Perjantai-illan podcastit

Viimeiset virtuaaliset taiteilijatreffit vietin sohvalla kuunnellen podcasteja. En saanut suuria elämyksiä, mutta tein havainnon omasta inspiraatiostani.

Viimeisen kokeiluviikon perjantaina olin pienessä syysflunssassa. Halusin rentoutua ja makoilla, ja siksi päätin sukeltaa YLE Areenan kuuntelutarjontaan. 

Kokeilin kuitenkin uutta siinä mielesttä, ettei minulla ole tapana kuunnella podcasteja tai radiota. Sopivaa aikaa siihen ei tunnu olevan. Kuuntelu sopisi seuraksi ruoanlaittoon tai lenkille, mutta vakioseuralaiseni vauva tuskin arvostaisi, jos uppoutuisin omaan maailmaan napit korvissa. Siksi liikuinkin itselleni vieraalla maaperällä. 

Yllätyin tarjonnan laajuudesta. Kiinnostavia aiheita riitti, mutta en halunnut mennä liian lähelle taustatutkimusta. Viikingit, kivet ja puut hylkäsin myöhempään kuunteluun. Sitten huomasin Vincent van Goghin kirjeet veljelleen Théolle. Koska kaksi viikkoa sitten kävin katsomassa taiteilijan maalauksia New Yorkissa, tuntuivat kirjeet hyvältä jatkumolta kokeilussani.

Jouduinkin oikein kunnolla epämukavuusalueelleni. Ensimmäinen kirje oli melkoista hengellistä paatosta. Vincent-parka pohti, mistä löytäisi innon ja kutsumuksen olla Jumalan täysivaltainen palvelija. Hyvä muistutus siitä, miten paljon suurempi rooli uskonnolla oli ennen ihmisen elämässä, mutta tästä alkoi tulla jo vastareaktio. Löysin kuitenkin jotain tarttumapintaa riittämättömyyden ja masennuksen tunteista. Lohdullista, ettei edes suuri taiteilija kaikkina elämänsä hetkinä ole niin kovin varma itsestään. 

Toinen podcast käsitteli salaliittoteorioiden kulttuurihistoriaa. Innostuin taivaaseen liittyvästä jaksosta, mutta salaliittoteoriat olivat valitettavan tuttuja. Olin kuullut nämä jo aiemmin. Kuu on vain hologrammi, matka kuuhun on selvästi lavastettu ja Roswelliin on pudonnut ufoja... Hauskaa oli muistaa, että katsoin teininä Roswell-sarjaa. Mitenhän se on muhinut alitajunnassani ja vaikuttanut tekemisiini, vaikka en ole vuosiin edes ajatellut koko sarjaa?

Seuraavaksi yritin löytää jotain sellaista, joka ei olisi jo ennestään niin tuttua. Aikaa käsittelevä podcastin Nanosekunnin tarkkuudella täytyi ehdottomasti tarjota minulle jotain uutta ajateltavaa! Ajan kulku on kuitenkin yksi minua ja kirjallisuutta voimakkaimmin inspiroivista asioista. 

Innostuin heti varovaisesti ajatuksesta, että aika on suhteellista, mutta en päässyt syvemmälle ajatuksen ihmeellisyyteen. Aika on mitä koemme, sitä ei voi havaita millään aisteilla... Huomasin, että aloin torkahdella. Piti nousta pystyasentoon. Tämä oli selvästi liikaa mukavuusalueellani! Muistin taas, ettei vauva ole ainoa syy,  miksi en kuuntele äänikirjoja tai podcasteja. Minun on vaikea keskittyä kuuntelemaan, haluan nähdä tekstin, selailla sitä ja edetä omassa tahdissani.

Laitoin muistiin, että lineaarisen ja syklisen aikakäsityksen eroa voisi joskus hyödyntää jossain, samoin absoluuttisen ja relatiivisen ajan. Aika on todella ihmisille tärkeää, sen todistavat lukemattomat sanonnat ajasta. Aika näyttää, aika parantaa, aika pysähtyy... Aika aikaansa kutakin.

Kuuntelin vielä pienen pätkän Metsäradiota. Viimeistään nyt huomasin, miten paljon kaipasin kuvaa. Pystyin kyllä kuvittelemaan valtavan petäjän... mutta olisin halunnut nähdä sen. Olisin vaikuttunut paljon enemmän ajatuksesta, että puu oli elänyt jo Mozartin aikaan, että sen ikään verrattuna ihmisen elämä oli pelkkä pyrähdys ja että tullakseen niin mahtavaksi sen oli täytynyt tukahduttaa kasvustoa ympäriltään. Opin kuitenkin aivan uuden hurmaavan sanan: kilpikaarna.

Keskustelu itse asiassa sivusikin tuntemuksiani, sillä siinä todettiin, ettei millään teknisellä laitteella voi tallentaa metsän tunnelmaa. Onneksi luonto ei ole kielletty poikkeusaikoinakaan, joten luontoinspiraatiota lähden jatkossa hakemaan paikan päältä.

Tällä viikolla opin, että inspiraationi kaipaa visuaalista virikettä, ja että sitä kannattaa lähteä etsimään mukavuusalueen ulkopuolelta. Uudesta inspiroituu helpommin kuin vanhasta. Siihen on selvästi myös syynsä, miksi Julia Cameron kehottaa poistumaan kotoa. Jo pelkkä ympäristön vaihdos ja tutuista kuvioista poistuminen voi saada mielen liikkumaan eri tavalla. Tulevassa, taudittomammassa maailmassa toteutankin ehkä vielä perinteisen taiteilijatreffikokeilun.

Nyt, kun projekti on lopussa, voin todeta sen tarjonneen minulle paljon virkistystä ja iloa. Taiteilijatreffien suunnittelu ja internetin tarjonnan selailu ovat jo itsessään antaneet pientä irtiottoa arjesta. Paljon hauskoja ideoita jäi toteuttamatta tämän kokeilun aikana, mutta niitä on hauska testailla pimenevinä iltoina. 

Jos sinulla on antaa minulle vinkkejä pimeiden eristysiltojen iloksi, kommentoi toki!

Torstai-ilta Tokiossa

Tämän viikon taiteilijatreffeillä päätin paeta arkea virtuaalimatkalle. Arki tuli kuitenkin vastaan toisella puolella maailmaakin - ja muuttui äkkiä kiinnostavaksi.

Tällä viikolla olin aivan poikki jo torstai-iltana. Halusin pois arjen keskeltä ja päätin tehdä taiteilijatreffit itseni kanssa. Treffi-idean keksiminen tuotti kuitenkin aluksi vaikeuksia. Verkon mahdollisuudet ovat rajattomat, mutta ristiriitaista kyllä, se vain vaikeuttaa valintaa. Välillä tulee tunne, että kun kaikki on mahdollista, pitäisi keksiä jotain vielä hienompaa ja erikoisempaa. On vaikea rauhoittua vain yhden vaihtoehdon äärelle.

Päätin lopulta pyrähtää pikaiselle lomalle. Virtuaalinen matka yhdessä illassa! Idea kuulosti loistavalta. VR-laseja minulla ei ole, mutta päätin kokeilla, voisiko tunnelmaan päästä vain Youtuben avulla.

Valitsin matkakohteeksi Tokion, koska olen jo pitkään halunnut käydä Japanissa. Aloitin tutustumalla pikaisesti kohteeseen ja tutkimalla, mitä nähtävyyksiä minun pitäisi käydä katsomassa. Havaitsin pian, että virtuaalimatkaakin kannattaisi suunnitella hieman etukäteen, koska Tokiosta löytyy materiaalia loputtomasti.

Toisaalta matka oli helppo toteuttaa, koska videoita löytyi helposti. Kohteiden välillä siirtyminen ei edellyttänyt metromatkoja, lipun ostoa ja aikataulujen tutkimista vaan muutamia klikkauksia. Näppärää! 

Kävin katsomassa livestriimiä Shibuyan risteyksestä ja Tokyo Towerin huipulta. En voi väittää, että olisin tuntenut olevani paikan päällä. Japanissa oli jo pimeää, joten hiljaiselta näytti. Päätin katsoa vielä pari päiväaikaan kuvattua videota. Shibuyan tuhansien jalankulkijoiden seuraamisessa oli kieltämättä jotain hypnotisoivaa.

Löysin pian myös 360 asteen VR-videoita. Kävin kaupunkikierroksella riksan kyydissä ja kuljeskelin kukkivien kirsikkapuiden keskellä. Katselin näkymiä näyttöä kääntelemällä ja tunnelma oli heti aidompi. En siltikään varsinaisesti tuntenut olevani paikan päällä. Olisipa ne VR-lasit!

Pian nähtävyyksien katseleminen alkoi kyllästyttää. Selvisi, etteivät ne edes ole kiinnostavinta Tokiossa, vaan suurkaupungin meininki. Tunnelmaan ei vain oikein päässyt  kohtisohvalta. Luin ja katsoin kuvauksia eri kaupunginosista, mutta ne herättivät lähinnä kaukokaipuun. Kaipasin hajuja ja makuja, muitakin ääniä kuin tietokoneen hurinaa tai videoiden taustalla soivaa tilulilu-musiikkia. Olisinpa edes tilannut sushia!

Seuraavaksi katsoin pari videota Tokiosta kaupunkina. Historiasta jäivät mieleen kummittelevaan palavat paperitalot, niissä oli jotain symbolista. Tokion nykyhetki taas tuntui olevan tulevaisuudessa robotteineen ja valtavine tunneleineen. Hämmästyttävää, miten tällainen jättiläiskaupunki on rakentunut, maanjäristyksen uhasta huolimatta.

Kaikesta kiinnostavasta huolimatta huomasin olevani jo hieman pettynyt. Videoiden katseleminen ei vienyt minua riittävästi pois arjesta. Ja sitten äkkiä huomasin tempautuvani suoraan keskelle arkeani, kun Youtube ehdotti minulle videota japanilaisen äidin ja vauvan arjesta.

Olin äkkiä kiinnostunut. Seurasin äidin ja vauvan touhuja japanilaisessa kodissa, tokiolaisilla kaduilla. Niin samanlaista. Niin erilaista. Vaipanvaihtoa ja valkoista kohinaa, rauhoittelua ja ruokkimista, kotitöitä ja oman ajan kaipuuta. Vauvalle ruoaksi merilevää ja soijapapua? Eipä olisi tullut mieleen. Enkä kyllä voisi kuvitella, että heräisin 5.30 valmistamaan gourmet-ateriaa miehelle evääksi, tai että pukeutuisin vaativaan kimonoon kaupungille lähtiessäni. Onneksi en synnyttänyt japanilaisessa sairaalassa, koska niissä ei usein edes tarjota kivunlievitystä! Käsitykseni edistyksellisestä tulevaisuuden kaupungista muuttui nopeasti.

Aloin pohtia arkea. Miten varhain meille opetetaan, mikä on normaalia, miten syödään, miten pukeudutaan, kenen tehtävä on tehdä mitäkin. Miten paljon ympäristö ja vanhemmat meihin vaikuttavat!

Muistin jälleen, miksi matkailu ei viime vuosina ole maistunut. Muutaman päivän nähtävyyksien katselu ei tunnu miltään, jos on päässyt elämään arkea ulkomailla. Vasta arjen keskellä voi oppia jotain toisesta kulttuurista ja ymmärtää ihmistä.
Arki on se, joka meitä ihmisiä yhdistää, ja erottaa.

Sain siis sittenkin tämän viikon taiteilijatreffeiltä jotain sellaista, mitä en odottanut saavani. Itse asiassa kaikki kokeilut ovat yllättäneet minut. Se on ollut tähän mennessä parasta. On tehnyt hyvää rikkoa arjen kaavaa ja tehdä jotain sellaista, mistä ei ole välitöntä hyötyä ja jota ei muuten tulisi tehtyä. Tällä viikolla huomasin jo odottavani taiteilijatreffejä, eivätkä ne enää tuntuneet pakolliselta menolta kalenterissa.

Ensi viikolla kokeiluni päättyy. Finaali-ideasta ei ole vielä tietoa, mutta luotan siihen, että jotain jännittävää tulee vielä vastaan.

Matkalla MoMA:ssa

Taiteilijatreffit, viikko 2. Vauvan nukahdettua päiväunille käväisin virtuaalisella museokierroksella New Yorkissa. 

Toiseksi taiteilijatreffikohteeksi valikoitui hyvin nopeasti virtuaalinen museokierros. En käy museoissa mitenkään säännöllisesti, mutta tuntui, että aloin jo kaivata taidetta ympärilleni.

Olin hämmästynyt siitä, miten moneen museoon on mahdollista tehdä virtuaalikierros tavalla tai toisella. Klikkailin auki museoita toistensa perään, ja aina vain löytyi kiinnostavampi. Käväisin Kaisaniemen kasvitieteellisessä puutarhassakin Google Mapsin avulla, mutta havaitsin pian, ettei tämä vaihtoehto ollut minulle toimivin. En päässyt tunnelmaan pelkän näköaistin avulla. Liikkuminen oli hidasta ja hankalaa. Latautuminen kesti, eksyin ja kiersin ympyrää. Luovutin. 

Ehdin nähdä puutarhan lummehuoneen Google Mapsin avulla.

Lopulta päätin rauhoittua New Yorkin Museum of Modern Artsiin, koska se oli löytämäni listauksen ensimmäinen vaihtoehto. Valintaa helpotti toki myös se, että museosta löytyy Vincent van Goghin Tähtikirkas yö, joka on teiniaikainen suosikkini.

Aloin selailla taulujen kuvia. Pysähdyin, tutkin yksityiskohtia, luin kuvauksia. Hämmästyin, kuinka paljon samaa virtuaalisessa taidekierroksessa oli kuin oikeassa. Rauhoittuminen kuvan äärelle. Uuden oppiminen. Kiinnostavien taiteilijoiden ja taidesuuntien löytäminen. 

Jotain jäi toki puuttumaankin. Taidemuseot ovat yleensä kiinnostavia myös rakennuksina ja miljöönä. Pientä lievitystä tarjosi Google Arts & Culture, jonka innostuin lataamaan puhelimeeni. Sen avulla pystyi näkemään teoksen myös museossa omalla paikallaan. (Alla Tähtikirkas yö MoMA:ssa.)

   

Innostuin muutenkin sovelluksen mahdollisuuksista. Puhelimen avulla saikin äkkiä enemmän kuin paikan päällä! Virtuaalisia näyttelyitä ja lisäinfoja, videoita, kuvia ja tietysti lisäehdotuksia aiemmin selatun perusteella. Minulle esiteltiin Tähtikirkkaan yön yksityiskohtia, sen ja muiden taideteosten inspiroimaa runoutta ja muita MoMA:n kuuluisimpia teoksia.

Äkkiä eksyin ulos museosta, kun kiinnostuin surffailemaan lisää Paul Gauguinin matkasta Tahitille. Jokin ajatuksessa jäi kutkuttamaan mieltä. Taiteilija lähtee etsimään aitoa ja alkuperäistä kulttuuria ja löytääkin jotain ihan muuta, mutta päättää silti maalauksissaan jollain tapaa esittää sitä primitiivistä ja myyttistä kuvaa, jota alun perin tuli etsimään. Ilmeisesti Gauguin oli muutenkin taitava totuuden manipuloija ja itsensä markkinoija - oliko ihminen 1800-luvulla niin kovin erilainen kuin 2000-luvulla?

