lauantai 30. marraskuuta 2019

Kirjahistoriani: Montgomeryn matkassa

Jos minun pitäisi nimetä kirjailija, joka on vaikuttanut minuun eniten, olisi vastaukseni L.M. Montgomery. Tänä vuonna luin uudestaan Runotyttö-sarjan osana Matkalla Mikä-Mikä-Maahan -blogin Montgomery-haastetta.

Tutustuin Montgomeryyn Anna-sarjan kautta. Luin ensimmäisen Anna-kirjan luultavasti jo ennen kouluikää ja se teki minuun heti vaikutuksen. Runoileva, reipas ja romanttinen sankaritar oli ensimmäisiä, joihin samastuin todella paljon. Anna kirjoitti tarinoita, ihan kuten minäkin! (Vai aloinko minä kirjoittaa tarinoita, koska Annakin kirjoitti? Tätä olen pohtinut joskus aikuisena.)

Myöhemmin tutustuin myös runotyttö Emiliaan (johon samastuin lopulta enemmän kuin Annaan) ja muuhun Montgomeryn tuotantoon. Yksi nuoruusvuosien ehdottomista suosikeistani oli romanttinen Sininen linna. Sittemmin olen lukenut L.M. Montgomerylta kaiken, mitä on suomennettu myöhemmin, ja sen lisäksi Sisko Ylimartimon teoksen Alppipolku, joka käsittelee Montgomeryn tuotantoa ja elämää osin Montgomeryn päiväkirjoihin perustuen.

Mikä Montgomeryssa viehättää?
Auringonlaskut ovat yhtä todellisia kuin sikolätit, vastasi Montgomery, kun häntä jo omana aikanaan kritisoitiin liiasta romanttisuudesta. Joskus hänen luontokuvauksensa ovat kieltämättä hieman sokerisia, mutta en toisaalta voi olla ihailematta Montgomeryn kykyä nähdä kaikki ympärillä elävänä ja kauniina. Pidän myös siitä, että Montgomeryn kirjoissa on aina jollain tapaa onnellinen loppu. Pääparit saavat toisensa, yksinäiset löytävät ystäviä ja riidat saadaan sovittua. Montgomeryn kirjoista jää hyvälle mielelle.
En aio ikinä päättää kertomuksiani onnettomasti, olkoonpa 'elämän todellisuuden' laita miten tahansa. Minusta tarinan pitäisi myös todellisuudessa päättyä aina hyvin, ja siksi onnellinen loppu on parempaa totuutta kuin mikään muu konsanaan. - Emilia

Kuitenkaan kirjat eivät ole niin kevyitä kuin pinta antaisi olettaa. Joskus mietin, ovatko pohjan tummat sävyt tulleet teksteihin Montgomeryn huomaamatta, hänen oman masennuksesta ja onnettomasta elämästä kärsineen mielensä synkistä sopukoista. Joka tapauksessa kirjoissa kuvataan myös useita traagisia ihmiskohtaloita. Runotyttö-sarjan kolmannessa osassa Emilia on selvästi masentunut ja tekstin sävy on paikoin todella synkkä. (Tämä meni tietenkin lapsena täysin ohi.) Traagiset tapahtumat sekoittuvat kirjoissa kuitenkin luontevasti arjen pienten ilojen sekaan. Elämä Montgomeryn kirjoissa ei ole koskaan täysin synkkää, vaikka aurinko ei joka päivä paistakaan. 

Ihmisluonteen kuvaajana Montgomery on minusta edelleen todella taitava. Hän osaa piirtää ihmistä kaivavat ristiriidat ja sisäiset demonit niin taitavasti, että lukijalle muodostuu hahmoista kokonainen kuva. Tämän hän tekee sekä huumorilla että rakkaudella ihmisluontoa kohtaan.

Runotyttöjen matkassa


Runotytöt ovat minulle rakkaimmat Montgomeryn kirjoista, joten haasteen kunniaksi palasin niiden pariin. Olisin toki palannut niiden pariin muutenkin lähiaikoina, sillä luen kirjat uudelleen aina muutaman vuoden välein.

Jokaisella lukukerralla näen kirjat hieman eri tavalla. En tietenkään koskaan enää voi lukea niitä täysin objektiivisesti - ne ovat niin täynnä lapsuuden ja nuoruuden muistoja, että pelkkä kirjaan tarttuminen saa minut palaamaan omaan huoneeseeni, violetille päiväpeitolle, haistamaan ikkunasta tuoksuvan tutun tuulen... 

Toki näen monet asiat eri tavalla aikuisena lukijana. Elizabeth-täti vaikutti hirviöltä lapsena, mutta nyt hän näyttäytyy enemmän tapojensa orjana. Laura-tädin kiltteys puolestaan ei tunnu enää niin positiiviselta. Laura-tätihän ei osaa lainkaan pitää puoliaan! Jimmy-serkun vammojen laatu jää mietityttämään, vaikka toisaalta on hienoa, ettei häntä kuvata vammaisena, vaan erityisenä. Tällä lukukerralla hätkähdin ehkä eniten Emilian opettajan herra Carpenterin avointa alkoholismia. Kuinka sitä pidetäänkin niin normaalina pikkujuttuna kyläläisten keskuudessa?

Tietenkin kirjoista myös huomaa, ettei niitä ole kirjoitettu tässä ajassa. Ylimääräiset kissanpennut hukutetaan ja sovinnaisuussäännöt vaikuttavat nykylukijasta täysin naurettavilta. (Montgomery tosin myös kuvaa niitä paikoin kriittisellä huumorilla.) Nais- ja mieskuva ovat hyvin perinteisiä, miesten tehtävä on pelastaa naiset lumisateen sattuessa kohdalle ja naisten tehtävä päästä naimisiin. Kaksikymmentäviisivuotias on jo täysin toivonsa menettänyt vanhapiika. Kaikki henkilöhahmot kirjassa ovat luonnollisesti valkoisia heteroja. 

Muistan lapsena olleeni ihastunut Emilian rakkauskuvioihin, mutta nyt ne värisyttävät ihan toisista syistä. Dean Priestin omistava rakkaus tuntuu ahdistavalta. En tosin lapsenakaan ymmärtänyt, miksi ihmeessä Emilia suostui menemään kihloihin hänen kanssaan! Emilian ja Teddyn rakkaustarina puolestaan ei vaikuta enää kovin romanttiselta vaan lähinnä epäuskottavalta. Miksi aikuiset ihmiset eivät voi puhua toisilleen suoraan ja välttää kaikkia väärinkäsityksiä? Ja voiko rakkaus olla vuosien hiljaisuuden jälkeen yhä totta vai pelkkiä romantisoituja mielikuvia toisesta? Vaikuttaa aika hätiköidyltä, että Teddy ja Emilia yhden illan keskustelun jälkeen päätyvät kihloihin. Tuntuu melkein siltä, että Montgomery on hätäisesti lisännyt romanttisen lopun kirjan viimeisille sivuillle jonkun toisen toiveesta, ettei viimeisen kirjan sävy jäisi liian tummaksi. 

Emiliasta pidän kuitenkin edelleen hurjasti. Hänessä on ylpeyttä ja kunnianhimoa, mutta myös lämpöä ja empatiaa. Meitä yhdistää rakkaus kirjoittamiseen, kissoihin ja kotiseutuun. Luultavasti olen perinyt Emilialta myös kirjoittamisunelmia. On mahdoton enää sanoa, kuinka paljon Emilian kanssa vietetyt hetket ovat määrittäneet käsitystäni kirjailijuudesta ja kehitelleet omaa alppipolkua päässäni. 

Joka tapauksessa Emilian kanssa olen kasvanut melkein kuin jonkin oikean ihmisen. Emilia ei siksi koskaan lakkaa olemasta minulle merkityksellinen. Varmasti näkisin kirjat aivan toisin, jos lukisin ne nyt ensimmäistä kertaa, mutta mitä sitten - rakastan niitä nyt juuri sellaisina kuin ne ovat. 

2 kommenttia:

  1. Olet upeasti koonnut ajatuksiasi Montgomerystä ja runotytöistä! Tätä oli ihana lukea!<3 Sinulla on hyvin samoja ajatuksia kuin minullakin.

    En muista kuulleeni tuota lainausta "auringonlaskut ovat yhtä todellisia kuin sikolätit". Se on aivan loistava kommentti. Montgomeryn luontokuvauset (joita muuten tutkin sivuaineen tutkielmassani Annan nuoruusvuosien osalta) ovat olleet minulle todella tärkeitä ja myös vaikuttaneet elämääni niin, että ne ovat saaneet myös omat silmäni avautumaan luonnon kauneudelle eri tavalla ja näin opettaneet minut saamaan voimaa ja iloa ympäristön kauneudesta. Ja aina edelleen kun palaan Montgomeryn kirjoihin, ne muistuttavat siitä, millainen voima löytyy kauneudesta. Jokaisen lukukokemuksen jälkeen katson ainakin jonkin aikaa maailmaa taas uusin ja kirkkaammin silmin (kunnes taas menetän katseeni kirkkauden jonnekin arjen kiireisiin ja stressinaiheisiin).

    Olen tänä vuonna ollut vähän laiska lukemaan muiden blogeja ja siksi varmaan useimmat postaukset haasteeseen liittyen ovat menneet minulta sivu suun. Nyt kuitenkin odotan, että pääsen lukemaan kaikkien osallistujien koosteet ja ehkäpä niiden kautta aiemmat postaukset linkkien kautta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minulle käy ihan samalla tavalla, aina kun luen Montgomerya, näen maailman hetken aikaa paljon kauniimpana. Harmillista, etten pysty säilyttämään kykyä yhtä hyvin kuin Montgomery (jolla kuitenkin oli omaani paljon rankempi elämä)!

      Olen lukenut sinun postauksiasi ja mieleen on palannut paljon mukavia muistoja Montgomeryn kirjoista. Päiväkirjoja en ole uskaltanut lukea, mutta nyt aion tehdä senkin.

      Poista