Aikaa kirjoittamiselle on ollut todella vähän tämän vuoden puolella. Se taitaa olla enemmän sääntö kuin poikkeus. Joskus on vain priorisoitava sellaiset maalliset asiat kuin syöminen, nukkuminen ja aikuisten oikeat työt ennen kirjoittamista. Siihen nähden on itse asiassa aika saavutus, että olen onnistunut hoitamaan terapeuttisen kirjoittamisen 5 op:n kurssin loppuun ja laittanut Ihmisen kielillä tutustumaan kustannustoimittajien työpöytien pinon alusiin.
Tavallaan jännää, mitä käsikirjoitukselle tapahtuu. Toisaalta suhtaudun siihen aika zenisti. Joko se kiinnostaa, tai sitten ei. En voi ikuisesti jatkaa sen parissa, vaan jossain vaiheessa täytyy mennä eteenpäin tavalla tai toisella.
Jotain kai vapautui, kun päästin irti käsikirjoituksesta, jota olen työstänyt yli kymmenen vuotta. Olen ollut varsinainen luovuuden pyörremyrsky viime viikot. Novelli-ideoita pursuaa joka suunnasta, ja sen lisäksi olen innostunut Kariston kuvakirjatarinan kirjoituskilpailusta sekä suomalaista koulutusta pohdiskelevasta esseekilpailusta.
Minulla ei kyllä virallisesti olisi aikaa kummallekaan kilpailulle. Kumpikaan kilpailu ei myöskään edusta omimpia genrejäni. En ole ennenkään antanut genrerajojen häiritä (tästä lisää edellisessä postauksessani), mutta luultavasti en silti olisi harkinnut osallistumista kumpaankaan, ellen olisi tehnyt kirjoittamisen opintoja. Niiden aikana olen kirjoittanut mm. runoja, novelleja, esseen, lehtijutun, romaanilukuja, näytelmäkohtauksen, elokuvakässärin synopsiksen, runoanalyyseja, elokuva-analyyseja, terapeuttisia kirjoitusharjoituksia ja oppimispäiväkirjoja joka lähtöön. Jokaista tehtävää olen tuskaillut ja ollut varma, etten siitä selviä. Jokaisesta olen selvinnyt, ja vieläpä tehnyt kivoja tekstejä, joista olen itse innostunut. Joten hei, kyllä tässä yksi kuvakirjan käsikirjoitus ja yksi esseekin syntyy.
Joku voisi tietysti ihan aiheellisesti kysyä, olenko muka yhtäkkiä muuttunut kirjoittamisen multitalentiksi. No, en ikinä väittänytkään, että tämä helppoa olisi... Mutta yrittänyttä ei laiteta, ja sitä paitsi kirjoittaminen on aina kivaa. Tavallaan myös helpompaa silloin, kun kirjoittaa oman genren ulkopuolelta. Silloinhan on tavallaan lupa olla huono. Eikö?
Joten kun päähän tulee ajatuksia, että minun pitäisi keskittää vähäinen aikani sellaisiin projekteihin, joista oikeasti voi tulla jotain, sanon niille vain, että hei, tässä on kirjoittaminen nyt kesken. Että älkää tulko siihen droppaa mun tunnelmaa!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti