I
Elokuu. Pakkaan proosareppuni ja lähden
matkalle tuntemattomaan. Olen kyllä joskus kurkistellut rajan yli. Runouden
puolella näyttää oudon kauniilta, mutta sumuiselta. Jännittää. Olen tottunut
liikkumaan vain proosan maaperällä, selkeästi viitoitetuilla teillä.
Rajalla kasvaa mättäitä. Astun peremmälle,
mutta uppoan heti suohon. Taidan jäädä saappaasta kiinni, ennen kuin pääsen
pidemmälle. Näen sumun keskellä baskeripään, joka kulkee koiransa kanssa. Ehkä hän voi auttaa minua? Hei, mitä nämä
mättäät oikein ovat? minä kysyn. Mies loikkii paikalle, ja katsoo minua
vinosti. Ei kysymys ole siitä, että mitä vaan
miten, hän sanoo. Esimerkiksi näin.
Anna kun minä autan. Baskeripää auttaa minut ylös suosta.
Hän onkin ihan mukava, ehdin ajatella,
ennen kuin hän kaataa minut saman tien allikkoon. Hei! Mitä auttamista tämä nyt
oikein on? minä huudan, mutta runoilija on jo lähtenyt juoksemaan karkuun
lähteneen koiran perään. Hän kääntää minulle selkänsä, loikkii pakoon, ja
jättää minut yksin selvittämään sotkujaan.
Suututtaa, ettei hän voi edes selittää.
Huudan hänen peräänsä. Voitko edes kertoa, miten täällä on tarkoitus liikkua?
Tämä runous on yhtä risukkoa ja rämeikköä, eikä sumussa näe mitään! Jostain
kaukaa kuuluu vastaus: Minähän sanoin jo, ei mitä vaan miten!
II
Pimeässä. En näe enää proosan rajalle.
Otan proosarepusta taskulampun, mutta se valaisee vain hieman. Luulen
tunnistavani puut, mutta kun katson niitä tarkemmin, ne ovatkin Haavikon
puutarha. Niiden juurella on palapelin palanen.
Katson taivaalle, siellä riippuu
alakuloinen, kulahtanut kuu. Älä vain minua katso, minä en voi auttaa! Minusta
ei ole kohta enää mitään jäljellä! se huutaa minulle ja kääntää selkänsä.
Lammikossa ui joutsen, mutta kun lähestyn sitä, se onkin vain pahvinen
palapelin palanen, jonka takaa löytyy Suomen kartta. Seuraavaksi Näsinneulan
sisältä löytyy kokonainen Tampere, jonne Rakkaus kävelee käsi kädessä Vihan
kanssa. Niiden sydämestä versoo kokonainen ihminen.
Runouden maailmassa ei mikään taida olla
sitä, miltä se aluksi näyttää. Kokoan matkan varrelta löytyneitä palapelin
palasia, mutta joka kerta, kun yritän koota palasista karttaa runouden maasta,
tulee kuvasta erilainen. Miten ihmeessä täällä löytää perille?
Baskeripäinen runoilija ilmestyy taas. Hän
on keksinyt tavan kesyttää koiransa, hän lyö viidakkorumpua. Rytmi on outo,
mutta mukaansatempaava. Alan kulkea sen tahdissa, annan askeleiden viedä.
Ainakin olen matkalla, vaikken tiedä, minne olen menossa.
III
Alkulähteellä. Tämä on runouden maan keskus,
täältä sen voima lähtee, tänne sen heikkous pakenee. Tässä lähteessä virtaa
samaa vettä kuin proosan maassa. Baskeripään koira juoksee juomaan lähteelle.
Epäilen sitä, sekin lienee vain kuva. Mutta kun se juo lähteestä, se on
edelleen koira, vaikka onkin yhtä aikaa kaikki maailman pienet, isot,
karvaiset, karvattomat, mustat ja kaikenkirjavat koirat.
Koira lähtee kohti minua. Huomaan, että
koira linkuttaa, ja sen rajat häälyvät. Kummituskoira, ei koskaan kävele
suoraan. Se katsoo minua anovasti, ojentaa minulle tassuaan. Avaan
proosareppuni, tarjoan eväitäni. Ne ovat kostuneet pilalle, eivät kestä
jatkuvaa sumua.
Anna sille merkitys, runoilija kuiskaa
korvaani. Nyökkään, ymmärrän. Kuiskaan merkityksen koiran korvaan. Se saa
rajat, vaikka yhä linkuttaa.
IV
Paluu. Haaste on suoritettu, lähden
kotimatkalle. Takaisinpäin matka tuntuu tutummalta. Annan kuuparan roikkua
taivaalla rauhassa. Huomaan, että joutsenen vieressä ui kaloja. Ne iskevät
silmää. Ne ovat peitetehtävissä, eivät voi paljastaa sitä vielä, ennen kuin ne
pudotetaan oikeaan lampeen.
On helpottavaa palata, mutta haikeudella
vilkaisen rajan yli. Minä en voisi elää runon rämeikössä, en kestäisi sanojen
painavuutta, en maan pettävyyttä. Mutta kutsun runomaailman kylään luokseni,
lupaan tarjota kahvit runoilijalle, ja koiralle luun.
Kotona proosareppuni tuntuu painavammalta.
Kun avaan sen, huomaan, että siellä on enemmän eväitä matkan jälkeen.
Teksti on osa runouskurssin oppimispäiväkirjaani.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti