia kohtuuttomasti. Tästä syystä taiteilija luultavasti kuolee nuorena traagisesti, onhan hän liian hauras tähän elämään.

Minähän en sovi tuohon kuvaan ollenkaan. Olen elänyt onnellisen, tasapainoisen, hyvän lapsuuden. Vanhempani eivät ole korkeastikoulutettuja älykköjä, enkä ole äidinmaidosta juonut taiteellisuutta. Olen valmistunut hyvin arvosanoin tavoiteajassa, hankkinut hyvän työpaikan ja maksanut aina veroni ja laskuni tunnollisesti. Urheilen, syön terveellisesti, juon tuskin koskaan. Kirjoittajana olen pikkutarkka, suunnitelmallinen, tunnollinen ja työtätekevä. Kaiken lisäksi kirjoitan viihdettä! Selvästikään en ole taiteilija.

Joku kirjailija jossain haastattelussa oikein kovasti paheksui kovasti sitä, miten kirjoittajat nykyisin jakavat turhanpäiväisiä ajatuksiaan blogeissa. Hänen mielestään kirjailijan ei kannattaisi demystifioida itseään ja työtään. Olen itse aivan eri mieltä. Mielestäni nimenomaan kirjoittajia ja kirjoittamista pitäisi demystifioida. 

Moni nimittäin ajattelee tavallani, että eihän minusta ole kirjoittajaksi ja enhän minä ole oikeantyyppinen. 
Ajattelin kauan myös, että eihän minusta ole juoksijaksi ja enhän minä ole oikeantyyppinen. Sitten vain aloin juosta, ja nyt olen juossut jo neljä maratonia. Ei se vaatinut muuta kuin sen, että aloin ottaa askelia ja juosta. Tarpeeksi monen askeleen jälkeen 42,2 kilometriäkin tulee täyteen. Siellä maratonilla taivaltaessa tuli myös vastaan kaikenkokoisia ja -näköisiä. Moni muukaan ei näyttänyt ihan maratoonarilta, mutta sieltä he vain maaliin tulivat.

Samalla tavalla ei ole olemassa tietynnäköistä ja vain yhdenlaista kirjoittajatyyppiä. Itse asiassa kirjoittamissa opiskellessani huomasinkin olevani aika tyypillinen harrastelijakirjoittaja, suurin osa kirjoittamisen opiskelijoista oli suunnilleen ikäisiäni naisia, aika moni vielä samasta ammattikunnastakin.

En usko oikein siihenkään, että tarvitsee jotenkin erityisesti kärsiä tai olla onneton tullakseen luovaksi kirjoittajaksi. Miksi onnelliset ihmiset eivät kertoisi hyviä tarinoita, ja vieläpä realistisemmin kuin masennuksen kourissa synkistelevä itsemurhakandidaatti? L.M. Montgomery on sanonut romanttisuutensa arvostelijoille, että auringonlaskut ovat yhtä todellisia kuin sikolätit. Minä kehottaisin jokaista miettimään, kumpaa mieluummin iltaisin tuijottelee. Tietenkin monenlaiset kokemukset ovat hyväksi (kenelle tahansa muutenkin elämässä), mutta onko tässä maailmassa edes sellaisia ihmisiä, jotka eivät koskaan ole pettyneet, satuttaneet itseään tai kärsineet tavalla tai toisella?

Ei kirjoittajaksi tulemisessa ole muuta vaatimusta kuin se, että osaa pitää oven auki mielikuvituksen maailmaan. Moni aikuistuu, järkevöityy, antaa oven mennä kiinni. Mutta vaikka mielikuvituksen ovi sulkeutuukin, ei se tarkoita, etteikö sitä koskaan enää voisi avata. Sitä voi töniä auki, potkaista samalla kun vääntää kahvaa. Jokainen oppii omat niksinsä. Eikä se aina aukea helpolla meillekään, joille se yleensä on auki.

Toisekseen kirjoittamisessa ei ole mitään mystistä. Jotkut puhuvat siitä kuin se olisi jonkinasteista noituutta, jonka edellytyksenä ovat delirium ja depressio, mutta totuus on, että kirjoittaminen on vain taito. Sen voi oppia, ihan samalla tavalla kuin juoksemisen tai kiinan puhumisen. Se vaatii harjoittelua, tietenkin, mutta se on opittavissa. 

Kuten maraton juostaan askel kerrallaan, kirjoitetaan romaani sana kerrallaan. Ei se muuta vaadi, pitää vain kirjoittaa, laittaa sanoja paperille. Maratonilla tosin jokaisella askeleella pääsee lähemmäksi maalia, romaania kirjoittaessa joutuu aina välillä palaamaan taaksepäin, joskus jopa aloittamaan kokonaan alusta. Mutta siltikin joskus, lopulta pääsee perille. 


Jos kirjoittamista mystifioidaan liikaa, se voi säikyttää jonkun pois. Ja se olisi suuri menetys, sillä maailmassa ei koskaan ole liikaa ihmisiä, jotka kirjoittavat ihania, koskettavia, naurattavia, ajatuksia herättäviä tarinoita.

Blogilovea

Follow


Olen siirtynyt harmaalle alueelle.

Blogimaailman syövereitä tutkiessani törmään jatkuvasti vinkkeihin siitä, miten saada lisää lukijoita. Blogiani lukee tällä hetkellä hyvin satunnaisesti pari siskoani, muutama kaverini ja poikaystäväni. En ole oikeastaan edes kaivannut enempää lukijoita, mutta olisihan tämä toisaalta hyvä kanava markkinoida itseään.

Niin, pitääkö kirjoittajan kauheasti markkinoida itseään? 
Fakta on, että hyviä käsikirjoituksia hylätään päivittäin. Ei saa unohtaa, että kustantamoiden ensisijainen tehtävä on myydä. Jonkinlaista julkisuutta saanut kirjoittaja on silloin väistämättä paremmassa asemassa kuin täysin tuntematon. 

Onko minusta oikein, että kirjoja julkaistaan niiden myyntipotentiaalin, ei kirjallisten ansioiden johdosta?
Ei ole. Ärsyttää suunnattomasti, kun joku julkisuuden henkilö kirjoittaa jonkun mitäänsanomattoman self helf -opuksen ja saa kustannussopimuksen. Tai vielä pahempaa - hänelle tarjotaan kustannussopimusta, ennen kuin hän on kirjoittanut sanaakaan.

Ovatko blogitekstini markkinointia? No eivät ole. En tiedä, kiinnostaako ketään ylipäätään lukea kirjoittamispäiväkirjaani. Itseäni ainakin kiinnostaa lukea toisten kirjoittajien ajatuksia, sekä julkaisseiden, julkaisemisesta haaveilevien että muuten vain kirjoittavien. Kirjoittaja on tekemisessään aina viime kädessä yksin, joten kai sekin jonkinlaista vertaistukea on, että voi lukea toisten ajatuksia kirjoittamisesta ja samoista ongelmista, joiden kanssa itse kamppailee.

Monet ovat kyselleet kirjoittamistouhuistani. Ehkä se on ollut myös kohteliaisuutta, mutta ehkä se myös jollain tavalla jotakuta kiinnostaa. En osaa puhua kirjoittamisesta kovinkaan hyvin. Siksi mieluummin kirjoitan siitä.

Jotenkin koen tässä asiassa olevani kahden tulen välissä - toisaalta haluan tuoda tekstini maailman luettaviksi (koska oikeasti uskon, että joku voi saada niistä iloa), eikä se onnistu, ellei jollain tavalla tee tekstiään näkyväksi, toisaalta en haluaisi tuoda itseäni esiin, enkä ainakaan markkinoida, ainakaan näkyvällä tavalla.

En siis markkinoi, mutta olen kuitenkin päättänyt antaa maailmalle pikkuhiljaa jonkinlaisia mahdollisuuksia löytää blogini. Olen mm. opetellut Bloglovinin käyttöä jatkossa myös minun blogiani voi seurata Bloglovinin avulla.

Uusia puuhia pussillinen

Nyt kun olen saanut iisakinkirkkoni loppusuoralle olen jo alkanut miettiä uusia projekteja. Kauan ei helpotus valmiista siis kestänyt, kohta on mutkan takana taas edessä uusi matka, jonka lopputuloksesta en tällä hetkellä vielä tiedä mitään. Miksi minä taas ryhdyin tähän? Mikä masokisti olen? Masentavaa tietää, että luultavasti suurimman osan siitä työstä, jonka teen, tulen luultavasti poistamaan tai vähintäänkin muokkaamaan aivan uusiksi seuraavien kuukausien (vuosien?) aikana. Tulen luopumaan toivosta ja tulen hylkäämään projektin ja tulen vuodattamaan kyyneleitä sen parissa. 

En kyllä edes oikeasti pysähtänyt miettimään, että kannattaako. Päinvastoin. Odotan innolla tulevaa, ihanaa uutta tekstiä, uusia oivalluksia, ties mihin tämä tie vie! Ennen kaikkea lopputulos on tällä hetkellä mielessäni täydellisen hohdokas, virheetön ja mahtava tuotos, paras minkä kukaan koskaan on kirjoittanut! (Kyllä, vielä se on ihan mahdollista!)

Olen NaNo-vuosieni aikana kirjoittanut niin monta romaanikäsikirjoituksen alkua, etten aivan alusta joudu lähtemään. 30-projektini jatko-osa on kirjoitettu jo vuoden 2014 huhtikuun CampNaNossa. Alku on mielestäni ihan hyvä, mutta lopun aion kirjoittaa 95-prosenttisesti uusiksi. Suunnitelmakin on tehty (täysin tapojeni vastaisesti!) ja ideoita riittää. 

Tässä vaiheessa minua pidättelee lähinnä ajatus siitä, ettei 30 ennen 30 ole saanut kustannussopimusta, eikä mitenkään valoisalta sen suhteen näytä. Parista kustantamosta odotan vielä vastausta, mutta arvioin mahdollisuuteni aika pieniksi. Miksi kirjoittaa siis jatko-osa, kun ensimmäistäkään osaa ei ole julkaistu?

Palaan tässä perimmäiseen kysymykseen: Miksi kirjoitan? Vastaus on, että kirjoitan lopulta täysin puhtaasti kirjoittamisen ilosta. Jos voittaisin lotossa miljoonia, en takuulla enää joka aamu nousisi ja ajaisi kiltisti töihin. Sen sijaan kirjoittaisin aivan kuten ennenkin (ehkä tosin linnassa Ranskassa). Eli enhän minä siksi kirjoita, että tästä jotain maksettaisiin. Ei ole maksettu 27 vuotena tätä ennenkään, ja olen silti kirjoittanut.

Mutta silti: miksi kirjoittaa kirja, jota ei varmasti ikinä julkaista? Jos tämä olisi uusi projekti, olisi edes jotain toivoa, mutta eihän tätä mitenkään voitaisi julkaista, ei kukaan julkaise jatko-osaa julkaisemattomalle kirjalle. Toisaalta taas en voi olla kirjoittamatta tätä kirjaa. Olen luonut sen maailman, olen sille velkaa. 

Aloin siis miettiä asiaa uudelta kantilta. Mitä jos projekti 30:n ensimmäinen osa sittenkin julkaistaisiin? Jos perinteiset kustantamot eivät sitä haluaa painaa, mitä jos julkaisisin sen itse? 

Olen siis viettänyt aikaani tutkimalla eri tapoja julkaista e-kirjoja, koska se on ainakin matalan kustannuskynnyksen ratkaisu. Sitten pitäisi tietysti löytää lukijoita, eli markkinoida. Ja tässä vaiheessa koko toiminnasta on jo tullut todella epäromanttista ja epätaiteilijamaista. Eihän minua kiinnosta tuollaiset raha- ja markkina-asiat yhtään.

Sitten taas olen oikeastikin sitä mieltä, että projekti 30:n ensimmäinen osa on hyvä. Se on kirja, jonka haluaisin lukea, vaikken olisi sitä itse kirjoittanutkaan. Haluan jakaa sen maailmalle, siltä varalta, että on edes yksi ihminen, jonka elämään se toisi edes jonkinlaista iloa. Miksi en siis vähän näkisi vaivaa sen eteen?

Monet tuntuvat myös uskovan, että tulevaisuus on e-kirjoissa, ja niin uskon tietyllä tavalla itsekin, vaikken itse e-kirjoja luekaan. Kaikki muukin on muuttunut sähköiseksi, mikseivät myös kirjat?

Sanotaan, että vanha konsti on parempi kuin pussillinen uusia. Mutta mitäs sitten, jos vanha konsti ei ole käytettävissäsi? Eikö silloin pussillinen uusia olisi parempi kuin ei mitään? 

The Making of GS

Iisakinkirkkoprojektini GS syntyi syksyllä 2005. Minulla ei ole enää muistikuvaa siitä, miten sain idean Mariasta ja Johanneksesta, jotka tapasivat toisensa, kun maailmassa vallitsivat poikkeusolosuhteet. Tarinan oli tarkoitus olla novelli, mutta se paisui. Siinä oli useita kiinnostavia sivuhenkilöitä, jotka varastivat huomiota päähenkilöiltä ja lopulta en enää tiennyt, minne koko monikymmensivuinen, useaan suuntaan rönsyilevä tarina oli menossa. Se jäi kesken. 

Tarina ei jättänyt rauhaan. Joskus vuonna 2006 aloin suunnitella, että tarinasta tulisi romaani. Kirjoitin useita eri kohtauksia, joissa sivuhenkilöt pääsivät ääneen ja tarina syveni ja sai uusia näkökulmia. Kirjoittaminen oli mielettömän hauskaa, mukaansatempaavaa. Mutta jälleen törmäsin samaan ongelmaan: sivuhenkilöitä oli valtavasti, eikä tarina ollut menossa minnekään.

Sitten rakastuin, GS unohtui. Erosin. Vuonna 2007 marraskuussa olin yksin Ranskassa ja valmis kuolemaan. Päätin kuitenkin kuoleman sijaan palata takaisin GS:n maailmaan. Osallistuin NaNoWriMoon, mutta koneeni hajosi, joten kirjoitin lopulta käsin. Istuin mustakantisen vihkoni kanssa kynttilöitä poltellen joka päivä ja kirjoitin, kirjoitin, kirjoitin. GS tuntui viimeinkin valmistuvan. Joulukuussa jatkoin kirjoittamista. GS oli pitkään ainoa asia, josta tunsin iloa ja joka sai minut ajattelemaan huomistakin.

En saanut tarinaa valmiiksi silloinkaan. Se vaivasi minua. Kirjoittaja on aina sen velkaa tarinoilleen ja luomilleen hahmoille, että kirjoittaa heidän tarinansa loppuun. Mutta minä olin velkaa vielä enemmän, olihan GS lähes kirjaimellisesti pelastanut henkeni. Minulla oli vain edelleen samat kaksi perusongelmaa, jotka minulla oli ollut alusta asti: Henkilöitä oli liikaa ja en tiennyt yhtään, miten tarina loppuisi. 

GS jäi. Hylkäsin sen mahdottomana, palasin sen pariin välillä, hylkäsin taas. En koskaan edes kirjoittanut puhtaaksi käsin kirjoittamiani lukuja koneelle. Aikaa kului, ajattelin, että ehkä GS:n tarkoitus oli olla vain oppimiskokemus, ei tulla valmiiksi. Mutta en vain koskaan unohtanut tarinaani, en päässyt sen yli. Jollain tavalla halusin kirjoittaa sen loppuun, en vain tiennyt, miten.

Vuonna 2014 päätin viedä asian loppuun. Ei GS:n tarvitsisi koskaan nähdä päivänvaloa, mutta oman mielenrauhani takia se piti tehdä valmiiksi, vaikka vain omaa pöytälaatikkoa varten. Olin valmis tekemään ratkaisun, jota olin miettinyt pitkään, mutta joka vaati todella, todella paljon töitä. Olin ymmärtänyt, että henkilöitä oli yksinkertaisesti liikaa, ja asialle täytyi tehdä jotain. Olin yrittänyt aiemmin poistaa henkilöitä, mutta jokaisella oli liian vahvasti sanottavaa. Tarina ei ollut tuntunut oikealta, kun siitä puuttuivat esimerkiksi Maria ja Johannes, joista kaikki oli lähtenyt liikkeelle. Päätin siis, että jokainen henkilö saisi yhden luvun aikaa kertoa oman tarinansa. Jokaisessa luvussa siis näkökulmahenkilö vaihtuisi.

Että tiesinkö, miten vaikea kerrontaratkaisu tulisi olemaan? Voi kyllä, tosin onneksi en ihan tarkalleen, miten vaikea. Kipuilin kauan, mutta olin kuitenkin varma, että näin täytyy tehdä. Mustan vihon kohtaukseni pääsivät uuteen eloon. Moni yhdelle hahmolle alun perin tapahtunut päätyikin toisen hahmon lukuun. Samalla tutustuin paremmin kaikkiin rakkaisiin sivuhenkilöihini, löysin uusia yhteyksiä heidän välillään. Ja se toimi! Ei ollut muuta tapaa kertoa tämä tarina.

Toinen perusongelma eli loppu jäi. Väitin, että GS oli valmis moneen kertaan, mutta en halunnut lähettää sitä kustantajille. Se ei siis ollut valmis. Lopun kirjoittaminen oli tuskaa, tuskaa, tuskaa. Mistä tässä tarinassa oikein oli lopulta kyse? Mitä minä sillä oikein halusin sanoa?

Uskosta ja rakkaudesta minä kirjoitin. Ja lopulta tein toisen pitkään mietityttäneen ratkaisun: lisäsin hahmoja ja lukuja. Kyllä, lisäsin hahmoja tarinaan, jossa niitä oli jo alun perinkin liikaa. Mutta niin vain täytyi tehdä, loppu täytyi kertoa sillä tavalla kuin se ansaitsi tulla kerrotuksi.

Vasta viime viikolla viimeinenkin palanen tuntui loksahtavan kohdilleen. Vasta silloin jokainen oli päässyt kertomaan sen, minkä halusi maailmalle kertoa. Harry, sivuhenkilöistä huomaamattomin, olikin lopulta hän, joka ratkaisi tarinan. (Ei ihme, että Harry on niin katkera siitä, että hänet aina sivuutetaan huomiotta.)

En ihmettele, etten osannut kirjoittaa tarinaa loppuun silloin, kun aloitin. Enkä ole katkera siitä, että aikaa on kulunut aloittamisesta kohta 11 vuotta. Koska tämän tarinan piti antaa kypsyä hitaasti. Ei voi kiirehtiä loppuun.

Tällä hetkellä lähinnä nautiskelen. Muutan sanan sieltä, toisen täältä. Koska kokonaisuus on valmis. Pintaa voi vielä siloitella, mutta GS on valmis. Valmis!

Egomaniaa (!)

Sitä on aika vaikea selittää. Sitä ei voi kuvailla. Se on se tunne, kun palaset loksahtavat kolosiinsa ja kaikki kysymykset saavat vastauksensa. Kun pienet yksityiskohdat liittyvät saumattomasti suurempaan kokonaisuuteen, kun kaikella on tarkoituksensa, mikään ei ole turhaa ja vaiva saa palkkansa. Ehkä suunnilleen siltä tuntuu, kun romaanikäsikirjoitus alkaa lähentyä valmista.

No, ei minulla edelleenkään ole mitään käsitystä siitä, mikä on valmis. Mutta kaksi kertaa olen nyt kokenut tuon tunteen, ensimmäistä kertaa projekti 30:n ja toista kertaa nyt projekti GS:n kanssa. Sen voin kertoa, että se tunne on mahtava. GS sai alkunsa jo joskus 2000-luvun alkupuolella, joten olen vääntänyt sitä yli 10 vuotta. Siis aivan tolkuttoman kauan! Se on ollut sellainen Iisakin kirkko, etten ole uskonut siitä valmista tulevan. Olen hylännyt sen, palannut sen pariin. Olen päättänyt tehdä sen valmiiksi, en ole osannut. Loppu on ollut yhtä tuskaa, tekstiä on heitetty pois varmaan kohta kirjastohyllyllisen verran... On tuntunut lukemattoman monta kertaa siltä, etten tähän pysty, ettei tämä ole tarpeeksi hyvä, ettei tästä tule mitään.

