On yhteiskunnallinen ongelma, ettei kirjoittamisella elä

HS kirjoittaa tänään kirja-alan murroksesta, jossa häviävät kaikki paitsi lukijat. Erityisen kovaa muutos osuu kirjailijoihin, joiden mediaanitulo on n. 1700€ VUODESSA.

Keskustelin jokin aika sitten opekollegani kanssa pitkään syistä, joiden johdosta olemme valinneet palkkatyön ja jättäneet taiteen enemmän harrastuksen rooliin. Syymme olivat hämmästyttävän samanlaiset, vaikka taiteenlajimme ovat erilaiset.

Kotimme ja sukumme ovat taidepiirien ulkopuolelta. Kontakteja tai malleja ei ole ollut. Siinä tilanteessa tuntuu mahdottomalta löytää tila maailmasta, jossa harva elää taiteella. Kilpailu, laskelmointi ja jatkuva epävarmuus eivät sovi kaikille luonteenlaaduille. Kaikki eivät myöskään ole kasvaneet uskomaan itseensä ja tekemiseensä ehdoitta, eikä kaikilla ole turvaverkkoja, joiden varaan nojata.

Harvoille tarjoutuu lopulta tilaisuus tehdä taidetta tosissaan. Ilmiönä tämä on minusta huolestuttava. Kaikkien ei tietenkään tarvitse saada vapaasti toteuttaa itseään, mutta nyt tilaisuus elää taiteella tarjoutuu liian harvalle. Moni lahjakas päätyy tekemään muuta. Monen vähemmistön edustajan ääni jää kuulumattomiin.
Ei tarvitse myöskään ihmetellä, miksi minullakin on opetettavana lähes luku- ja kirjoitustaidottomia nuoria, kun kirjallisuuden arvostus on yhteiskunnassamme tätä.

Taide ei ole pelkästään viihdykettä. Kirjallisuus on syvästi inhimillistä, mahdollisuus nähdä mennyttä ja tulevaa, kurkistaa toisten ihmisten ja kulttuurien todellisuuksiin, oppia itsestä, muista ja maailmasta. Suomenkielinen kirjallisuus on edellytys elinvoimaiselle suomen kielelle.

Siksi on ihan kaikkien ongelma, jos kirjoittamisella ei voi elää. Ilman kirjailijoita ei ole kirjallisuutta, ja ilman kirjallisuutta yhteiskunta köyhtyy tavalla, jota ei euroissa voi koskaan laskea.

Kuinka olla kirjailija

Mistä ja milloin syntyy kirjailijaidentiteetti? Kuinka olla kirjailija, kun pitäisi olla äiti ja opettajakin? 

Nämä kysymykset ovat pyörineet mielessäni kauan, mutta erityisesti tänä vuonna. Indiekirjasarjani on valmistunut, ensimmäinen kustantamoromaanini julkaistu ja työstä otettu vapaa lähenee loppuaan. Mitä seuraavaksi, minulta kysytään. Eniten sitä kyselen minä itse. 

Viime syksynä kirjoitin, että olen alkanut kutsua itseäni kirjailijaksi, koska kirjoittamisesta on tullut minulle työtä. Kirjan julkaisun jälkeen huomaan kuitenkin alkavani taas epäillä. Eihän tässä ole yksikään teksti lähelläkään valmista! Millä ajalla edes kirjoitan, kun palaan töihin? Onko tässä touhussa mitään järkeä, pitäisikö sittenkin vain luovuttaa ja antaa koko kirjailijaunelman olla? 

Liisa Näsin mukaan kokemani epävarmuus kalvaa monia muitakin kirjoittajia. Näsi kirjoittaa blogitekstissä Sitku-kirjailijoista, jotka ajattelevat olevansa oikeita kirjailijoita sitku. Kustannussopimuksen jälkeen, tai apurahan, arvion, ehdokkuuden, palkinnon...

Ongelma on siinä, että sitkut karkaavat. Yhden kirjan jälkeen on julkaistava toinen, jokaisen kustannussopimuksen jälkeen tavoiteltava jo seuraavaa. Jokaista askelmaa seuraa lisää askelmia. Kirjailijaidentiteettiä ei voi kuitenkaan rakentaa näiden ulkoisten tunnustusten, saavutusten tai merkkipaalujen varaan, sillä Näsin mukaan identiteetti vaikuttaa valintoihin. Kuinka tosissani teen tätä? Mihin käytän aikani? 

