perjantai 26. elokuuta 2016

Saako viihde viihdyttää?

Sain taas hylkäyskirjeen. Se oli jo toinen, jossa ilmoitettiin, ettei käsikirjoitukseeni aiota edes tutustua, koska ohjelma on täynnä pitkäksi aikaa. Kyseessä on molemmilla kerroilla ollut pieni kustantamo, joten ymmärrän, että heidän resurssinsa ovat rajalliset (vaikka toisaalta tekisi mieli huutaa ääneen, että olen tehnyt tätä satoja tunteja, voisitte te kai kaksi minuuttia tälle uhrata). Toisessa myös mainittiin, ettei chick lit genrenä miellytä, ja sekin on ihan ok, koska kustantamot tietenkin saavat itse päättää, mihin keskittyvät.

Mutta. Jotenkin jäi taas mietityttämään, miksi juuri chick lit on se genre, joka usein jätetään julkaisematta. Olen kirjoittanut tästä jo aiemmin (täällä ja täällä muun muassa), mutta en nyt jotenkin pääse tästä yli. Ymmärrän toki sen, että jos Suomen kokoisessa maassa pääasiallisena kohderyhmänä ovat hömppää lukevat nuoret naiset, on se markkinoinnin ja kaupallisen menestyksen kannalta ongelmallista. Toisaalta taas sitten kustantamojen perustelut, että heillä on ollut vaikeuksia saada kotimainen chick lit menestymään, ovat kyllä hieman huvittavia, koska ei Suomessa olla julkaistu kovinkaan paljon (ainakaan minun tietojeni mukaan) kovin aitoa kovin laadukasta chick litiä, Kira Poutasta nyt lukuun ottamatta. Paljon on kyllä kirjoja, joissa päähenkilönä on nuori nainen, joka  haahuilee ympäriinsä ja lopussa rakastuu, mutta ei se vielä tee kirjasta chick litiä. Minusta chick litiin kuuluu olennaisesti kerronnan kepeys, ihana yliampuvuus, mutta toisaalta myös lämpö ja inhimillisyys (paremman sanan puutteessa). Monen suomalaisen "chick lit"-kirjan sankarittaret ovat ihan vain tylsiä, kerronta laimeaa ja tarina mitäänsanomaton.

En nyt sano, että oma käsikirjoitukseni olisi mitenkään parempi tai väärinymmärretty tai edes välttämättä muuten kustannuskynnyksen ylittävä, mutta hieman kyllä jään miettimään, saako Suomessa viihde edes viihdyttää. Joku kirjoittamisen opettajista sanoi suunnilleen näin, että suomalaisen kirjallisuuden voisi tiivistää siihen, että sataa räntää ja masentaa. Jotenkin tuntuu siltä, että Suomessa hyvä kirjallisuus ei saa olla kevyttä, tai se on jotenkin epäilyttävää tai huonoa. Ihan kuin synkkämielisyys olisi merkki taiteellisuudesta tai jostain syvästä ymmärryksestä...

Itse en halua koko aikaa lukea siitä, miten elämä on synkkää. Joskus arkeen kaipaa jotain kevyttä, viihdyttävää, hyvää mieltä tuovaa. Enkä minä jaksaisi lukea chick litiäkään joka päivä, mutta ennen kaikkea minusta kyseessä ei tarvitse olla valinta, joko tai. Hömppää lukeva voi lukea myös klassikoita, marrasräntäromaaneja, yhteiskuntakriittistä, yleissivistävää... 

Eihän minulla tietysti ole kustantamoiden myyntilukuja, enkä tiedä, paljonko esimerkiksi Kinsellan kirjat myyvät. Jos nekään eivät myy, niin sitten chick lit ei vain yksinkertaisesti myy Suomessa tarpeeksi. Mutta jos Kinsellan kirjat menestyvät edes jollain tavalla, en näe yhtään syytä sille, miksi suomalainenkaan chick lit ei voisi menestyä - jos se vain on laadukasta, hyvin kirjoitettua, oikeasti viihdyttävää chick litiä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti