Taina Niemi: Varkaat

Luka ja Amanda ovat eri maailmoista. Toinen on kerrostalolähiöstä, toinen luksuskodista. Heitä yhdistää kuitenkin yksi asia: molemmat ovat varastaneet.

Taina Niemen Varkaat kertoo kahden nuoren tarinaa vuorotellen. Luka on yksinhuoltajaäidin poika, joka huolehtii usein pikkusiskostaan. Joskus työvuoron lopussa hän saattaa ottaa mukaansa muutaman burgerin. Amanda puolestaan on erittäin hyvin toimeentulevasta perheestä. Hänellä on varaa tarjota kavereilleen ja ostaa koiralleen luksusmerkkien vaatteita. Jännityksen takia hän kuitenkin näpistää meikkejä.

Kun nuoret kohtaavat, heillä on omat ennakkoluulonsa toisesta. Tutustuminen kuitenkin osoittaa, että heillä on myös jotain yhteistä. Voivatko eri maailmoista tulevat nuoret kuitenkaan lopulta ymmärtää toisiaan?

Sekä Luka että Amanda kompuroivat ja mokailevat tarinan aikana. Erityisesti Amandan käytös on välillä vastenmielistä. Niemi ei selittele liikaa, mutta saa lukijan kuitenkin pysymään hahmojen puolella. Onneton rikas tyttö ja perheestään vastuuta kantava poika ovat toki kuluneita asetelmia, mutta Niemi saa rakennettua kummastakin hahmosta kokonaisen kuvan.

Varastaminen näkyy teoksessa monella eri tavalla. Puoliharmittoman näpistelyn lisäksi kirjassa on aitoa rikollisuutta. Jokaisella nuorella on omat ajatuksensa siitä, miten oikein tai väärin on varastaa. Miettiä voi, kuinka paljon siihen vaikuttaa se , mistä taustasta elämään ponnistaa.

Aikuisetkaan eivät kirjassa ole täydellisiä. Työ voi varastaa kaiken huomion, eikä nuorelle välttämättä jää tilaa olla nuori. Ja eikö varastamista ole myös, jos käyttää perheenjäsenten kuvia ja perheen yhteistä aikaa somemateriaalina?

Lopussa Luka ja Amanda joutuvat myös pohtimaan, mikä on aitoa ystävyyttä. Mitä voi antaa anteeksi, mitä voi hyväksyä ja milloin suhde on pakko katkaista? Välillä päätökset voivat olla myös kivuliaan yksipuolisia. Kirja houkuttaa myös tiiviillä pituudellaan. Niemi osoittaa kuitenkin, ettei tarinan tarvitse olla pitkä ollakseen syvä. Lisäksi Niemellä on taito kirjoittaa vetävästi. Lyhyet luvut, vaihtuvat näkökulmat ja yhteen kietoutuvat juonenpätkät takaavat, että kirja imaisee mukaansa.

Katri Alatalo: Mitä tapahtui Santra Sarkkiselle?

Kun 17-vuotias Santra Sarkkinen katoaa, jokaisella on katoamisesta oma teoriansa. Kuka tuntee Santran parhaiten arvatakseen lähimmäksi – vai tunsiko Santran lopulta kukaan?

Katri Alatalon Mitä tapahtui Santra Sarkkiselle? on katoamismysteeri, joka imaisee mukaansa ja tarjoilee juonenkäänteitä sekä yllätyksiä. Perinteinen dekkari se ei kuitenkaan ole. Rakenne on palapelimäinen: kavereiden kertomukset, lehtijutut ja internetin keskustelupalstojen kommentit tarjoavat lukijalle vihjeitä siitä, kuka Santra on ja mihin hän on kadonnut.

Isoimmassa osassa ovat kavereiden kertomukset, jotka jaetaan eräänä Halloween-iltana. Jokainen kavereista on ollut jonkinlaisessa yhteydessä Santraan ennen katoamista, ja jokaisella heistä on teoriansa siitä, mitä on tapahtunut. Kaikilla nuorilla on oma äänensä, ja tässä Alatalo näyttää todella osaamistaan uskottavien hahmojen kirjoittajana. Jokainen nuorista kuulostaa erilaiselta ja aidolta. Erityisesti pidän siitä, miten dramaattinen Pilke kuohuu nuoruuden voimalla, mutta ei silti vaikuta liioitellulta tai epäuskottavalta.

Ylipäätään Alatalo maalaa henkilöhahmoja monesta eri suunnasta. Jos Santralla on ollut salaisuutensa, on ystävilläkin asioita, joita he ovat piilotelleet ja hävenneet. Kun kaverit kertovat suhteestaan Santraan, he kertovat samalla myös itsestään. Erityisesti mieleen jäävät Pilken suuret unelmat ja Anteron traaginen rakkaustarina.

Pidän siitä, miten Alatalo kirjoittaa nuorista. Hahmot saavat mokailla ja toimia välillä tietoisestikin väärin. Samaan aikaan katse on myötätuntoinen: kertomusten taustalla on vaikeita asioita kuten yksinäisyyttä ja elämää alkoholistiperheessä.

Aitoa kirjassa on se, että jokainen kavereista on tuntenut hieman erilaisen Santran. Aivan kuten jokainen meistä, myös Santra on ollut eri Santra eri ihmisten kanssa. Yhteistä on, että Santra on kaikkien seurassa välillä kiukkuinen ja arvaamaton. Se, ettei Santraa kenenkään tarinassa esitetä täydellisenä, tekee Santrasta kiinnostavamman hahmon.

Keskustelupalstojen kommentit ovat kaikessa raadollisuudessaan osuvia. Alatalo jäljittelee inhottavan herkullisesti anonyymien kommentoijien tapaa ilkeillä, paisutella ja revitellä asialla, joka toisille on tragedia. Tässä voi lukea myös jonkinlaista kritiikkiä sitä kohtaan, miten rikostarinoita yhteiskunnassamme käsitellään. Santran äidin haastattelussakin voi nähdä mediakritiikkiä: juttu toistaa äidin sanat totuutta kyselemättä.

Lopussa ei ole vastassa dekkarien räjähtävää loppuhuipennusta. Sen sijaan lopussa on sopivassa suhteessa vastauksia ja mysteeriä, joskin minulle olisi kelvannut myös, että vastauksia olisi annettu vieläkin vähemmän. 

Alatalo osoittaa tällä teoksella hallitsevansa fantasian lisäksi myös vetävän realistisen kirjan kirjoittamisen taidon. Tämä ei tosin tule minään yllätyksenä kenellekään, joka on tutustunut Kesäkuu -romaaniin. Tällaisia kirjoja kaipaavat niin nuoret kuin aikuisetkin lukijat, joten jään odottamaan lisää.