torstai 27. syyskuuta 2018

Syyskuun kirjavinkki: Sivuhenkilö

Miltä tuntuu yrittää tehdä taidetta, kun muut tekevät lapsia? Kuka tai mikä päättää, onko taide tai elämä arvokasta? Entä jos katseleekin elämää vähän sivusta?

Saara Turusen Sivuhenkilö kertoo esikoiskirjailijasta, jonka suuri unelma kirjasta on toteutunut. Se ei vain ole niin hienoa kuin luulisi. Suuren lehden arvostelussa paljon työstetty, tekijälleen tärkeä kirja leimataan tylsäksi nuoren naisen kasvukertomukseksi. Kirja saa arvostusta vasta, kun se palkitaan, eikä kertoja sittenkään ole ihan varma, onko se ymmärretty oikein. Samaan aikaan kertoja asuu isänsä ostamassa asunnossa, jossa on koukku katossa. Eikä osaa itse asentaa pesukonetta tai vaihtaa pyörän ketjuja.

Turusen teksti on nopealukuista, nasevaa ja vaikuttaa petollisesti naiivilta. Lyhyillä lauseilla ja yksinkertaisella kuvauksella kertoja puhuu itsestään ja arjestaan, mutta sitten kuitenkin jostain suuremmasta. Yksinkertaisen pinnan alla on isoja asioita. 

Sain kirjasta keväällä vinkin hikkaj:ltä blogini kommenteissa, ja päädyin seuraamaan kovin mielenkiintoista kirjallista keskustelua, johon osallistui mm. Turusen esikoiskirjan arvostellut Antti Majander kolumnillaan. Kuka päättää siitä, millainen kirjallisuus on arvokasta? Voiko setämies kirjoittaa kritiikin nuoren naisen kasvukertomuksesta? Näitä samoja teemoja pohtii myös Turusen kertoja. 

Kertojan kirjoittamista pidetään kirjassa narsistisena oman navan kaiveluna. Kieltämättä joinain hetkinä kertojassa on ärsyttäviä piirteitä. Miksi hän aina miettii kaiken itsensä kautta? Miksi hän ei toimi vaan valittaa?  Joonas Säntti taas pohtii Kiiltomadossa, onko naisiin ja miehiin jaottelu kirjassa jo liiankin selvä ja stereotyyppinen. 

Nämä taitavat kuitenkin olla tietoisia ratkaisuja. Naisen ei tarvitse olla vahva ollakseen päähenkilö, ihan oikeasti toimiva subjekti. Eikä aina miellyttävä. Nais- ja mieskuvan kärjistäminen taas taitaa olla Turusen tarkoitus ja tekniikka. Puputyttö-näytelmässäkin hän riepottelee naiskuvaa aika rajuilla keinoilla.

Onko sitten oman tarinan kertominen (enemmän tai vähemmän autofiktion keinoilla) tärkeää? Turusen kertoja pohtii, eikö taide saisi olla vain turhaa. Ja sitten kuitenkin Turunen kirjallaan osoittaa, että oman tarinan kertominen on tärkeää.

Tämä kirja voisi nimittäin kertoa minusta. Sen päähenkilö pohtii suorastaan hämmästyttävän osuvasti samoja asioita kuin minäkin tällä hetkellä. Miksi miehet määrittävät niin paljon (kirjallisuuden) historiaa ja sitä kautta väistämättä myös nykypäivää? Voiko elämä olla hyvää ja arvokasta, vaikka on yksin, ei mene naimisiin ja saa lapsia? Vaikka ei osaa oikein mitään oikeaa, tuntee vain teorioita ja taidetta?

Minä väitän, ettei nuoria naisia ole vielä liikaa esillä taiteessa. Minä tarvitsen sitä, että joku sanoittaa tätä minun todellisuuttani. Tämä totuus läsähti hätkähdyttävästi kasvoilleni viime keväänä, kun kävin katsomassa KOM-teatterin Veriruusut. Se oli minulle ensimmäinen sodasta kertova tarina, jonka pääosassa olivat nuoret naiset. Se kosketti. Aivan eri tavalla kuin ne tarinat, joissa pääosassa ovat miehet. (Toki muutenkin kyseessä oli poikkeuksellisen onnistunut teatteriesitys.)

Kirjallisuus tarvitsee monia ääniä. Turunen on tuonut joukkoon yhden sellaisen, jota minä ainakin sinne kaipaan. Oman tarinan kertominen voi kertoa myös jotain yhteiskunnasta ja maailmasta, kuten Turusen kertoja toteaakin. 

Lisää täältä:
Sivuhenkilö Aamun kirjassa
HS:n arvio kirjasta

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti