Katri Alatalo: Mitä tapahtui Santra Sarkkiselle?

Kun 17-vuotias Santra Sarkkinen katoaa, jokaisella on katoamisesta oma teoriansa. Kuka tuntee Santran parhaiten arvatakseen lähimmäksi – vai tunsiko Santran lopulta kukaan?

Katri Alatalon Mitä tapahtui Santra Sarkkiselle? on katoamismysteeri, joka imaisee mukaansa ja tarjoilee juonenkäänteitä sekä yllätyksiä. Perinteinen dekkari se ei kuitenkaan ole. Rakenne on palapelimäinen: kavereiden kertomukset, lehtijutut ja internetin keskustelupalstojen kommentit tarjoavat lukijalle vihjeitä siitä, kuka Santra on ja mihin hän on kadonnut.

Isoimmassa osassa ovat kavereiden kertomukset, jotka jaetaan eräänä Halloween-iltana. Jokainen kavereista on ollut jonkinlaisessa yhteydessä Santraan ennen katoamista, ja jokaisella heistä on teoriansa siitä, mitä on tapahtunut. Kaikilla nuorilla on oma äänensä, ja tässä Alatalo näyttää todella osaamistaan uskottavien hahmojen kirjoittajana. Jokainen nuorista kuulostaa erilaiselta ja aidolta. Erityisesti pidän siitä, miten dramaattinen Pilke kuohuu nuoruuden voimalla, mutta ei silti vaikuta liioitellulta tai epäuskottavalta.

Ylipäätään Alatalo maalaa henkilöhahmoja monesta eri suunnasta. Jos Santralla on ollut salaisuutensa, on ystävilläkin asioita, joita he ovat piilotelleet ja hävenneet. Kun kaverit kertovat suhteestaan Santraan, he kertovat samalla myös itsestään. Erityisesti mieleen jäävät Pilken suuret unelmat ja Anteron traaginen rakkaustarina.

Pidän siitä, miten Alatalo kirjoittaa nuorista. Hahmot saavat mokailla ja toimia välillä tietoisestikin väärin. Samaan aikaan katse on myötätuntoinen: kertomusten taustalla on vaikeita asioita kuten yksinäisyyttä ja elämää alkoholistiperheessä.

Aitoa kirjassa on se, että jokainen kavereista on tuntenut hieman erilaisen Santran. Aivan kuten jokainen meistä, myös Santra on ollut eri Santra eri ihmisten kanssa. Yhteistä on, että Santra on kaikkien seurassa välillä kiukkuinen ja arvaamaton. Se, ettei Santraa kenenkään tarinassa esitetä täydellisenä, tekee Santrasta kiinnostavamman hahmon.

Keskustelupalstojen kommentit ovat kaikessa raadollisuudessaan osuvia. Alatalo jäljittelee inhottavan herkullisesti anonyymien kommentoijien tapaa ilkeillä, paisutella ja revitellä asialla, joka toisille on tragedia. Tässä voi lukea myös jonkinlaista kritiikkiä sitä kohtaan, miten rikostarinoita yhteiskunnassamme käsitellään. Santran äidin haastattelussakin voi nähdä mediakritiikkiä: juttu toistaa äidin sanat totuutta kyselemättä.

Lopussa ei ole vastassa dekkarien räjähtävää loppuhuipennusta. Sen sijaan lopussa on sopivassa suhteessa vastauksia ja mysteeriä, joskin minulle olisi kelvannut myös, että vastauksia olisi annettu vieläkin vähemmän. 

Alatalo osoittaa tällä teoksella hallitsevansa fantasian lisäksi myös vetävän realistisen kirjan kirjoittamisen taidon. Tämä ei tosin tule minään yllätyksenä kenellekään, joka on tutustunut Kesäkuu -romaaniin. Tällaisia kirjoja kaipaavat niin nuoret kuin aikuisetkin lukijat, joten jään odottamaan lisää. 

Vuoden 2019 parhaat kirjat

Vuosi 2019 oli mielestäni hyvä lukuvuosi, sillä olen tähän mennessä lukenut 100 kirjaa. Kokosin niistä parhaat lukuvinkit joululomalle!

Spefi:
Katri Alatalo: Ikuisesti, siskoni
Kertakaikkisen upea, eeppinen kertomus druidi Catista, joka kantaa syyllisyyttä siskonsa kuolemasta. Kelttiläiseen mytologiaan pohjautuva maailma on kiehtova, Cat monitahtoinen hahmo ja tarina jää pyörimään mieleen. Alatalon paras romaani!

Marisha Rasi-Koskinen: Auringon pimeä puoli (Finlandia junior 2019)
Monitasoinen kertomus ajasta ja muistoista alkaa, kun kaivoskaupungin Emilia joutuu matkalle omaan historiaansa. Voi herättää yllättävää kiinnostusta fysiikkaa kohtaan, sillä aivan kaikki kohdat eivät ole sitä helpointa tekstiä. Siitä huolimatta sujuvasti etenevä ja mukaansatempaava tarina.

Aikuisten fiktio 
Pajtim Statovci: Bolla (Finlandia 2019)
Karun kaunis tarina erilleen joutuvista rakastavaisista. Vaikka päähenkilöt ja tapahtumat eivät ole kovin miellyttäviä, on kieli kaunista ja soljuvaa. Ei Statovcista turhaan puhuta kansainvälisen luokan kirjailijana.

Antti Rönkä: Jalat ilmassa
Koskettava kuvaus koulukiusaamisen jättämistä jäljistä. Tekstinä ei täydellinen, mutta täynnä tunnetta ja rehellisyyttä. 

Non-fiktio:
Chimamanda Ngozi Adichie: Rakas ystäväni tai 15 ehdotuksen feministinen manifesti
Kun kirjailijan ystävä kysyi, miten kasvattaa tyttärestä feministi, Chimamanda Ngozi Adichie vastasi näillä 15 ehdotuksella. Tämä pitäisi lukea kaikkien, myös niiden, jotka eivät ole tulossa äidiksi tai pidä feminismiä tarpeellisena. 

Helmi Kekkonen: Olipa kerran äiti

Kekkonen kirjoittaa omakohtaisesti siitä, millaista on tulla äidiksi, elää äitinä ja menettää lapsi keskenmenossa. Teksti kuvaa rehellisesti niin hyviä kuin huonoja puolia äitiydessä. Tällaisia kirjoja ei ole montaa!

Viihde:
Holly Bourne: Katsokaa miten onnellinen olen
Tor on julkaissut parikymppisenä menestysteoksen ja kiertää edelleen ympäri maata sen tuoman julkisuuden varjolla. Sometähti elää täydellistä elämää, paitsi ettei eläkään. Hajoavan parisuhteen kuvaus on raastavan todellista. Bournella on käsittämätön kyky kirjoittaa yhtä aikaa sekä hauskasti että vakavasti aikamme ilmiöistä.

Mhairi McFarlane: Hei ethän unohda minua
Kolmekymppisen Georginan elämä on tuuliajolla, kun hän saa työpaikan ravintolasta, jonka omistaa hänen lukioaikainen poikaystävänsä.
Ei paras kirja McFarlanen tuotannossa, mutta silti sujuvaa, sukkia jaloissa pyörittelevää romanttista viihdettä. McFarlanella on tapana ottaa hauskuutuksen taakse myös jokin vakavampi teema, ja tässä kirjassa se on #metoo.

YA: 
Holly Bourne: Oonko ihan normaali?, Mikä kaikki voi mennä pieleen? ja Mitä tytön täytyy tehdä?
Trilogiassa ystävyyskolmikolla on jokaisella oma kirjansa. Erityisen onnistunut on ensimmäinen, jossa Evie kamppailee OCD:n kanssa, sekä kolmas, jossa Lottie aloittaa seksismin vastaisen feministisen kampanjan. Bourne tuo vakavat aiheet kirjoihin luontevasti ja herättää ajattelemaan samalla kun naurattaa vedet silmistä.


Kirjoitusoppaat:
Jessica Brody: Save the Cat! Writes a Novel. The Last Book on Novel Writing You'll Ever Need.
Noh, ei tämä ehkä ihan viimeinen lukemani kirjoitusopas ole, eikä välttämättä paraskaan. Tyyli on amerikkalaisen yksinkertaistettu ja saa uskomaan, että kuka tahansa pystyy kirjoittamaan kirjan annetun kaavan avulla. Kieltämättä kaavasta on ollut hyötyä. 

Runot:
Märta Tikkanen: Vuosisadan rakkaustarina
Häpeän tunnustaa, mutta ainoa vuoden aikana lukemani runoteos! Mutta tämä oli sitäkin mahtavampi lukuelämys. Kuvaus naistaiteilijuudesta, rakkaudesta ja rikkinäisestä liitosta tulee iholle, vaikkei omaa henkilökohtaista tarttumapintaa olekaan.

