Kuinka kirja syntyy 20: Kustannussopimuksen jälkeen

Mitä tapahtuu kustannussopimuksen jälkeen? Kirjoittaminen ei suinkaan lopu, vaan tekstin muokkaaminen jatkuu. Mistä löytää motivaatiota, kun tekstin osaa jo ulkoa?

Kirjoituskaveri ja Tomato Timer
editointiapuna.

Kun viime syksynä kävin Otavalla, sain tietää kustannussopimuksesta. Muutaman päivän elin huumassa, mutta sen jälkeen työ jatkui. Sain lisää palautetta, ja teksti palasi muokattavaksi.

Vielä ei siis ole valmista. Teksti on toki jo kirjoitettu ja tarina alusta loppuun olemassa, mutta täyttä potentiaalia se ei vielä ole saavuttanut. Erityisesti kiinnitän tällä hetkellä huomiota siihen, että luomani maailma säilyttää kiehtovan mystisyytensä ja että kieli on loppuun asti hiottua. Tällä en nyt siis tarkoita pilkkuja ja kielioppia, vaan sitä kaunokirjallista tapaa, jolla haluan kertoa juuri tämän tarinan. 

Tunnustan, että motivaation etsiminen on ollut haastavaa. Siitäkin huolimatta, että on huippua päästä tekemään muokkauksia ammattilaisen palautteen perusteella ja muokkaus tekee tekstistä oikeasti paremman. Tämä teksti on vain pyörinyt työpöydällä jo niin kauan! Laskin huvikseni, kuinka monta eri versiota tekstistä löytyy koneeltani, ja sain tietää, että kustannustoimittajalle palautettu versio oli jo 118. En toki ole jokaista versiota muokannut alusta loppuun, mutta tästä lukemasta voi ehkä päätellä, että muokkauskierros jos toinen on jo tullut tehtyä.

Ei siis ihmekään, että teksti alkaa kyllästyttää, vaikka se rakas onkin. Osaan jo ulkoa osan kohdista, joten tekstiin on vaikea saada riittävästi etäisyyttä. Tuoreiden silmien etsimiseksi olen käyttänyt seuraavaa kolmea kikkaa:

1) Mahdollisimman pieni päivätavoite

Koska keskittymiskyky oli koetuksella, muokkasin tekstiä vain muutaman sivun päivässä. Pidin kuitenkin huolen siitä, että pysyin aikataulussa.

2) Tauot

Parin viikon välein ajoitin muokkausaikatauluuni taukoa. Laitoin siis tekstin syrjään ja kirjoitin välillä muuta. Ajallinen etäisyys tekstiin auttaa uppoamasta liian syvälle ja näkemään metsän puilta. Tai tekstin sanoilta. 

3) Paluu alkujuurille

Hain inspiraatiota ja motivaatiota sieltä, missä alun perin rakastuin tekstiin. Tein paluuta monella eri tapaa, kirjojen, kuvien ja muistojen avulla. Palautin mieleeni kerta toisensa jälkeen, miksi rakastan näitä hahmoja ja miksi haluan kertoa tämän tarinan. 

Inspiraatiota Aavan kivirannoille

Nyt talven muokkausurakka on ohi ja teksti on palannut kustannustoimittajan työpöydälle. Työ ei tähän lopu, sillä lisää muokkausta on taas luvassa muutaman viikon tauon jälkeen. Palautetta odotellessa aion malttaa pysytellä poissa Laaksosta ja Aavalta - korkeintaan ajattelen jatko-osaa ;)

* * *

Ajattelin ottaa selvää, kuinka kirja syntyy. Seuraan tässä blogitekstisarjassani yhden käsikirjoituksen matkaa valmiiksi kirjaksi. 

Miksi en kirjoittaisi?

Kaipaatko lisämotivaatiota kirjoittamiseen ja uutta inspiraatiota? Terhi Rannela ja Päivi Haanpää kirjoittavat innostavasti kirjoittamisesta, lukemisesta ja kirjoittajan työstä.

Alkuun pieni varoitus: Tätä teosta ei ehkä kannata ottaa yöpöydälle, kuten minä tein. Hetken luettuasi puhkut innosta päästä kirjoittamaan, ja se ei tee hyvää yöunillesi.

Teos ei ole perinteinen kirjoitusopas, vaan tarjoaa inspiroivia tekstejä tekstien maailmasta. Kirjasta löytyy kuitenkin vinkkejä mm. siihen, mistä löytää aiheita, mitä voi tehdä, kun teksti jää jumiin, millaisia ihmisiä kirjoittaja tarvitsee elämäänsä (opettajia, heimolaisia, hyviä haltijoita ja lukijoita) ja kuinka elvyttää lukuharrastus. 

Kiinnostavinta antia ovat kuitenkin mielestäni muut tekstit. Kumpikin kirjoittaja on tehnyt mielenkiintoisia kirjoittamiseen liittyviä projekteja, esimerkiksi kirjeiden kirjoittamista vapaaehtoistyönä, tekstejä taidegalleriassa ja matkapäiväkirjoja. Lisäksi oli hauska päästä tutustumaan kirjoittajien työpäiväkirjoihin ja nähdä, millainen on ammattikirjoittajan työviikko. 

Erityisen kiinnostavana pidin Haanpään tarinaa Myrnasta eli käsikirjoituksesta, jota hän työsti vuosien ajan, mutta joka lopulta jäi ilman kustannussopimusta. On lohdullista tietää, että kaikki ammattikirjoittajienkaan projektit eivät päädy julkaistaviksi. 

Inspiroiduin eniten näistä:

Natalie Goldberg

Hävettää! On pitänyt jo pitkään tutustua Goldbergin kirjoihin, mutta se on jäänyt. Sekä Haanpää että Rannela puhuvat kuitenkin varsin lämpimästi Goldbergistä. Täytyy testata, riittääkö pienenkin pätkän lukeminen siihen, että alkaa kirjoituttaa. Useampi varaus kirjastoon on nyt tehty.

Taiteilijatreffit

Idea taiteilijatreffeistä on alun perin Julia Cameronilta. Ajatus on siis merkata kalenteriin kerran viikkoon treffit oman sisäisen taiteilijansa kanssa ja tehdä jotain inspiroivaa. Se voi olla vierailu taidenäyttelyssä, museossa tai vaikkapa erikoisruokakaupassa. Treffien ei kuitenkaan tarvitse olla mitään erityisen hienoa.  Haanpään maanläheiset ideat vierailla rautakaupassa tai käydä kirjastossa lukemassa Sieni-lehteä eivät ainakaan vaadi valtavaa ponnistusta. 

Olin innoissani tästä ajatuksesta jo luettuani Cameronin opuksen, mutta yllättäen kokeilu jäi tekemättä. Taidan nyt toteuttaa neljän viikon kokeilun välittömästi! (Voisikohan korona-aikaan sääntöjä muuttaa niin, ettei kotoa tarvitse poistua, vaan treffit itsensä kanssa voi toteuttaa myös verkon välityksellä...?)

Pomodoro

Pomodoro-menetelmä oli myös tuttu jo ennestään, mutta en ollut siitä innostunut aiemmin. Ideana on siis tehdä 25 minuuttia keskittyneesti, jonka jälkeen kello soi ja saa pitää tauon. Menetelmän tarkoitus on laskea aloittamisen kynnystä. 

En ole mielestäni tarvinnut tätä menetelmää, koska kirjoitusaikani on aina rajallista, eikä aikaa prokrastinoida yksinkertaisesti ole. Testasin menetelmää silti, ja yllättäen siitä olikin apua! Se tuntuu toimivan erityisesti taistelussa riittämättömyyden tunnetta vastaan. Monesti teksti jumittuu, ja väännän koko päivän kirjoitusajan yhtä ja samaa sivua. Sen jälkeen on helposti olo, etten ole tehnyt mitään, mutta nyt voin sanoa, että teinpäs, monta tomaattia!

Hyvänä apuna toimii Tomato timer.

Lukubileet

Tällä hetkellä ei paljon bileitä järjestetä, mutta joskus tulevassa maailmassa haaveilen siitä, että kutsun ihmisiä kotiini syömään ja lukemaan. Tai ehkä nämäkin voisi järjestää jotenkin virtuaalisesti? 

Runopaasto

Maailma on täynnä tekstejä, joten joskus on hyvä ottaa pientä välimatkaa. Paaston aikana on sallittua lukea vain runoja. Tämän on tarkoitus kirkastaa mieltä ja ajatuksia.

Minulle tämä voisi toimia myös virikkeenä tarttua runouteen, joka aina jää lukulistalla viimeiseksi.

Miksi en siis kirjoittaisi?

Jo tämä blogipostaus todistaa, että kirja aiheuttaa oikeasti kirjoitusintoa. Innostuneen mielialan lisäksi teos sai minut oikeasti myös kokeilemaan uutta. Siihen on harva kirjoitusopas pystynyt.

Suosittelen kaikille kirjoittajille, mutta erityisesti niille, jotka eivät jaksa enää lukea aloittelijoiden oppaita.

Tee sitä, mitä toivoisit itsesi tekevän

Mitä kannattaa kirjoittaa? Se on kysymys, johon kirjoittaja väistämättä joutuu vastaamaan. Aikaa on aina rajallisesti, eikä kaikkea voi ehtiä tekemään. Mihin projektiin oma kiinnostukseni varmasti riittää loppuun asti? Mikä on se teksti, jonka kirjoittamisesta voin jälkeenpäin olla ylpeä ja onnellinen? Miten voin varmistaa, ettei joku teksti ole lopulta pelkkää ajanhukkaa?

Se, että haaveilee joskus saavansa kustannussopimuksen, nostaa pohtimisen potensseihin. Mikä idea on riittävän omaperäinen, että se voisi kiinnostaa jotain muutakin? Mitä ei ole vielä tehty, ainakaan juuri sillä tavalla kuin minä sen teen? Onko järkevää edes aloittaa kirjoittaa sellaista, jolle ei tunnu olevan markkinoita? Entä jos joku muu kirjoittaa juuri jotain samanlaista, ja ehtii valmiiksi ennen minua? 

Kaiken tämän pohtiminen sai pääni täydelliseen solmuun. Tuntui, ettei mitään ollut järkevää kirjoittaa, koska se oli vanhanaikaista/turhaa/stereotyyppistä/naiivia/tuhanteen kertaan kirjoitettua/liian vaikeaa/liian helppoa/liian jotain. Pohdin puhki pään, mikä genre minulle sopisi, tein vähän sitä, vähän tuota, eikä mikään tuntunut edistyvän. Lopulta tapahtui jotain, mitä tapahtuu minulle äärimmäisen harvoin: Aloin vältellä kirjoittamista. 

Puhuin tästä miehelleni. Hän katsoi minua pitkään ja ihmetteli, miksi olin niin kovin tuskainen. En ymmärrä, miksi teet tästä ongelman, hän sanoi. Kirjoittaminenhan on sinun harrastuksesi! Sinun pitäisi nauttia siitä. Joten tee sitä, minkä tekemisestä nautit.

Ensimmäinen ajatukseni oli, että kertoisin miehelleni hieman kustannusmaailman lainalaisuuksista, kustannussopimuksen saamisen vaikeudesta, ääriään myöten täynnä olevista kirjoittajakursseista, kilpailun kovuudesta ja kirjamarkkinoiden jatkuvasta tiukentumisesta ja erityisesti siitä, miksi minun oli hyvin tärkeää pohtia näitä asioita ja tehdä järkeviä, harkittuja päätöksiä.

Mutta toinen ajatukseni oli, että hän oli oikeassa. Tämä on ehkä oikeastikin juuri niin yksinkertaista. Minun pitää tehdä sitä, mitä toivoisin itseni tekevän. En voi koskaan täyttää kenenkään muun tai maailman minulle asettamia vaatimuksia, ja tulen onnettomaksi tai hulluksi, jos yritän niin tehdä. Kirjan kirjoittaminen ei ole asia, jonka voi viimeisen päälle laskelmoida. Se on niin pitkä ja raskas matka, ettei sille kannata lähteä vain miellyttääkseen muita.

Minun ei siis tarvitse perustella mitenkään tai kenellekään, miksi 30 jälkeen 30 on kirja, jonka nyt haluan kirjoittaa. Eikä minun tarvitse perustella sitä edes itselleni, riittää, että se vetää minua nyt puoleensa jostain syystä. Voi olla, että tunne on universumin tai intuition merkki siitä, että tässä kirjassa on sitä jotain. Todennäköisemmin minussa on itsessäni jotain, jonka haluan kirjoittaa ulos.

Minulla oli samanlainen tunne, kun kirjoitin 30 ennen 30:n. Teksti alkoi hupina, en ottanut sitä pitkään aikaan vakavasti, mutta silti aina palasin sen pariin. Jälkeenpäin ajatellen ymmärrän, miksi teksti oli minulle tärkeä. Kirjoitin naisesta, joka haaveili rakkaudesta, koska halusin itse olla sellainen, mutten jaksanut enää haaveilla. Kirjoitin lopun, jonka olisin itse halunnut lukea, sellaisen jossa ei tulekaan prinssiä pelastamaan, vaan onni löytyy itsestä. Käsikirjoitusten eri versioiden myötä miehet muuttuivat: ensimmäisen version kusipäistä tuli lopulta omalla tavallaan eksyksissä olevia ihmisiä, jotka eivät halunneet tehdä pahaa tai satuttaa, vaan olivat vain yksinkertaisesti vääriä Elinalle.

Omaan intuitioon luottaminen kuulostaa henkitieteeltä, mutta tietoinen mieleni perustelee tätä rationaalisesti näin, että jos kirjoitan jotain, jolla on itselleni merkitystä, sillä voi olla merkitystä muillekin. Jos uskallan olla rehellinen ja avoin, voi tekstini koskettaa muitakin. Mutta tätä ei voi mitenkään laskelmoida. En voi lopulta kirjoittaa kenellekään muulle kuin itselleni.

Olen siis päättänyt sulkea päästäni kaikki turhat pohdinnat ja toistella uutta mantraani:
 

Arki, armas ankeuttaja

Tuntuu käsittämättömältä, että vielä pari viikkoa sitten olin mökillä rauhassa ja hiljaisuudessa, täyttelin ristisanatehtäviä ja kuvailin kauniita auringonlaskuja. Mieli oli tyyni kuin järven selkä, täynnä taivaan valoja ja värejä.

Arki alkoi äkkiä. Viimeiset pari viikkoa ovat päivät olleet täynnä.

Enkä ole siitä oikeastaan pahoillani. Kesän reissailun jälkeen on ihana olla omassa kodissa. On jollain tavalla helpottavaa palata säännöllisiin aikatauluihin ja tyydyttävää tehdä töitä. Opettaminen on niin konkreettista, suunnittelua, päivämääriä, materiaalien etsintää ja oikeita ja vääriä vastauksia. Pidän siitä, nautin siitä, haluan tehdä sitä ja vieläpä hyvin.

Ongelma on, että kirjoittamiselle on taas vaikea löytää tilaa. Aikaa vielä löydän, sitä on huomattavasti helpompi järjestää kuin energiaa. Pää on tyhjä iltaisin, on vaikea keskittyä ja päivän uurastuksen jälkeen pyytää itseltään vieläkin parasta. Kaipaan niitä lomapäiviä kesällä, kun aamulla tiesin, että minulla on koko päivä aikaa uppoutua mielikuvitusmaailmoihini. Tekstit edistyivät huimaa vauhtia verrattuna siihen, mihin olen arkena tottunut.

Ei minulle tietysti tule yllätyksenä, että päivätyön ja tavoitteellisen kirjoittamisen yhdistäminen on haastavaa, mutta tuntuu, että vuosi vuodelta se muuttuu vaikeammaksi. Aika kuluu, ja tekstit edistyvät tuskastuttavan hitaasti. Toisaalta on vaikea perustella itselleen, miksi käyttäisi aikaa johonkin niin subjektiivista iloa tuottavaan kuin tekstien kirjoittamiseen, kun päivätyössä voi oikeasti ja konkreettisesti auttaa kasvavia nuoria. Joskus tuntuu, että olisi helpompi olla ilman vaativaa ja mustasukkaista harrastusta, töiden jälkeen vain levätä, laittaa ruokaa ja lomailla, mutta jos joku on varmaa niin se, etten voisi elää ilman kirjoittamista. 

Kysymys kuuluukin, miten tosissani otan omat tekstini. Uskonko, että olen niin vahva tarinankertoja, että teksteilläni voi joskus olla niin paljon merkitystä muille, että voin heittäytyä täysin kirjoittajaksi? Vai ajattelenko, että tekstit ovat vain omaksi ilokseni, jolloin niiden edistymisestä ei tarvitse kantaa huolta, mutta toisaalta jotain jää puuttumaan, kun tiedän, etteivät maailmani koskaan saa elää muiden mielissä?

En osaa vastata vielä. Toistaiseksi elän tätä arkea, jossa yritän yhdistää kaksi rakasta ja raskasta tekemistä. 
Enkä oikeastaan osaa tällä hetkellä kuvitella tätä arkea armaampaa, vaikka se joskus ankeaa onkin.

Shhh!

Tämä on vähän niin kuin salaisuus. Koska minähän tavallaan jo päätin, etten kirjoita enää chick litiä, koska alan olla siihen liian vanha ja järkevä ja feministi. Sitä paitsi minulla on kirjoitettu jo suunnitelma opintojen romaanikäsikirjoitusta varten, ja aion kirjoittaa sitä kesän aikana.

Sitäkin.

Sillä nyt olen lomalla ja saan tavallaan tehdä mitä haluan. Myös kirjoittaa ihan mitä haluan, ja nyt haluaisin kirjoittaa vähän hömppää. Ihan vähän salaa kaikessa hiljaisuudessa, ei tätä tarvitse kenellekään näyttää.

Vaikka tiedän kyllä kokemuksesta, miten käy kun annan Elinalle pikkusormen. Olen niin monta kertaa yrittänyt työntää samaa hahmoa pöytälaatikkoon, mutta se on vaan niin hemmetin sitkeä mimmi! 

Mutta olen juuri nyt jännässä kohdassa, joten jatkan kirjoittamista. (Pussailua ihastuksen kanssa. Iih.)

(Tätäkään musiikkia ei kai saisi tunnustaa kuuntelevansa.)

Kannattaako kirjoituskilpailuihin osallistua?

Kiikutin eilen postiin jo toisen kirjoituskilpailukuoren tänä keväänä. Sinänsä reipasta minulta, sillä en odota kuulevani kummastakaan kilpailusta mitään. Aikaa ja vaivaa kilpailutekstien kirjoittamiseen kuitenkin meni. Kannattaako kirjoituskilpailuihin siis osallistua?

En ole koskaan aiemmin pärjännyt kirjoituskilpailuissa. Muutaman kerran se on kirpaissut ihan todella, mutta pitää muistaa, että Suomeen mahtuu tolkuton määrä hyviä kirjoittajia. Vaikka oma teksti olisi hyvä, voi jonkun toisen silti olla parempi. Itse asiassa melko todennäköisesti aika monenkin teksti on omaa parempi. On tavallaan turhaa pettyä, jos menestystä ei tule, mutta toisaalta, jos ei ajattele, että oma kilpailuteksti on hyvä ja voi voittaa, miksi sen sitten vaivautuisi lähettämään? Jonkinlainen skitsofreeninen asenne tässäkin täytyy olla, mutta sehän on kirjoittajalle tuttua. (Lue lisää: Leikkisää kuria - luovuuden kaksijakoinen luonne.)

Voittaa ei voi, jos ei edes osallistu, mutta ei kilpailuihin toisaalta kannata lähteä urheilumielellä niin, että heittelee koepalloja joka suuntaan. Uskon, että pärjätä voi vain, jos kilpailun aihe tuntuu omalta. Tekstin täytyy syntyä, koska sen kirjoittaminen tuntuu hyvältä ja oikealta, ja sen parissa täytyy jaksaa tehdä töitä. En usko, että kilpailua varten väkistelty, puolivalmis teksti voi menestyä. On ajan tuhlausta kirjoittaa epämieluisaa tekstiä vain voitto mielessä, kun taas omantuntuisesta, hyvästä tekstiä jää jotain käteen, vaikkei voittaisikaan. Sitähän voi tarjota jonnekin muualle, tai ainakin pitää itse itselleen jonkinlaisena meriittinä. 

Koska voitto joka tapauksessa osuu vain yhden kohdalle ja kilpailu on kova, voiton ei kannata olla ainoa tavoite, joka kilpailutekstillä on. Kilpailu voi auttaa löytämään uuden aiheen ja synnyttää uuden tekstin, tai nostaa pöydälle jonkin vanhan, jo unohtuneen tekstin. Se voi myös rohkaista kokeilemaan uutta. Omalla kohdallani tämän kevään kilpailutekstit olivat myös oppimiskokemuksia. Kokeilin molempien kohdalla jotain sellaista, mitä en ollut aiemmin kokeillut, ja onnistuin yli odotusteni. Tuntuipa hienolta pystyä vastaamaan haasteeseen!

Kilpailuun osallistuminen voi myös laittaa tekemään töitä enemmän tosissaan, kun teksti ei olekaan jäämässä vain omaan pöytälaatikkoon. Se voi viedä tekstin aivan uudelle tasolle. Deadline on tietenkin myös konkreettinen, selkeä tavoite, joka auttaa rytmittämään tekemistä ja saamaan valmiiksi. Jos saa valmiiksi pitkään pöytälaatikossa pyörineen tekstin, mikäs sen parempi! 

Toisaalta deadlinesta voi tulla turhaa stressiä. Oma ajankäyttö täytyy aina miettiä tarkkaan. Näidenkin tekstien kirjoittamiseen meni lähes koko kevään kirjoitusaika, ja se oli tietenkin pois muilta projekteilta. Täytyy olla varma siitä, että haluaa käyttää juuri sillä hetkellä aikansa juuri niihin teksteihin, joita työstää.

Tiivistetysti siis: Kirjoituskilpailuun kannattaa osallistua siinä tapauksessa, että kokee kyseisen kilpailun itselleen oikeaksi ja uskoo edes jollain tavalla menestymismahdollisuuksiinsa. Ennen kaikkea täytyy olla sellainen olo, että kilpailutekstin kirjoittamalla saa joka tapauksessa itselleen jotain hauskaa tai arvokasta, vaikkei sitten voittaisikaan. Vain yksi voi voittaa, mutta kaikki voivat saada palkinnon. 

"Onni ei ole sitä, että saa mitä haluaa, vaan että arvostaa sitä, mitä on."
Kuva Strasbourgin Hotel Victorian huoneen ovesta.

Big Magic

Kuva: Gummerus Kustannus

Niin kovin Big Magicia hehkutettiin kaikkialla, että pakko oli minunkin lukea. Eikä turhaan hehkutettu. Vaikka moni Gilbertin neuvoista oli tuttuja (tein viime syksynä kirjoittamisen opinnoissa tutustumisreissun luovuuteen, lisää täällä ja täällä), tuli kirjan lukemisesta hetkellinen innostuspiikki. Gilbert todella osaa kirjoittaa innoittavasti ja kannustaa elämään luovaa elämää. Suosittelen lukemaan kirjan sellaisena hetkenä, kun tuntuu, että kaipaa hieman lisämotivaatiota.

Tässä kymmenen ajatusta kirjasta, joista itse pidin eniten.

1. Luova elämä voi olla pelottavaa, mutta se on vaivan arvoista. Kaikki pelkäävät jotain. Etteivät ole tarpeeksi hyviä, että luovaan työhön käytetty aika menee hukkaan, tai että naapurit nauravat... Rohkeutta ei ole se, ettei pelkää, vaan se, että kohtaa pelkonsa. Koska se kannattaa. Luova työskentely antaa ihmiselle elämyksiä, joita ei voi saada mitenkään muuten.

2. Jokaisella on lupa elää luovaa elämää. Jokainen voi olla luova omalla tavallaan ja omassa lajissaan, vaikka sitten ruoanlaitossa tai puutarhanhoidossa. Ei tarvitse olla tarpeeksi lahjakas tai tarpeeksi hyvä tai saada tunnustusta muilta. Riittää, kun luova työ antaa itselle jotain.

3. Ideat ovat taikuutta. Gilbert haluaa uskoa, että luovaan työhön ja ideoihin liittyy hieman taikuutta. Ideat liikkuvat maailmassa, ja etsivät jotakuta, joka tekisi niiden kanssa yhteistyötä. Kirjoittajan tarvitsee vain sanoa kyllä ja olla valmis taistelemaan ideansa puolesta. (Siitä, miten ideat joskus lähtevät jonkun toisen luokse, on kirjassa ihan mahtava tarina, mutten paljasta sitä tässä.)

4. Et ole nero. Älä siis ota itseäsi liian vakavasti. Roomalaiset eivät uskoneet, että erityisen lahjakas ihminen oli genius, vaan että hänellä oli genius, siis pieni henki, joka auttoi häntä työssään. Tämä ajattelu voi suojata egoa paisumasta liian suureksi ja tehdä työskentelyn henkisesti helpommaksi, erityisesti sen jälkeen, jos on saanut menestystä.

Koska et ole nero, sinulla on varaa olla leikkisä. Älä pakota, vaan ole utelias, leikittele ideoilla, näe hassuja juttuja arjessa ja innostu omasta tekemisestäsi.

5. Maailma ei ole sinulle velkaa mitään. Omaan menestykseensä ei lopulta voi vaikuttaa. Omaan asenteeseen voi. Täytyy vain hyväksyä se, etteivät kaikki menesty. Eikä sitä tarvitse edes ymmärtää - ei siihen välttämättä ole sen suurempia syitä.

Luovan elämän ei myöskään tarvitse taata toimeentuloasi, vaan sen voit hankkia muuten. Sen sijaan, että valittaa siitä, miten luovalla työllä ei tule toimeen (minkä ei pitäisi tulla kenellekään yllätyksenä), voi hankkia työpaikan. Jos rahasta ei tarvitse murehtia, voi keskittyä luovaan tekemiseenkin paremmin.
(Hurraa! Eli ei enää syyllisyyttä siitä, etten omistaudu täysin unelmilleni, vaan hankin elantoni toisaalta. Ennemminkin saan tuntea ylpeyttä siitä, että hoidan järkevästi raha-asiani!)

6. Älä siis valita. Valittaminen ajaa luotasi pois ideoiden lisäksi muut ihmiset. Valittamisen sijaan keskity siihen, miten ihanaa luova tekeminen on ja siihen, mitä voit itse tehdä asioille muuttaaksesi niitä.

Valittaminen voi liittyä myös kärsivän taiteilijan myyttiin, mutta todellisuudessa turhan draaman luominen ja riippuvuudet vain vievät pois luovuuden luota. Onnellinen, hyvinvoiva ihminen saa ihan yhtä paljon aikaan, luultavasti enemmänkin. 

7. Tee töitä. On parempi saada aikaiseksi jotain kuin odotella täydellistä taideteosta. Mieluummin valmis kuin hyvä!

Inspiraatiota ei myöskään kannata odotella. Joskus se tulee, joskus ei. Parhaiten sen huijaa leikkiin ryhtymällä siihen ensin itse. Jos et oikein tiedä, mitä tekisit, yritä löytää jotain, joka kiinnostaa sinua sillä hetkellä. Se voi olla myös jotain muuta kuin kirjoittamista. (Gilbertillä itsellään se oli puutarhanhoito.)

8. Kirjoita itsellesi. Tärkeintä on, että sinä itse nautit tekemisestäsi. Jo se riittää, muuta palkintoa et tarvitse. 
Kaikesta työstä ja uurastuksesta huolimatta luova elämä on ihmeellinen etuoikeus, joten nauti siitä.

Sinun ei tarvitse parantaa maailmaa kirjoituksillasi. On parempi kirjoittaa jotain, oikeasti olet kiinnostunut. (Siinä sivussa voit toki päätyä antamaan jollekin muullekin jotain tärkeää.) Kirjojesi ei tarvitse olla omaperäisiä eikä edes tärkeitä, niiden tarvitsee miellyttää vain sinua itseäsi.

9. Se on tärkeää. Ja se ei ole tärkeää. On tärkeää tehdä jotain itselle merkityksellistä. Sen täytyy näkyä valinnoissa ja siinä, että tekemiselle järjestää aikaa. On oltava sitkeä, ja siksi on uskottava, että se mitä tekee, on tärkeää. On omistauduttava tekemiselleen. (Gilbert itse vannoi valan kirjoittamiselle jo varhaisessa vaiheessa.)

Kuitenkaan kirjoittaminen ei ole kuin kirjoittamista. Moni muu voi tehdä tärkeämpää ja hyödyllisempää työtä, esimerkiksi lääkärit ja opettajat (krhm). Kirjat ovat vain kirjoja. Kirjasi ei siis ole lapsesi, vaikka sitä kovin rakastatkin. 
(Taas hurraa! Suomessa on edelleen paljon niitä, jotka haluavat pitää yllä myyttejä kirjoittamisesta salatieteenä ja kirjailijoista taiteilijaneroina. Vaikka eihän siinä mitään ihmeellistä ole, eikä siitä siksi tarvitse tehdä eliittien yksinoikeutta. Kirjat ja kirjoittaminen kuuluvat kaikille ja kaikenlaisille!)

10. Kirjoittaminen rakastaa sinua. Sinä rakastat kirjoittamista, mutta uskotko, että kirjoittaminen rakastaa sinua? Gilbert uskoo, että idea haluavat tulla kerrotuiksi, ja siksi ne rakastavat niitä, jotka ovat valmiita tekemään töitä niiden eteen. Inspiraatio on siis ihan vieressäsi, ja vaikka ette aina ymmärräkään toisianne, luota siihen, että sekin yrittää tavoittaa sinut ja tahtoo leikkiä kanssasi yhtä paljon kuin sinä sen kanssa.

Kohti uutta kesää

Kelloja siirrettiin eilen kohti kesäaikaa. Aurinko paistaa kirkkaasti ja olen täynnä tarmoa ja energiaa. Itse asiassa vähän liiankin.

Aikaa kirjoittamiselle on ollut todella vähän tämän vuoden puolella. Se taitaa olla enemmän sääntö kuin poikkeus. Joskus on vain priorisoitava sellaiset maalliset asiat kuin syöminen, nukkuminen ja aikuisten oikeat työt ennen kirjoittamista. Siihen nähden on itse asiassa aika saavutus, että olen onnistunut hoitamaan terapeuttisen kirjoittamisen 5 op:n kurssin loppuun ja laittanut Ihmisen kielillä tutustumaan kustannustoimittajien työpöytien pinon alusiin.

Tavallaan jännää, mitä käsikirjoitukselle tapahtuu. Toisaalta suhtaudun siihen aika zenisti. Joko se kiinnostaa, tai sitten ei. En voi ikuisesti jatkaa sen parissa, vaan jossain vaiheessa täytyy mennä eteenpäin tavalla tai toisella. 

Jotain kai vapautui, kun päästin irti käsikirjoituksesta, jota olen työstänyt yli kymmenen vuotta. Olen ollut varsinainen luovuuden pyörremyrsky viime viikot. Novelli-ideoita pursuaa joka suunnasta, ja sen lisäksi olen innostunut Kariston kuvakirjatarinan kirjoituskilpailusta sekä suomalaista koulutusta pohdiskelevasta esseekilpailusta.

Minulla ei kyllä virallisesti olisi aikaa kummallekaan kilpailulle. Kumpikaan kilpailu ei myöskään edusta omimpia genrejäni. En ole ennenkään antanut genrerajojen häiritä (tästä lisää edellisessä postauksessani), mutta luultavasti en silti olisi harkinnut osallistumista kumpaankaan, ellen olisi tehnyt kirjoittamisen opintoja. Niiden aikana olen kirjoittanut mm. runoja, novelleja, esseen, lehtijutun, romaanilukuja, näytelmäkohtauksen, elokuvakässärin synopsiksen, runoanalyyseja, elokuva-analyyseja, terapeuttisia kirjoitusharjoituksia ja oppimispäiväkirjoja joka lähtöön. Jokaista tehtävää olen tuskaillut ja ollut varma, etten siitä selviä. Jokaisesta olen selvinnyt, ja vieläpä tehnyt kivoja tekstejä, joista olen itse innostunut. Joten hei, kyllä tässä yksi kuvakirjan käsikirjoitus ja yksi esseekin syntyy.

Joku voisi tietysti ihan aiheellisesti kysyä, olenko muka yhtäkkiä muuttunut kirjoittamisen multitalentiksi. No, en ikinä väittänytkään, että tämä helppoa olisi... Mutta yrittänyttä ei laiteta, ja sitä paitsi kirjoittaminen on aina kivaa. Tavallaan myös helpompaa silloin, kun kirjoittaa oman genren ulkopuolelta. Silloinhan on tavallaan lupa olla huono. Eikö?

Joten kun päähän tulee ajatuksia, että minun pitäisi keskittää vähäinen aikani sellaisiin projekteihin, joista oikeasti voi tulla jotain, sanon niille vain, että hei, tässä on kirjoittaminen nyt kesken. Että älkää tulko siihen droppaa mun tunnelmaa!

Mun haaveet on mun haasteet

Tänä aamuna Helsingin Sanomien artikkelissa "Uupumus todisti, miten tärkeää on harrastaa" käsitellään intohimoista harrastamista. Jutussa kerrotaan kahdesta naisesta, jotka käyvät kokoaikaisesti töissä, mutta vapaa-aika täyttyy intensiivisestä harrastuksesta, joista ei palkkaa makseta, ja saavutuksetkin jäävät suurelle yleisölle tuntemattomaksi. Miten he jaksavat? Miksi minäkin täyden työpäivän jälkeen jaksan vielä panostaa täysillä kirjoittamiseen?

Vastaus on lopulta aika yksinkertainen. HS:n jutussa työpsykologian tutkija Lotta Harjun mukaan intohimo mitä tahansa tekemistä kohtaan lisää elämän merkityksellisyyttä. Tekemisestä tulee mielekästä kuitenkin vasta, kun se tarjoaa sopivasti haasteita. Täytyy siis jaksaa ponnistella ja nähdä vaivaa, mutta se myös palkitsee, ja mielekkyyden kokemus saa ponnistelemaan lisää. Syntyy positiivinen kierre, jota voisi kai kutsua intohimoksikin.

Monille töihinsä leipiintyneelle voi harrastaminen olla ainoa keino saada mielekästä tekemistä ja jaksaa töissäkin. Minä taas olen siitä onnellisessa asemassa, että pidän paljon myös työstäni, ja osaan tehdä siitäkin itselleni sopivan (välillä liiankin) haasteellista. Samaan aikaan kirjoittaminen on niin iso osa elämääni, etten oikein osaa pitää sitä pelkkänä harrastuksena. Onko minun siis vaikeaa löytää aikaa vaativalle työlle ja vaativalle harrastukselle? Väsyttääkö joskus antaa töissä kaikkensa ja tulla sitten kotiin antamaan parhaansa käsikirjoituksille? Tuntuuko välillä siltä, ettei ole järkeä maksaa siitä, että saa lisävelvotteita? Kärsivätkö ihmissuhteet ja muu elämä ajoittain? Stressaako? Kyllä, kyllä, kyllä ja kyllä. Mutta kun Aamulehti (3.1.) kysyy, onko mahdollista elää täysin stressitöntä elämää, vastaa professori Mika Pantzar, että sehän olisi hirveä ajatus. Hyvä stressi saa toimimaan määrätietoisemmin ja myös lisää vireystilaa. Kun tekee sitä, mistä pitää, joutuu antamaan paljon, mutta myös saa paljon. 

HS:n haastatteleman Harjun mukaan on vain arvioitava itse, jaksaako suoriutua sekä työstä että harrastuksesta, ja tuoko harrastus elämään iloa ja intohimoa, vai suorittamista ja huonoa stressiä. Omalla kohdallani esimerkiksi maratonajan parantaminen ei jaksa motivoida niin paljon, että olisin valmis uhraamaan vapaa-aikaani siihen siinä määrin kuin se vaatisi, niin ihanaa kuin juokseminen onkin. Joskus vuosia sitten taas jätin kirjoittamisen vähemmälle, koska ajattelin järkevästi, että kirjoittaminen on "vain harrastus", ja että keskityn nyt opiskeluun/työhön/juoksemiseen/mieheen/johonkinmuuhun, ja kirjoitan sittenjoskuskun. Voin kertoa, etten tullut yhtään onnellisemmaksi, kun kirjoitin vähemmän. Päinvastoin. Kirjoittaminen tuo minulle valtavasti iloa. Enemmänkin, tarvitsen sitä voidakseni hyvin. 


Siksi kirjoittamiseen kannattaa käyttää aikaa. Siksi en tarvitse siitä tässä vaiheessa palkkaa. (Moni on kysynyt, kuinka paljon saan, kun joku ostaa 30 ennen 30 -kirjan. Vastaus on, etten juuri mitään. Itse asiassa on todella epätodennäköistä, että saisin edes omat rahani takaisin.) Palkan saan työstäni, mutta se taas tarkoittaa sitä, että työn on oltava ykkössijalla, ja että se vie suurimman osan ajastani. Kun samaan aikaan haaveilen siitä, että saan kirjoittaa tosissani luettavaa myös muille, julkaisukelpoista tekstiä ja valmiita teoksia, on elämäni aika täynnä.  Haaveeni ovat siis haasteeni. 

Uskon kuitenkin vahvasti, että vaikka oikeasti tärkeät, onnelliseksi tekevät asiat eivät useimmiten ole helppoja, ne ovat kuitenkin ehdottomasti tavoittelemisen arvoisia.

P.S. Aina ei voi tavoitella ja tehdä täysiä. Välillä on kiva tehdä jotain ihan muuta, lähteä ulos kävelemään ja räpsiä kuvia kuolleista korsista merenrannalla. Ajankäytöstä ja siitä, miksi välillä kannattaakin haahuilla, lisää täällä.

Katri Siskon kirjoittajan 10 käskyä

1.      Kirjoita.

Tämä on käskyistä tärkein ja ylimmäinen. Ei ole väliä, oletko inspiroitunut, innostunut tai ihanteellisessa mielentilassa – sinun on kirjoitettava joka päivä. Tauot tylsyttävät kynän terän, kirjoittaminen ruokkii kirjoittamista.

2.      Lue.

Lukeminen pitää ovea mielikuvitukseen avoinna. Lukemalla opit, mitä on jo tehty, mitä voisi tehdä ja miten voi tehdä.

Suuntaa lukemista: Lue niitä genrejä, joissa haluat kehittyä ja niistä aihepiireistä, joita itse parhaillaan työstät.

Lue kaikkea: Aina voi oppia uutta.

3.      Suunnittele ja priorisoi.

Kirjoittamiselle on varattava aikaa ja tilaa joka päivä, joka viikko ja joka kuukausi. Se on laitettava kalenteriin samalla tavalla kuin maratontreenit ja hammaslääkärikäynnitkin.

Jos aikaa on vähän, laita kirjoittaminen etusijalle. Mieti, mikä on elämässä tärkeää, ja mikä vähemmän tärkeää. Mistä voit luopua, missä voit laskea tasoa, mistä voit pitää välillä taukoa, että kirjoittamiselle jää aikaa?

Kaiken voi kyllä saada, mutta ei yhtä aikaa, eikä ehkä ihan sillä tasolla, kuin haluaisi.

4.      Luovu perfektionismista.

Joskus riittää, että kirjoittaa viisitoista minuuttia päivässä. Joskus kliseinen, huonosti kirjoitettu teksti on parempi kuin ei tekstiä ollenkaan. Joskus voi olla jopa parempi levätä kuin kirjoittaa.

Aina ei voi vaatia itseltään enemmän ja enemmän.

5.      Tee montaa asiaa yhtä aikaa.

Ota käsittelyyn kaksi tai kolme projektia kerrallaan. Jos yksi ei suju, voit jatkaa toista. Voit saada ideoita yhdestä projektista toiseen.

Harrasta myös muuta kuin kirjoittamista. Tapaa ihmisiä, käy teatterissa, innostu töissä. Kaikki kokemukset antavat ajatuksia ja syvyyttä myös teksteihin.

6.      Ole hartain ihailijasi.

Älä koskaan tuomitse tekstiäsi liian varhain, vaan näe aina jotain hyvää ja kehittämiskelpoista työssäsi. Anna itsellesi hyvää palautetta onnistumisista ja kyllä, välillä saa leijua ja kuvitella tulevasi maailmankuuluksi kirjailijaksi. Haaveileminen on sallittua!

Kirjoita sellaista, jota itse haluaisit lukea. Jos kirjoitat jollekin toiselle jonkun toisen ihanteiden mukaan, ei kirjoittaminen luultavasti jaksa myöskään kiinnostaa sinua kovin kauan.

7.      Ole inhottavin kriitikkosi.

Älä päästä itseäsi liian helpolla. Jos jokin kohta tuntuu epämääräisesti väärältä, kyllästyttää tai nolottaa, voit olla varma siitä, että myös lukijat tarttuvat näihin kohtiin. Älä jätä tällaisia kohtia, vaikka ne tuntuvatkin hankalilta.

Älä hätäile kohti valmista, vaan hyväksy se, että tekstisi voi vaatia vielä paljonkin kehittämistä. Älä tyydy puolivalmiiseen.

8.      Opiskele.

Mitä enemmän tiedät kirjoittamisesta, sen helpompaa kirjoittaminen voi olla.

Opiskele myös muuta, ole kiinnostunut maailmasta, lue lehtiä ja esitä kysymyksiä maailmasta. Koskaan ei voi tietää liikaa.

9.      Kirjoita ja puhu kirjoittamisesta

Älä jää poteroon, vaan puhu avoimesti kirjoittamisestasi. Ehkäpä saat uusia tuttavia, kontakteja, ideoita, näkökulmia, palautetta... Kirjoittamisesta puhuminen myös murtaa turhia myyttejä ja auttaa ehkä jotain aloittelevaa kirjoittajaa tulevaisuudessa.

10.  Opettele pyytämään palautetta

On typerää kuvitella pärjäävänsä yksin. On pelkurimaista vältellä kritiikkiä. On ylpeyttä kuvitella osaavansa jo. 

Teksti on osa kirjoittamisen opintojen oppimispäiväkirjaani Kirjoittaminen luovana prosessina -kurssilta.

Nuhanenän näppäilyt

Syksyiset nuhaviikonloput ovat olleet 30 ennen 30 -käsikirjoituksen valmistumisen kannalta merkityksellisiä.

2013 kaivoin keväällä syntyneen Camp NaNoWriMo-hömpän pöytälaatikosta ja päätin valtaisan innostuksen vallassa tehdä siitä romaanikäsikirjoituksen, jonka lähetin muutamaan kustantamoon. Jälkeenpäin ihmettelen tätä suuresti, mutta yhdessä se herätti kiinnostusta jo silloin, täysin raakileena. Siitä olen ikuisesti kiitollinen, koska ilman sitä kiinnostusta Elina olisi saattanut hyvinkin hautautua muiden tekstien alle.

2014 nuhaviikonloppua vietin suremassa sitä, että muokkausten jälkeenkään en saanut kustannussopimusta. Päätin haudata projektin, ainakin väliaikaisesti. Muutaman päivän itkettyäni hain kirjoittamisen perusopintoihin ja panostin kirjoittamiseen entistä kunnianhimoisemmin.

2015 kirjoittamisen oppimistehtäviä tehdessäni nuha-aivoissani syntyi loistava oivallus. Ymmärsin, miksi kirja ei ollut aiemmin mielestäni täysin toiminut. Tämän seurauksena käsikirjoitus sai nykyisen rakenteensa ja minulle tuli ensimmäistä kertaa sellainen olo, että tämähän on muuten hyvä. Alkoi kirjoittamisen opintojen hyödyntäminen, tekstin pinnan lopullinen siloittelu.

2016 luin kaksi Kinsellan romaania, ja palasin oman chick lit -käsikirjoitukseni pariin tauon jälkeen. Nuhanenä tuhisten luin käsikirjoitusta ja tulin siihen tulokseen, että se muuten on hyvä. Joten kaivoin internetin syövereistä vielä viimeisten kustantamoiden osoitteet ja lähetin Elinan matkaan.
(Yksi mielenkiintoinen uusi tuttavuus oli muuten Kustannus Aarni, joka tarjoaa kolme eri polkua kirjailijaksi.)

Tämän lisäksi tulin Facebookissa julistaneeksi, että Elinaan pääsee tutustumaan ensi kuussa. Elina ei suostu olemaan mikään pöytälaatikkosankaritar, vaan pääsee kyllä maailmalle. 

Työ jatkuu toki yhä, ja odotusta riittää. Niin, ja yhdestä kustantamosta sain paluupostissa heti vastauksen, ettei käsikirjoitusta edes aiota lukea, koska ohjelma on täynnä pitkälle tulevaisuuteen. Taivas, miten masentavaa olla saamatta edes sitä normaalia muutaman minuutin tutustumismahdollisuutta...

Mutta nyt en ajattele noita. Tässä vaiheessa on sellainen olo, että olen ansainnut tästä vuosien työskentelystä ja täysin laskemattomista työtunneista ainakin yhden tällaisen:

Ja minä jatkoin...

Viimeisen viikon aikana on taas vaihteeksi mennyt usko omiin kykyihini täysin ja totaalisesti. Olen surkea tarinan kertoja. Olen täysin lahjaton kirjoittaja. Mutta ainakin yritän, enkä vain kyynisesti arvostele kaikkea ja väitä, ettei mikään koskaan muutu ja että kaikki on jo tehty ja keksitty vähintäänkin 20 vuotta sitten. Kyllä, kun yritän, niin epäonnistun. Usein. Itse asiassa useimmiten. Mutta aina joskus, harvoin, menen askeleen eteenpäin. Ja ei, en keksi mitään uutta enkä hienoa enkä varmasti tee mitään, mitä joku ei olisi jo tehnyt ennen minua ja paljon paremminkin, mutta nekin tyypit jotka tekivät ne jutut paremmin olivat joskus tässä tilanteessa ja ajattelivat, että "mitä hyötyä tästä on, kun joku muu on jo päässyt paljon pidemmälle", eivätkä ne tyypit silloin istahtaneet takamuksilleen ja jääneet odottamaan kuolemaa, vaan ne jatkoivat. Joten. Minä. Jatkan. Yrittämistä.