Kirjailija on lopulta ihminen, joka päättää käyttää aikaansa kirjoittamiseen. Se on vain tällä hetkellä helpommin sanottu kuin tehty. Samaan aikaan kun olen tullut kirjailijaksi olen myös tullut äidiksi, käynyt läpi sitä monimutkaista, tunteita herättävää ja elämän mullistavaa prosessia, jonka aikana päivä päivältä kasvetaan hitaasti kohti vanhemmuutta. Sen lisäksi hengähdystauoksi tarkoitettu opiskeluni onkin imaissut täysillä mukaansa ja hieman yllättäen konkretisoitunut alanvaihdoksi. En palaa syksyllä palkkatyöhön koska on pakko, vaan koska haluan. 

Joidenkin elämä vakiintuu keski-ikäisenä. Minun vasta alkaa, monella rintamalla yhtä aikaa. Olen tietenkin ennen kaikkea onnekas, koska olen saanut niin monta mahdollisuutta. Samaan aikaan olen myös väsynyt, sekaisin ja jatkuvasti rähmällään, sillä mikään elämässäni ei nyt mene kuten ennen, rutiinilla ja vanhasta tottumuksesta. Huomaan kirjoittamisen jäävän jatkuvasti jalkoihin, sillä se ei vedä hameenhelmasta ja huuda äitiä. Esimies ei tee sille työjärjestystä eikä ketään muuta oikeastaan edes kiinnosta, edistyykö tekstini. Tuntuu turhauttavalta riipiä kirjoittamiseen minuutteja tietäen, että ne ovat poissa jostain muusta ja joltain muulta. Eikä teksti tällä tahdilla edes valmistu tämän vuosikymmenen aikana.

Kyse on tietenkin valinnoista, ja sitten kuitenkaan ei. Lapsi on pieni vain kerran, ja toimeentulokin on hankittava jostain. Kirjailijaidentiteettini on jatkuvassa ristitulessa muiden identiteettien kanssa. Haluan kirjoittaa. Haluan myös olla äiti ja opettaja. Kuinka olla monta ihmistä yhtä aikaa? Kuinka ihmeessä löytää riittävästi aikaa kirjoittamiselle, kun muu elämä vyöryy päälle jatkuvine vaatimuksineen?

Minulla ei ole vastauksia kysymyksiin. Niina Hakalahden essee tuottaa minulle kuitenkin valtavasti lohtua. Hakalahti kirjoittaa olevansa taviskirjailija, joka on välillä saanut useita kustannussopimuksia, välillä jäänyt pitkäänkin ilman. Julkaisuista ei ole muodostunut loogista jatkumoa vaan tekstejä on syntynyt tilanteen, tarpeen ja kiinnostuksen mukaan. On ollut epävarmuutta, hiljaisia kausia, suunnan hakemista, kokeiluja ja epäonnistumisia. Hakalahti muistuttaa, että lopulta hyvin harva kirjailija sopii kirjailijamyyttiin, jossa seuraava julkaisu on jo kustantamon kanssa sovittu.

Ennen kaikkea Hakalahti saa minut jälleen muistamaan, että määrittelytarpeet ja menestyspaineet ovat ulkoista hälyä. Ei minun tarvitse tietää, kuinka olla kirjailija. Kirjoittaja istuu tietokoneensa ääreen siitä yksinkertaisesta syystä, että rakastaa kirjoittamista. 

Joten mitä seuraavaksi? En tiedä tarkemmin, mutta aion kirjoittaa, vaikka sitten toistaiseksi minuutti kerrallaan. Katson myöhemmin, minne se vie.

Sen jälkeen kirjoitan lisää, koska en voisi olla kirjoittamattakaan.

Turun kirjamessut 2/2: Kirjailijan työstä

Turun kirjamessujen lauantaihin mahtui paljon nähtävää ja kuultavaa. Tässä osassa keskityn kirjailijan työtä käsitelleisiin ohjelmanumeroihin ja haastatteluihin. Tunnelmia yhteiskunnallisista teemoista edellisessä osassa.

Fiore-lavan ja Suomen Kirjailijaliiton ohjelma olivat niin mielenkiintoisia, että olisin voinut istua pelkästään tämän yhden lavan edessä koko päivän. Päivän aikana pohdittiin esimerkiksi mikä tekee nuorten kirjallisuudesta nuorten kirjallisuutta, kuinka yhdistää kirjailijan työ toiseen ammattiin, miten yksin työskentelevä kirjailija suhtautuu julkisuuteen ja kuinka kirjailijan ja kustannustoimittajan välinen työskentely toimii.  

