Helmikuun kirjavinkki: Henkäys on ilmaa vain

Kuva: Bazar Kustannus

Paul Kalanithi on 36-vuotias, kun hän saa tietää sairastavansa keuhkosyöpää. Hän on juuri valmistumassa rankan erikoistumisjakson jälkeen ja on suunnitellut hankkivansa sen jälkeen työpaikan sekä lapsia, ja alkavansa joskus kirjailijaksi. Koko hänen elämänsä on ollut valmistautumista elämään, jonka on tarkoitus pian alkaa, mutta jota ei lopulta koskaan tule.

Kirjassa Kalanithi kertoo, millaista on tulla isäksi ja tietää, ettei näe lapsensa varttuvan. Hän kuvaa, miltä tuntuu muuttua lääkäristä potilaaksi, joutua itse rankkoihin hoitoihin ja sen lisäksi kohtaamaan ajatuksen kuolemasta. Kalanithi on nähnyt paljon kuolemaa työssään, ja tavallaan hänen suhteensa kuolemaan ei muutu. Hän on aina tiennyt kuolevansa, nyt hän vain tietää sen kouriintuntuvammin.

Sen sijaan hänen suhteensa elämään muuttuu. Diagnoosin jälkeen Kalatnithi ei saa suurta ilmestystä ja ymmärrä, mikä elämässä on merkityksellistä, vaan hänestä tuntuu, että tulevaisuuteensa vievä tie räjäytetään kappaleiksi. Hän joutuu miettimään, mistä löytyy uusi tie. Mikä hänen tilanteessaan on tärkeintä tehdä, mikä tekee kenenkään elämästä merkityksellistä? Mihin käyttää aikansa, kun tietää, että aikaa on rajallisesti? Ja eroaako se siitä, mihin käyttäisi aikansa, jos aikaa olisi enemmän, kun kaikkien aika kuitenkin joskus loppuu?

Kalanithi ei koskaan saanut kirjaansa valmiiksi, ja se julkaistiin postuumisti. 

Sanoilla on pitkäikäisyyttä jota minulla ei ole.

Mietin, olisiko kirja hirvittävän surullinen, mutta Kalanithi ei keskity kuvaamaan sairautensa kauhetta. Hän ei surkuttele sen enempää itsensä kuin potilaidensakaan kohtaloja. Surulliseksi kirja muuttui vasta siinä vaiheessa, kun luin Kalanithin vaimon Lucyn epilogin.  

Pohdin siis turhaan ennen kirjaan tarttumista, olisiko kirja surupornoa, aivan kuten ennen kuin luin Joka hetki olemme yhä elossa. Molemmat kuolemasta kertovat kirjat kertovat enemmän elämästä. Kalanithin ajatuksia lukiessa ei voinut välttyä pohtimasta itsekin, mikä todella on elämässä merkityksellistä.

Kalanithilla ei ollut tarjota suurta totuutta, mutta hänen tapansa etsiä ihmisyyden selitystä runouden ja luonnontieteiden risteämäkohdista tarjosi minulle uusia ja kiinnostavia näkökulmia. Kalatnithi huomauttaa muun muassa, että Darwin ja Nietzsche olivat samaa mieltä siitä, että elävän olennon tunnuspiirre on ponnistella. 

Kalanithikaan ei lakkaa etsimästä hyvää elämää edes silloin, kun katsoo kuolemaa silmiin.