Nyt ensimmäistä kertaa on sellainen olo, että nyt se loppu toimii. Tekisi mieli hihkua ja huutaa maailmalle, lähettää luettavaksi kaikille, koska tämä on se vaihe, kun koko tarina tuntuu ihan täydelliseltä. Siinä on kaikki kohdillaan, jokaikinen sana! Haluan, että kaikki muutkin pääsevät nauttimaan tästä ihanuudesta! Luen tekstiäni yhä uudestaan, koska se on niin hyvä, ja ihmettelen miksi kaikki kustantamot eivät jo jonota ovellani tarjoamassa kustannussopimusta. Tämä romaanikäsikirjoitus on ihan oikeasti ihan paras!

Joku järki yrittää huudella, että kun palaan tekstin pariin joskus parin kuukauden kuluttua, se tuskin tuntuu taas ihan näin mahtavalta. Mutta en jaksa kuunnella sitä nyt. Koska olen ansainnut tämän! Viimeinkin ne kaikki tuhannet tunnit, kun olen yrittänyt löytää tarinan oikean muodon, tuntuvat siltä, että kyllä kannatti. 

Ja tästä tunteesta aion pitää kiinni. Vaikka tätäkään kässäriä ei ikinä julkaistaisi, vaikka en koskaan saisi euroakaan palkkaa sen tekemisestä ja vaikka kukaan muu ei koskaan ihastuisi siihen, niin sen kirjoittaminen ei ollut turhaa eikä mennyt hukkaan. Koska se on tärkeä minulle. 

Egomaniaa(ko?)

Pitkästä aikaa täällä. Kevät on ollut kiireinen, ja olen taas miettinyt kovasti sitä, mistä löytää aikaa kirjoittamiselle. Ja fitnessbloggaajien totuutta nro 1, että aikaa kyllä on sille, mille haluaa sitä löytää. Tästä dilemmasta ehkä pohdintoja kuitenkin joskus toiste.

Kirjoittamiselle ei nyt ole ollut niin paljon aikaa kuin haluaisin. Tällä viikolla olen aktivoitunut vähän taas enemmän. Projekti GS lähtee Liken ja Tähtivaeltajan kirjoituskilpailuun kesäkuussa. (Ja Iisakin kirkko valmistuu ehkä sittenkin!)

Päätin myös osallistua NOVAn novellikilpailuun. Olen siihen osallistunut joskus ennenkin, mutta tulosta ei ole tullut. (Mitä en nykynäkemykseni valossa ihmettele.) Tänäkin keväänä lähettämälläni novellilla olen itse asiassa osallistunut jo kerran aiemmin. Nyt vain novelli on saanut paljon paremman muodon kirjoittamisen opintojen proosakurssin jatkojalostuksessa. Kilpailun säännöissä sanotaan, että raati voi hylätä sellaiset novellit, jotka ovat osallistuneet jo, ja joihin ei ole tehty merkittäviä muutoksia. Omasta mielestäni muutokset ovat merkittäviä, saa nähdä, mitä raati sanoo.

Kyseinen novelli sai alkunsa jo joskus vuonna 2009. Kuljin viikonloppuisin usein Juuan ja Joensuun väliä bussilla, ja varsinkin sunnuntai-iltaisin oli aikamoiset maailmanlopun fiilikset paluumatkalla. Jollain niistä matkoista sitten näin toiseen todellisuuteen ja novelli syntyi. Enempää en oikein voi tässä paljastaa kertomatta liikaa. (Ärsyttävää.)

Muokkailin novellia ehkä sadattatuhannetta kertaa tänä aamuna. Vaikka olen lukenut novellin läpi tuhansia kertoja, muokannut sanamuotoja ja loppu ei todellakaan tule yllätyksenä, alan silti joka kerta melkein itkeä novellin lopussa. En sitten tiedä, onko se merkki siitä, että novelli tai sen loppu on hyvä, vai siitä, että olen toivoton egomaanikko.

Kummin vain, itse pidän novellista ihan tajuttomasti.