Nuorten novelleja - mikä tekee novellista novellin ja nuorten kirjallisuudesta nuorten kirjallisuutta?

Keskustelelemassa olivat Salla Simukka, jolta on ilmestynyt Sammuta valot! / Sytytä valot!, sekä Marika Riikonen ja Päivi Haanpää, jotka ovat olleet kirjoittamassa ja toimittamassa Tusina -novelliantologiaa.

Riikonen ja Haanpää olivat kokoelmaa varten pyytäneet novelleja kirjailijoilta ja antaneet heille joitain toiveita novellien suhteen. Heidän kuvauksensa mukaan näistä raakapuista rakentui linnoja. Simukasta kirjoittamista voisi verrata Master Chef Australiaan, jossa osallistujille annetaan tietyt raaka-aineet tai jokin tietty ruokalaji. Nämä rajoitukset saavat luovuuden kukkimaan ja haastavat kokeilemaan jotain uutta.

Riikonen kertoi kokeneensa kirjaa kootessaan paineita siitä, että se olisi koulujen äidinkielen opetukseen sopiva. Sekä hän että Haanpää painottivat kuitenkin, ettei Tusina ole oppikirja. Yhteen kirjaan ei mitenkään saa mahdutettua kaikkea novellista. 

Simukka mainitsi, että hänestä novellille asetetaan ylipäätään enemmän tyylipuhtausvaatimuksia kuin romaanille. Hänestä englannin short story kuvaa hyvin lajia, eikä novellin tarvitse olla tiukasti muotoon sidottu kuten ei runonkaan tarvitse olla haiku tai tanka. Haanpää kuitenkin halusi, että novellista löytyy jokin käänne, joka voi toki olla pienikin muutos. Riikosesta novelleissa onkin kiinnostavaa se, että niissä yleensä kerrotaan rivien välissä aivan toinen tarina.

Millaista nuorten kirjallisuuden sitten pitää olla ja kuka sitä saa lukea? Kirjailijoita naurattivat aikuislukijoiden hämmästyneet kommentit siitä, että hekin aikuisina ovat nauttineet nuorten novelleista. Haanpää vakuutti, että aikuiset, jotka lukevat nuorten kirjallisuutta, ovat ihan normaaleja. (Huh! ;) Simukasta aikuisten ja nuorten kirjallisuuden välillä ei ole selvää eroa. Suurin ero on päähenkilön ikä, joka ohjaa tietysti myös sisältöä sen suhteen, millaisessa ympäristössä liikutaan ja mikä päähenkilöä kiinnostaa. 

Simukka kertoi myös jälkeenpäin huomanneensa, että hänen kirjansa on täydellistä genremiksausta. Kirjoittaessaan hän ei ollut edes ajatellut, voiko genrejä niin rajusti sekoittaa. Nykyään voi luottaa siihen, että lukija hyväksyy erikoisiakin sekoituksia. Simukka painotti myös, että kannattaa lukea paljon erilaista. Itselleen läheistä voi löytää niin klassikoista kuin nykypäivän teoksista sekä monista eri genreistä. Lukemista ei pidä turhaan rajoittaa!

Marika Riikonen, Salla Simukka ja Päivi Haanpää

Kuinka yhdistää kirjailijan työ toiseen ammattiin?
Minulle opettaja-kirjoittajana kiinnostavin ohjelmanumero oli seuraava, jossa kustannustoimittaja-kirjailija Laura Lähteenmäki haastatteli näyttelijä-kirjailija Reidar Palmgrenia sekä lääkäri-kirjailija Roope Sarvilinnaa. 

Sarvilinnalla ja Palmgrenilla oli erilaiset tyylit yhdistää ammattinsa. Palmgren vuorottelee näyttelemisen ja kirjoittamisen välillä, eikä tee niitä yhtä aikaa. Sarvilinna puolestaan mahduttaa kirjoitushetkensä lääkärin työn lomaan. Kahden työn yhdistämisen hankaluus tiiviistyy siihen, että Sarvilinna toivoisi lisää aikaa, Palmgren puolestaan säännölliset tulot.

Palmgren kertoi, että ajatteli aiemmin, että jos hänellä olisi jatkuvasti töitä näyttelijänä, hän ei kirjoittaisi. Nyt hän on kuitenkin sitä mieltä, että hänellä on kaksi identiteettiä, joista hän molemmista pitää. Rahan takia hän ei kuitenkaan koskaan kieltäydy näyttelijän töistä. Kokopäiväiseksi kirjailijaksi ryhtyminen ei Sarvilinnallekaan ole taloudellisista syistä mahdollinen. Hän ei myöskään usko, että hänelle välttämättä sopisi olla kokopäiväinen kirjailija, eikä hän ehkä saisi silloin yhtään enemmän aikaan. 

Laura Lähteenmäki, Reidar Palmgren ja Roope Sarvilinna

Auttaako toinen ammatti kirjoittamista, vai haittaako? Sarvilinnalle ajan oli haastavaa, mutta hänestä aikarakoja löytyy, kun niitä etsii. Tiiviissä työstämisvaiheessa teksti pyörii mielessä, ja sopivassa välissä sen voi sitten laittaa paperille. Kännykän muistiinpanoihin voi lisätä asioita vaikka kävellessä.

Palmgrenista näytteleminen auttaa kirjoittamista, mutta ei toisinpäin. Näytteleminen avaa mieltä, kun taas kirjoittaessaan hän sulkee maailman pois. Sarvilinna puolestaan näki, että lääkärin ammatti on vastaanottamista ja palvelua, kun taas kirjoittaminen on avautumista, jopa itsensä nöyryyttämistä, sen sanomista, mitä ei ehkä haluaisi kenenkään lukevan.

Sarvilinnalla ei ollut mitään kiinnostusta käyttää työympäristöään kirjoissaan. Hänestä lässynlässynlääkärisarjoja on jo riittävästi. Hänelle on tärkeää, että hän kirjoittaa fiktiota, on oikeasti itse keksinyt jotain. Palmgren puolestaan on käyttänyt teatterimaailmaa kirjoissaan ja huomannut, että on ehkä helpompi kirjoittaa sellaisesta, josta ei tiedä niin paljon. Jos tuntee jonkin liian hyvin, unohtaa selittää lukijalle asioita, jotka tuntuvat itsestäänselviltä.

Palmgren otti myös esille vanhan neuvon siitä, että kirjailijan tulee elää sellainen elämä, josta tulee kirjailija. Hän ei aiemmin ollut arvostanut sitä, koska ajatteli sen tarkoittavan sitä, että elämän tulee olla dramaattinen tai erityinen. Nykyään hän näkee niin, että kirjailijan täytyy säilyttää uteliaisuus ja lapsenomainen kiinnostus asioihin. Loistava neuvo!

Sinikka Vuola, Jaakko Yli-Juonikas ja Heli Slunga

Kirjailijan työn kahdet kasvot

Sinikka Vuola, Jaakko Yli-Juonikas ja Heli Slunga keskustelivat kirjailijan työn kaksijakoisuudesta: yksin tehtävästä kirjoitustyöstä ja kirjan julkaisua seuraavasta esiintymisestä.

Ensiksi kirjailijat pohtivat, missä työskentelevät. Yli-Juonikas työskentelee paljon kotona, mutta Slungan suosikkeja ovat juna-asemat. Vuola kertoi, ettei pysty työskentelemään kotona, koska siellä alkaa heti miettiä pyykkejä. Sen sijaan hän työskentelee paljon kirjaston lukusalissa. Sekä Slungan että Vuolan mielestä yksinäisin ja epäsosiaalisin vaihe kirjan kirjoittamisessa on silloin, kun tajuaa, mistä siinä on kysymys. Silloin ei halua nähdä muita ihmisiä vaan uppoutua tekstiin.

Suhde kritiikkiin oli muuttunut sekä Yli-Juonikkaalla että Vuolalla. Yli-Juonikas lukee kritiikit nykyään enemmän hyppien, eikä yritä etsiä piilomerkityksiä. Vuola sanoi tajunneensa, ettei kritiikeissä puhuta hänestä, vaan teoksesta. Slunga sanoi haluavansa lukea vain ammattilaisten kritiikkejä, eikä siksi juuri anna painoarvoa kirjablogien arvioille. Sekä Yli-Juonikas ja Vuola olivat sen sijaan sitä mieltä, että parhaissa kirjablogeissa ilmestyy todella hyvin kirjoitettuja arvioita. Kaikki olivat yhtä mieltä siitä, ettei kritiikin painaminen lehteen automaattisesti takaa ammattimaista laatua.

