Luku 2. Merkkilaukku

– Lennon lähtöön on vain kymmenen minuuttia, emmekä ole vieläkään lähtövalmiina. Jos missaamme slottimme, kone voi myöhästyä!

Miska-Tuulia siksakkasi edessämme olevan herttaisen eläkeläispariskunnan takana yrittäen etsiä ohitus- tai kampitusmahdollisuuksia. Olimme jääneet pariskunnan taakse jumiin lentokoneeseen menevässä putkessa, kun taas Mira oli jo ajelehtinut vauhdikkaammin liikkuvassa ihmisvirrassa sisälle koneeseen. Hän seisoi parhaillaan ovella keskustelemassa lentoemojen kanssa. Miska-Tuulia ravisteli päätään huolestuneena nähdessään, kuinka Miraa hienovaraisesti viittilöitiin peremmälle koneeseen.

– Toivoisin kyllä, ettei Mira säätäisi nyt omiaan! Jos kone myöhästyy, mekin myöhästymme. Pitääkö minun nyt alkaa tehdä jotain varasuunnitelma C:tä?

En uskaltanut kysyä Miska-Tuulialta, sisältyikö varasuunnitelma B alkuperäissuunnitelman viiteen sivuun, vai oliko se erillinen liite.

– Mitä sinä oikein sanoit lentoemännille? kysyin Miralta, kun viimein pääsimme koneeseen.

Mira vain iski arvoituksellisesti silmää vastaukseksi. Samassa lentokoneen käytävällä oleva jono pysähtyi täysin. Miska-Tuulia kaivoi edessämme käsimatkatavaroistaan esille matkatyynyä, matkasilmäsuojia ja matka-korvatulppia. Mira kääntyi katsomaan minua kysyvästi, mutta nostin sormen huulilleni.

– Haittaako teitä, jos otan tuon ikkunapaikan? Siinä on paras nukkua.

Miska-Tuulia istui alas vastausta odottamatta, asetteli matkatyynynsä niskan taakse, laittoi korvatulpat korviin ja nosti silmäsuojat valmiusasentoon otsalle.

– Sinä tunnut varautuneen kaikkeen, Mira mutisi.

– Unohdin purukumin! Ilman sitä korvat menevät lukkoon nousun aikana.

Miska-Tuulia pomppasi ylös ja otti laukkunsa uudestaan alas. Hän penkoi sieltä vielä varmuuden vuoksi muutamia ylimääräisiä nenäliinoja, rakkolaastareita, särkylääkepakkauksia, maitohappotabletteja ja ripuli-lääkkeitä. Mira tuijotti minua edelleen kysyvästi, mutta välttelin hänen katsettaan.

Miska-Tuulia varmisti, että olimme sulkeneet kännykkämme, veti sitten kompressiosukat jalkaan, laittoi viisi purukumityynyä suuhunsa ja tarjosi niitä meillekin. Emme ehtineet käyttää tilaisuutta hyväksemme, kun lentoemot rykäisivät kuuluvasti Miran kohdalla.

– Rouva, teidän täytyy laittaa laukkunne ylös, koska istutte hätäuloskäynnin kohdalla.

– Enkö voisi pitää sitä sylissäni? Mira tarrasi laukkuunsa. – Tai voisimmeko vaihtaa toisille paikoille?

– Minä nimenomaan maksoin näistä paikoista vähän ekstraa, että saisimme lisää jalkatilaa ja paremmat unet, Miska-Tuulia mutisi maskinsa takaa.

Mira piteli edelleen laukustaan kiinni, eikä vain siksi, että oli näreissään rouvittelusta. Sellaista käsilaukkukaunotarta ei todella halunnut antaa muiden käsiin.

– Taivas, Mira, miten ihana laukku! huoahdin. – Onko se uusi?

– LAITA SE LAUKKU  YLÖS.

Miska-Tuulian käsky sai Miran toimimaan nopeasti ja lentoemot häviämään kiireesti. Minä vaadin tietää, mistä Miran laukku oli ostettu, koska ostaisin heti samanlaisen, hintaan mihin hyvänsä.

– Siis mihin tahansa hintaan alle Karibian eläkehuoneistoni, korjasin arviotani, kun kuulin, paljonko Mira oli laukusta oikeasti maksanut.