Klassikot:
Voltaire: Candide
Tarina hieman yksinkertaisesta nuoresta miehestä, joka joutuu uskomattomiin seikkailuihin onnea ja optimismia tavoitellessaan. Teos on julkaistu jo 1700-luvulla, mutta on edelleen hämmästyttävän ajankohtainen. Huumori saa nauramaan ääneen ja kirjasta löytyy paljon ajateltavaa.

Lokakuun kirjavinkki: Käärmeiden kaupunki

Aloin seurata Käärmeiden kaupungin Facebook-sivua jo ennen kirjan ilmestymistä lähinnä siksi, että olin kiinnostunut siitä, millaista sisältöä Alatalo sivulle tuottaa. Olen aina inhonnut käärmeitä, joten en välttämättä aluksi ollut niin kiinnostunut itse kirjasta, mutta kun seurailin kirjailijan päivityksiä kirjan taustoista, oli lopulta itsestään selvää, että varasin kirjan itselleni luettavaksi. Oli itse asiassa aika mielenkiintoista lukea kirjaa, jonka matkaa maailmalle oli seurannut jo jonkin aikaa. 

Käärmeiden kaupungin mainostetaan tuoneen Suomeen aavikkofantasian. (Tällä videolla Alatalo kertoo, mitä on aavikkofantasia.) Aavikkomaailma ei herättänyt minussa ennakkoon kovin suuria tuntemuksia, mutta Alatalo onnistui tekemään sitä niin kiehtovan, ettei maailmasta olisi halunnut luopua. Maailma tuntuu oikealta, koska se näkyy myös yksityiskohdissa, taateleissa, kamelinmaidossa ja veden vähyydessä. 

Takakansi lupaa tarinalta ihmissuhdesotkuja ja juonenkäänteitä, ja niitä kyllä löytyy. Tarina kietoo mukaansa kuin kuristajakäärme, jonka hellässä syleilyssä huomaa olevansa vasta liian myöhään. 

Pääosassa on kolme lapsuuden ystävystä, Arry, Ninette ja Sulwaen. Ystävyys rikkoutuu, kun Arry rikkoo löytämänsä käärmeen munat. Ninette, joka puhuu käärmeille, ei voi antaa tätä anteeksi myöskään Sulwaenille, joka ei estä tapahtumia.

Aikuisena kolmikon kotikaupunkiin hyökätään. Ninette ja Arry joutuvat orjiksi Samitsan kaupunkiin. Sinne saapuu myös Sulwaen, joka on ollut hyökkäyksen aikaan aavikolla vaeltamassa tullakseen velhoksi. Lapsuuden ystävien tiet yhdistyvät jälleen, ja he joutuvat liittoutumaan vapauttaakseen kansansa orjuudesta. 

Katri Alatalo haastateltavana Helsingin Kirjamessuilla 29.10.2017

Kävin kuuntelemassa Alataloa Kirjamessuilla, ja siellä Alatalo kertoi halunneensa kirjoittaa fantasiaa aikuisille. En itse asiassa edes lukiessani ajatellut, että kirja oli jotenkin erityisesti aikuisille suunnattu. Jälkeenpäin ajatellen ehkä sotaa ja seksiä oli enemmän kuin nuorten kirjoissa, ja toki vallankäyttö ja orjuus ovat aika vakavia aiheita. Minusta kiehtovin taso oli se, miten tarina kietoutui historian tuntemiseen ja tulkintaan.

Alatalo sanoi myös, että on aina ollut juonivetoinen kirjoittaja, jonka henkilöhahmoja on aiemmin kritisoitu yksiulotteiseksi. Tässä kirjassa taas kolme päähenkilöä ovat selkeästi etualalla, ja tarina on edennyt henkilöitä seuraamalla. Tämä näkyy, sillä päähenkilöt ovat minusta parasta kirjassa. Vaikka jotkut juonenkäänteet arvaakin, onnistuu Alatalo myös yllättämään ja rakentamaan hahmoista monitahoisempia kuin aluksi vaikuttaa. Erityisesti Arryn hahmo on todella mehevä ja hänen kohdallaan loppuratkaisu on ihan täydellinen: yhtä aikaa yllättävä, näyttävä ja osuva. 

Kaiken kaikkiaan kirjassa näkyy, että se on hautunut useamman vuoden, ennen kuin se on kasvanut täyteen mittaansa. Jos Alatalo vielä kirjoittaa lisää aavikkofantasiaa, minä kyllä luen - käärmeistä huolimatta.

Editlisäys: Käärmeiden kaupunki oli 86. lukemani kirja tänä vuonna. Oman Suomi 100 - 100 kirjaa -haasteen toteutumineni näyttää todennäköiseltä.