Esiintyminen herätti keskustelijoissa monenlaisia ajatuksia. Yli-Juonikas kertoi, ettei alkuun halunnut esiintyä lainkaan, mutta on liennyttänyt linjaansa myöhemmin. Edelleen hän pitää kuitenkin epäilyttävänä asetelmaa, jossa kirjailija on kirjaa enemmän framilla. 

Slungan oli alkuun vaikea löytää rajoja, kun hän esiintyi. Kolmannen teoksen myötä hän loi itselleen runoilijaidentiteetin, mutta ei ollut varma siitäkään, toimiko tiukkarajainen roolikaan. Hänestä esiintymisestä ja haastatteluista voi nauttia, jos rajat ovat kunnossa. Siinä tapauksessa hän kuitenkin kieltäytyy esiintymisestä, että palkkana ovat pelkät pullakahvit. Vuola puolestaan kieltäytyy aina naisten lehtien haastatteluista, koska ei koe niitä omakseen. 

Vuolasta lukijan kohtaaminen voi parhaimmillaan olla äärimmäisen palkitsevaa. Kun tapaa elävän lukijan, voi ajatella, ettei kaikki se työ ja pilkkujen siirtely sittenkään ollut turhaa. 

Maria Peura ja Maarit Halmesarka

Kuinka toimii kirjailijan ja kustannustoimittajan suhde?
Kirjailija Maria Peura ja kustannustoimittaja Maarit Halmesarka kertoivat olevansa melko tuore työpari. Tätä ennen Peura oli työskennellyt lähes 15 vuoden ajan Silja Hiidenheimon kanssa.

Peura koki, että suhteessa Hiidenheimoon oli jopa äitisuhteen piirteitä, koska Hiidenheimo oli nuoren ja epävarman kirjailijan ensimmäinen kustannustoimittaja. Hän kertoi olleensa hetken hukassa sen jälkeen, kun pitkäaikainen työkumppani Hiidenheimo kuoli. Sittemmin Peura on ymmärtänyt, että muitakin hyviä kustannustoimittajia on.

Sekä Halmesarka että Peura olivat sitä mieltä, että kirjailijan ja kustannustoimittajan suhde on työsuhde, johon ei ole hyvä sekoittaa liikaa muuta. Toisaalta suhdetta on vaikea pitää vain työnä. Siitä tulee monesti ystävyyssuhde, sillä työ on intiimiä ja siinä ollaan kirjailijan kipupisteiden äärellä. Luottamus on tärkeää, että suhde voi toimia. Molemmilla täytyy olla samanlainen käsitys siitä, millainen tekstistä tulee. Yhteinen tavoitehan on tehdä tekstistä paras mahdollinen.

Halmesarka kertoi, että sekä kirjailijoissa että kustannustoimittajissa on erilaisia työskentelijöitä. Monet kirjailijat näyttävät tekstejään myös luottolukijoille, mutta tekstin eri vaiheessa. Kustannustoimittajatkin saattavat näyttää tekstejä muille kustannustoimittajille. Helposti käy niin, että samaa tekstiä lukiessa sokeutuu. Siksi on hyvä, että tekstiä lukevat useammat silmät. 

Millainen sitten olisi hyvä kustannustoimittaja? Peura ei haluaisi työskennellä kustannustoimittajan kanssa, joka ei anna lainkaan positiivista palautetta. Toisaalta hän näkee tekstin työstämisen työnä, ja haluaa saada rakentavaa kritiikkiä eikä liian varovaista palautetta. Myös Halmesarasta tekstin editoiminen on kirjailijan toinen työ, kun taas kustannustoimittajan rooli on ennen kaikkea olla lukija. Kumpikin oli sitä mieltä, että viime kädessä teksti on kirjailijan, eikä kustannustoimittaja voi esimerkiksi käskeä poistamaan jotain kohtaa. 

* * *

Turun kirjamessuista jäi positiivinen kuva, ja ensi syksynä olen toivottavasti myös paikalla. Onneksi kirjamessuhumu ei tältä syksyltä tähän lopu, vaan parin viikon päästä päästäänkin jo Helsingin kirjamessuille. Huomenna blogissani alkaa arvonta, jossa Helsingin messuille voi voittaa kaksi pääsylippua!