– Eihän se nyt niin paljon rahaa lopulta ole. Tämä on vain yksi niistä tavoista, joilla yli kolmekymppinen voi itseään hemmotella. Ja yksi niistä tavaroista, joita tyylikkäällä aikuisella naisella pitää olla.

Olin avaamassa suuni ja sanomassa, että markassa on miljoonan alku, kun tajusin kuulostavani ihan äidiltä. Mikä minua oikein vaivasi? En ollut kituuttanut sitten opiskeluaikojen. Jos löysin kivan paidan, ostin saman tien kaksi eriväristä. En minä nyt sentään nälkää joutuisi näkemään, jos hieman hemmottelisin itseäni.

Sitä paitsi tämä oli jo toinen kerta tänään, kun Mira huomautti minulle, että minulta puuttui asioita, joita yli 30-vuotiaalla pitäisi olla. Ehkä oli tosiaan aika elää kuten aikuiset. Voisin aivan hyvin ostaa itselleni syntymäpäivälahjaksi makean merkkilaukun muodin pääkaupungista.

Kone alkoi rullailla kohti kiitorataa ja Pariisin ostosparatiiseja. Tunsin mielialani nousevan samaa tahtia kuin kone kohosi kohti taivasta. Juuri tällaisesta elämästä minä olin haaveillut, kun olin lukion jälkeen lähtenyt opiskelemaan kieliä. Kuohuviiniä kentillä, lähteviä lentoja, vieraita valtioita… Tästä reissusta tulisi takuulla kaikkien aikojen matka! (Lukuun ottamatta sitä, että täyttäisin kolmekymmentä, mutta olin jo kohtalaisen varma, etten edes huomaisi koko asiaa. Se olisi kuin itikan pisto, raivostuttavaa muttei lopulta kovin vaarallista.)

Heti kun kone oli kohonnut ilmaan, Miska-Tuulia hankkiutui eroon purukumista, kääriytyi huopaan, etsi useiden kokeilujen kautta optimaalisen oleiluasennon ja laski suojat silmilleen. Hän vaipui tehokkaasti uneen heti seuraavalla sekunnilla. Minä ja Mira vilkaisimme taas toisiamme.

– Miska-Tuulia tuntuu varustautuneen matkaamme aika hyvin, Mira kuiskasi minulle.

– Niin... hän yleensä on. Hän todella pitää aikatauluista ja suunnitelmista. Sinun on myös ehkä hyvä tietää, ettei hän suhtaudu kovin hyvin siihen, että suunnitelmat muuttuvat tai aikataulut pettävät.

– Yritätkö sinä kertoa minulle, että Miska-Tuulia on…

Mira hiljensi ääntään ennen kuin lopetti lauseensa.

– …. matkamonsteri? Ja sinä tiesit tämän ennen matkaa?

Totta kai minä tiesin. Minä ja Miska-Tuulia olimme olleet parhaita ystäviä ensimmäisen luokan ensimmäisestä päivästä lähtien. Olimme olleet samalla luokalla koko peruskoulun ja vielä lukiossakin, mikä tarkoitti, että olimme olleet pelkästään luokkaretkellä 12 kertaa yhdessä.

– Minä en luultavasti voittaisi mukavimpien luokkaretkimuistojen sarjassa, muotoilin Miralle. – Mutta hei, olen kuitenkin edelleen hengissä kertomassa reissuistamme.

Hymyilin reippaasti. Mira näytti siltä, että hänestäkin saattaisi päästä esiin monsteri, mahdollisesti murhanhimoinen. Hänestä lomamatkoja ei kuulunut suunnitella pilkuntarkasti, vaikka hän äidinkielen opettajana normaalisti pitikin pilkuista. Onneksi kuulutus keskeytti keskustelumme.

– Hyvää päivää, tässä puhuu kapteeninne mummummum, ilma on tänään mummum, mummum….

Kuuman kapteenin puhe puuroutui koneen kaiuttimissa, mutta värähdin silti muistaessani hänen hurmaavan habituksensa.

– Oliko hän muuten sinusta jotenkin tutun näköinen? Onkohan hän ollut jossain tv-ohjelmassa?

– Olen katsonut televisiota viimeksi viime vuosituhannella, Mira tuhahti. – Ehkäpä pääset kysymään häneltä itseltään.

Miralla ei ollut aikaa viihteelle, koska hän viimeisteli juoksukuntoaan ultramatkaa varten. Hän oli niin nopea liikkeissään, että oli jo ehtinyt pyytää lentoemänniltä, että kapteeni kutsuisi minut luokseen ohjaamoon. En onneksi ehtinyt innostua Miran paljastuksesta, kun yksi lentoemännistä jo palasi Miran luo kertomaan, ettei kapteeni voinut turvallisuussyistä suostua pyyntöön.

Sain kuitenkin kapteenilta syntymäpäivätervehdyksen. Missä tahansa muussa tilanteessa ilmainen minisamppanja olisi ollut loistava lahja, mutta ei silloin, kun vaihtoehtona oli ollut hottiskapteeni heterosfäärissä. Poksautin kuitenkin korkin miettimättä auki. Veljeni Tuomaksen motto oli, ettei koskaan pitänyt kieltäytyä mistään ilmaisesta, varsinkaan jos se sisälsi alkoholia.

– Olen aika varma, etteivät kaikki saa kuohuvaa kapteenilta, Mira sanoi ja iski silmää.

Olin aika varma, että jos olisin ollut kaksikymmentäviisi, olisin jo ollut ohjaamossa saamassa orgasmeja. Siitä huolimatta kohotin kuohuviinilasini ilmaan.  

– Kahdellekymmenelleyhdeksälle, sanoin juhlallisesti, kun skoolasimme.

– Ei, vaan kolmellekymmenelle! Kuinka usein kaksikymppisenä pääsit nauttimaan kuohuvaa kansainväliseen ilmatilaan, maksoit ekstraa jalkatilasta tai haaveilit ostavasi eläkesäästöjesi hintaisen laukun? Nautitaan siitä, että meillä on varaa ja ennen kaikkea asennetta hemmotella itseämme.

Otimme sen kunniaksi muutamia kilistelykuvia. Mira halusi jakaa yhden jo pelkästään sen takia, että hän yleensä esiintyi somekuvissa hikisissä treenivaatteissa. Olimme kuolla nauruun, kun postasin yhden kuvista, joissa näytin siltä kuin olisin jo juonut Ranskan tyhjäksi viinistä.

– Voisitteko olla jo hiljaa, Miska-Tuulia murahti vieressämme.

Hän kuulosti niin äreältä, että mekin päätimme hetkeksi sulkea silmät. Nukahdin samppanjansileään uneen ja uneksin kymppikerhon kokeilemisesta kapteenin kanssa. Heräsin vasta, kun Mira hihkui jossain Pariisin taivaan yllä:

– Eiffel! Katsokaa, tuolla se näkyy.

Tunsin lämpimän läikähdyksen nähdessäni tutun tornin. Siitä tuli mieleeni hetki, kun ensimmäistä kertaa lentokoneen ikkunasta katselin Pariisin valoja kyynelten, sateen ja sumun läpi. Näky oli kaunis, mutta minä halusin vain palata takaisin kotiin. Silloinen poikaystäväni Ilkka oli ilmoittanut juuri ennen lähtöä, ettei hän ehtisikään viemään minua kentälle. Eikä hän muuten olisi minua vastassakaan vaihtoni jälkeen, koska vuoden odottelu oli liikaa hänen tulenpalavalle taiteilijasielulleen.

Aina kun näin Eiffel-tornin, se muistutti minua siitä, kuinka nopeasti elämä saattoi muuttua paremmaksi.  Vaikka saavuin Ranskaan itkusilmäisenä ja Ilkka-ikäväisenä, toivuin sydänsuruistani nopeasti ja näyttävästi. Juhlin, matkustelin ja kokeilin paljon sellaista, josta nykyisin vain haaveilin tylsän tasapainoisessa elämässäni.

Murheiden määränpäästä oli tullut muistorikasta maaperää. Tuntui nostalgiselta laskea taas jalkansa Charles de Gaullen kentän betonilattialle. Pakkauduimme Miran kanssa ulos koneesta teeskennellen, ettemme tunteneet edellämme kulkevaa naista, joka taklaili alaikäisiä lapsia ja herttaisen näköisiä vanhuksia. Vilkuilin ympärilleni siltä varalta, että komea kapteenikin pian poistuisi koneesta. Henkilökuntaa ei kuitenkaan näkynyt, eikä nimeäni kuulutettu. Olisi ollut niin romanttista, jos kapteeni olisi juossut perääni lentokentälle ruusukimpun kanssa, polvistunut eteeni ja ehdottanut, että seuraavan samppanjan nauttisimme yhdessä Seinen sinisessä hämyssä…

– Elina, mikä sinulla oikein on? Liikut kuin etälamautettu etana, Miska-Tuulia huusi jo kaukaa edeltämme. – Kohti matkalaukkuhihnoja, mars!

Palasin takaisin maan pinnalle. Mistä kapteeni olisi edes saanut kimpun ruusuja tähän hätään? Emme me olleet missään Unelmien poikamiehessä. (Siitä hän muuten varmaan olikin minulle tuttu, ehkä kakkoskaudelta.)

Miska-Tuulia kaivoi taskustaan epäilyttävästi lentokentän karttaa muistuttavan laminoidun dokumentin, johon oli kirjoitettu keltaisella oikotie. Samalla kun suunnistimme siivouskomeroiden ja muiden matkailijoilta kiellettyjen tilojen läpi, minä mietin, että Pariisi voisi tälläkin kertaa yllättää iloisesti. En ollut tunnettu hyvästä tuuristani (lottokone väisti numeroitani niin uskomattomalla tarkkuudella, etten voinut kuin epäillä salaliittoa), mutta tämä matka voisi nostaa voittotodennäköisyyksiäni. Olinhan jo pelkästään tämän vuorokauden aikana saanut sekä silmäniskun että samppanjaa. Se oli enemmän kuin minulle Suomessa tapahtui vuodessa. Ehkäpä törmäisin johonkin vanhaan Ranskan-tuttuun?

Matkalaukkuhihnoilla ei näkynyt tuttuja kasvoja sen enempää kuin tuttuja laukkuja. Mustat laukut näyttivät tosin kaikki niin samalta, että jokaisen kohdalla kuvittelin tunnistavani omani. Miska-Tuulian kompakti laukku oli tietenkin käytännöllisesti merkattu punaisella rusetilla. Miralla taas oli ajan säästämiseksi vain lentolaukku, jota ei tarvinnut laittaa ruumaan. Hän oli pakkaamisen mestari, koska oli jatkuvasti ultrajuoksuporukkansa kanssa mitä masokistisimmilla matkoilla maailmalla.  

Lisää mustia laukkuja pyöri hihnalla. Hitaasti kaikki laukut kuitenkin hävisivät, eikä omaani vieläkään näkynyt. Vilkaisin ympärilleni, en nähnyt enää ketään muita lennoltamme. Ryhmä tiiviiseen tilaan mahtuvia turisteja oli jo ilmestynyt odottamaan seuraavan lennon laukkuja.

– Mitä jos laukkuni on sekoittunut muihin mustiin Helsinki-Vantaalla? Ostan kyllä uuden käsilaukkuni pariksi värikkään lentolaukunkin, minä hermoilin.

– Luulen kyllä, että laukkusi jäi Suomeen, koska kukaan ei jaksanut nostaa sitä koneeseen, sanoi Miska-Tuulia vakavana.

Minun oli myönnettävä, ettei minulla ollut tapana pakata kevyesti. Mutta olin aina itse kantanut oman laukkuni, joten minun mielestäni ei ollut kenenkään muun ongelma, että varasin mukaani vaihtoehtoisia vaatekertoja. Olin täysin vakuuttunut siitä, että vielä joskus jonkin matkan aikana tapahtuisi jotain yllättävää. Silloin minä olisin varautunut.

Hetken kuluttua tajusin, että se yllättävä matka oli tämä matka. Valitettavasti olin varautunut kaikkeen muuhun yllättävään paitsi siihen, että laukkuni katoaisi matkalla. Kun hihnalle vaihtuivat seuraavan lennon tiedot, luovutimme ja päätimme lähteä selvittämään asiaa muualle.

Kun käänsin selkäni matkalaukkuhihnoille, näin viimein jotain tuttua.

– Michel? kuiskasin epäuskoisena katsoessani kiharapäätä lentokentän kohun keskellä.

Takaisin Luku 1: Suosikkijuoma