Loppuajan leikin lisätyn todellisuuden mahdollisuuksilla. Kameran avulla taideteokset sai näkymään kotona oikeassa koossa, ja niitä pääsi tutkimaan yllättävän tarkasti yllättävän läheltä. Taide tuli äkkiä lähelle aivan uudella tavalla. Sama hämmennys siitä, miten tuttu kuva onkin luonnossa pienempi tai isompi kuin on kuvitellut, löytyi myös virtuaalisesti.

Huomasin väsyväni, leikin puhelimella ja sen ominaisuuksilla, enkä enää keskittynyt taiteeseen. Hmm, miltäs Tähtikirkas yö näyttäisi omalla seinällä, pianon päälle ripustettuna? Saisinko hauskan kuvan, jossa kissat katselevat jotain tunnettua maalausta? (En saanut.)

Näiden taiteilijatreffien jälkeen alun seesteinen tunne oli kadonnut. Olin ennemminkin ylivirittynyt. Internet antaa paljon, mutta mahdollisuuksien määrä voi väsyttää. Helposti päätyy vain tutkimaan tarjontaa osaamatta syventyä mihinkään oikeasti. Tai sitten jää kiinni vain yhteen yksityiskohtaan, koska jokaisesta asiasta on löydettävissä loputtomasti lisää. 

Museokierros antoi kuitenkin paljon. Virkistyin ja sain vaihtelua arjen keskelle. Nautin maalauksista ja niiden herättämistä ajatuksista. Kauneutta ei koskaan voi katsella liikaa! On ihana ajatus, ettei tarvitse matkustaa kauas saadakseen pienen annoksen tunnettua taidetta.

Virtuaalisia museokierroksia tekemällä saisi helposti tehtyä taiteilijatreffit seuraavaksi pariksi vuodeksi eteenpäin, mutta ensi kerralla kokeilen kuitenkin jotain muuta. Kahden viikon jälkeen olen iloinen, että päätin aloittaa kokeilun!

P.S.

Täältä löytyy virtuaalisia museokierroksia ja täältä suomalaismuseoiden virtuaalikierroksia.

Taiteilijatreffeillä eli kuinka inspiroitua arjen keskellä

Haaste: neljän viikon ajan inspiroivaa tekemistä oman sisäisen taiteilijan kanssa. Lisähaaste: poikkeusolot. Voiko elämyksiä löytää kotoa poistumatta?

Ihastuin ajatukseen taiteilijatreffeistä jo, kun luin Julia Cameronin Tie luovuuteen -kirjan. Idea on tehdä säännöllisesti treffit oman sisäisen taiteilijansa kanssa, poistua kotoa, käydä museossa, taidenäyttelyssä, elokuvissa, missä vain inspiroivassa ympäristössä.

Innostuin ideasta kuitenkin todella vasta luettuani Päivi Haanpään ja Terhi Rannelan neljän viikon kokeilusta Miksi en kirjoittaisi? -kirjasta. Viehätyin erityisesti Päivi Haanpään maanläheisistä ideoista käydä kirjastossa lukemassa Sieni-lehteä tai rautakaupassa ihmettelemässä kaikkien tuntemattomien osasten nimiä. 

Päätin välittömästi toteuttaa oman neljän viikon kokeiluni. Minuutin kuluttua päätöksestä muistin eläväni kahdellakin tapaa poikkeusaikoja. Korona-aikaan ei ole välttämättä hyvä idea lähteä harhailemaan julkisille paikoille, enkä voi edes olla kovin pitkiä aikoja erossa vauvasta.  

Halusin kuitenkin niin paljon toteuttaa kokeilun, että päätin muuttaa säännöt korona- ja vauva-aikaystävällisiksi. Alkuperäinen idea kotoa poistumisesta sai jäädä (mikä varmasti on monen mielestä pyhäinhäväistys). Sääntöjä itselleni heitetyssä haasteessa on nyt kaksi:

1) Kerran viikossa teen vähintään tunnin jotain inspiroivaa. 

2) Se ei saa olla jotain sellaista, jota tekisin muutenkin, eli esimerkiksi taustatyötä tai lempisarjan katselua. 

VIIKKO 1

Surffailin netissä etsimässä kaikenlaisia virtuaalisia tapahtumia. Havaitsin, ettei niiden löytäminen ole niin helppoa kuin olin kuvitellut. Luultavasti moni kiinnostava juttu jää ilman yleisöä, ellei satu tulemaan somen feedissä vastaan juuri oikeaan aikaan.

Kun törmäsin mahdollisuuteen katsoa osa Rakkautta & Anarkiaa -festarin elokuvista kotona, tiesin löytäneeni ensimmäisen viikon voittajan. Olen kaivannut elokuvissa käymistä, visuaalista tarinankerrontaa ja toiseen maailmaan uppoutumista. Elokuvateatteriin meneminen on kuitenkin tuntunut uskaliaalta ja kotona elokuvia ei ole tullut katsottua. Ilman tätä projektia ei mieleeni olisi takuulla tullut maksaa verkon välitteisestä leffaelämyksestä!

Valitsin katsottavaksi aika läheltä mukavuusaluettani olevan Proximan. Proxima kertoo naisastronautista, joka valmistautuu lähtemään avaruuteen mieskollegoiden keskellä. Ennen kaikkea se kuitenkin käsittelee vanhemmuuden ja intohimon välistä ristiriitaa. Päähenkilön on vaikea irrottautua maasta, ja kuitenkin se on juuri se, josta hän on aina haaveillut. 

Pidin elokuvasta, vaikka se on minun makuuni hieman liian hidastempoinen ja vähäeleinen. Se onnistuu kuitenkin hyvin tuomaan esiin päähenkilön sisäisen kamppailun, kuvaamaan äidin ja tyttären välistä suhdetta sekä nostamaan esiin niitä vaikeuksia, joita nainen kohtaa tehdessään jotain miehiseksi koettua.  

En voi kuitenkaan väittää, että kotona olisi päässyt ihan samaan leffafiilikseen kuin teatterissa. Nälkäinen kissa puski jalkaa, seurasin itkuhälyttimen valoja ja ovikello soi, kun ruokatoimitus tuli. Taukoja ja keskeytyksiä tuli, mutta katsoin kuitenkin kokopitkän elokuvan. Sen jälkeenkin elin pitkään elokuvan aiheuttamassa tunnekuohussa, sen fiktiivisessä, omassa maailmassa, ja sulattelin sen tuomia ajatuksia.

Elokuva osui nimittäin yllättäen täysin tämän elämäntilanteeni fiilikseen. Halasin tytärtäni pitkään elokuvan jälkeen. Vaikka minun onkin välillä vaikea tasapainotella äitiyden ja kirjoittamisen kaipuun kanssa, en sentään joudu sen takia vuodeksi eroon ainokaisestani. 

Tärkeimpänä tajusin tällä viikolla, että kaksinkertaisten poikkeusolojen keskellä olen unohtanut täysin tällaisen tarkoituksettoman viihtymisen. Se ei ole ollut välttämätöntä, joten se on jäänyt. Yksi elokuvakin kuitenkin riitti virkistämään mieltä ja näkemään maailman taas kirkkaampana.

Olen iloinen, että aloitin projektin. Odotan jännityksellä, mitä ensi viikko tarjoaa. 

                           

P.S. Verkkonäytöksiä on vielä pari päivää tarjolla!