Terveisiä omakustantajapäivästä

BoD:n omakustantajapäivän ohjelma kuulosti kiinnostavalta jo ennen kuin huomasin, että Juha Itkonen on tulossa puhumaan. Olisin saattanut jopa ostaa lipun, mutta onnetar suosi ja voitinkin sen arvonnasta.

Päivän alkupuheenvuoro toisteli jo tutuksi tulleita faktoja: Kustannusala muuttuu, omakustantaminen lisääntyy ja muuttuu ammattimaisemmaksi. Jos päivän yleisön ikäjakaumasta jotain voi päätellä, on omakustantaminen kuitenkin edelleen suosituinta varttuneemmassa iässä. Iso osa yleisöstä vaikutti myös olevan tietokirjailijoita. 

Aamupäivän ohjelma keskittyi markkinointiin. Kirjabloggaaja ja -vloggaaja Tiina Pasanen kertoi, kuinka kirjabloggaajaa kannattaa lähestyä. Ennen kuin omaa kirjaansa tarjoaa luettavaksi johonkin blogiin, kannattaa tutustua blogiin ja katsoa, olisiko oma kirja bloggaajan mielestä kiinnostava. Jos tämän jälkeen päätyy lähettämään viestin, kannattaa siihen liittää lyhyt kuvaus kirjasta ja itsestään sekä mielellään lyhyt lukunäyte. Sekin täytyy kertoa, mistä ja miten bloggaaja saa kirjan käsiinsä. 

Omasta kirjastaan voi, saa ja pitääkin puhua ylpeästi, mutta bloggaaja päättää kuitenkin lopulta itse, mistä on kiinnostunut ja mihin aika riittää. On siis turha esittää vaatimuksia bloggaajalle, joka tekee hommaa yleensä ilman palkkaa. Suurin osa vinkeistä oli ehkä maalaisjärjellä pääteltävissä (mutta siltikin ilmeisesti joiltain kirjoittajilta/kirjamarkkinoijilta hukassa), mutta Tiina oli ihana esiintyjä, joka muistutti siitä, miten tärkeää työtä kirjabloggaajat tekevät ihan vain rakkaudesta kirjoihin.

Kuva Kotron esityksestä

Markkinoinnin ammattilainen Virpi Kotro puhui puolestaan sisältömarkkinoinnista. Hän kehotti valitsemaan sosiaalisesta mediasta itselleen sopivat tilit ja olemaan aktiivinen niiden kautta. Vanhanaikainen tuputusmyynti ei enää toimi, vaan potentiaaliset ostajat täytyy ensin saada kiinnostumaan kirjoittajan persoonasta tai hänen jakamistaan jutuista. Kotrosta itsensä brändäys, verkostoituminen ja seuraajien hankkiminen kannattaa aloittaa jo ennen kirjan julkaisua, sillä luonnollisesti kustantajat ovat kiinnostuneita kirjoittajista, joilla on jo valmiiksi paljon seuraajia eli potentiaalisia lukijoita. 

Ajatus itseni brändäämisestä ja markkinoinnista herättää minussa aika ristiriitaisia ajatuksia, kuten varmasti monissa muissakin kirjoittajissa. Kotro vinkkasi, että vaikka onkin viestinnässään aito, se ei tarkoita sitä, että tarvitsee kertoa kaikki. Oman yksityisyytensä voi kuitenkin säilyttää, ja jokainen voi löytää oman tyylinsä olla yhteydessä lukijoihinsa.

Kotro muistutti kuitenkin, että somesta ei kannata odotella pikavoittoja. Pelkän tilin luominen ei riitä, vaan sisältöä pitää jaksaa miettiä ja tuottaa jatkuvasti. Sisältömarkkinointi siis kuulostaa helpolta, mutta vaatii aikaa, kärsivällisyyttä ja taitoa. (Itseltäni ei taida tällä hetkellä löytyä mitään noista.)

Päivän odotetuin puheenvuoro oli Juha Itkosen. Hän jakoi muutamia teesejä kirjoittamisesta, ja vaikka ne kaikki olivatkin kirjoitusoppaista tuttuja, oli kuitenkin erilaista kuunnella niitä suosikkikirjailijansa kertomana. Kertauksena vielä: Itkosesta kirjoittamisessa on tärkeintä, että aloittaa, ja että kirjoittaa säännöllisesti. Sen jälkeen on sitten aikaa kiinnittää huomiota kerrontaan ja yksityiskohtiin. Itkonen jakoi meille vielä itselleen kaikkien aikojen hyödyllisimmän kirjoitusvinkkinsä: Kirjoita kaikilla aisteilla.

Välissä ohjelmassa oli kielioppivinkkejä, ja viimeiseksi vielä haastateltiin kolmea omakustannekirjailijaa, Jussi Huhtalaa, Oili Valkilaa ja Aku-Petteri Korhosta. Heistä omakustantaminen houkuttaa, koska päätäntävalta on silloin täysin kirjoittajan, ja kirjoittajalla on myös sitä kautta parempi mahdollisuus saada tuottoa kirjoilleen. Kukaan heistä ei todellakaan ollut mikään omia muistelmiaan kirjoittava amatöörimummeli, vaan kaikki olivat loistavia esimerkkejä onnistuneesta ja myös ammattimaisesta omakustantamisesta. Valkila oli hyödyntänyt kirjansa taitossa omaa ammattitaitoaan ja Huhtalalla puolestaan oli ollut apunaan ammattilaisia. Omakustannekirjat voivat siis myös olla laadukkaasti ja ajan kanssa toimitettuja (jos joku nyt sitä vielä epäili).

Korjaamon Vintti tarjosi sopivan tilan myös verkostoitumiseen ja muiden kirjoittajien tapaamiseen. (Eli juuri sellaiseen sosiaaliseen toimintaan, jota normaalisti välttelen. ;) Ensi vuonna voisin todellakin mennä uudestaan, jos ohjelma on näin laadukasta. Suosittelen kaikille kirjoittajille genrestä ja kustantajasta riippumatta.

Helmikuun kirjavinkki

Kansikuvassa on kuvattu Spearpointin kaupunki
(Kuva Liken sivuilta)

Helmikuun ykköslukukokemukseksi nousi Alastair Reynoldsin Pääteasema. 

Tarina alkaa, kun lääkärinä työskentelevälle Quillonille tuodaan hoidettavaksi taivaalta Spearpointin tasojen läpi pudonnut enkeli. Enkelillä on viesti Quillonille: peitetehtävissä olleen entisen enkelin on paettava Spearpointista.

Quillon lähtee pakomatkalle seuranaan reipas ja aseita luontevasti käyttelevä Meroka. Vyöhykkeiden muuttuessa pakosuunnitelma muuttuu, ja kaksikko tutustuu Kalisiin ja tämän tyttäreen Nimchaan, jonka takaraivossa on tektovelhon merkki. Quillonista tektovelhot ovat tarua, mutta hän epäilee, että monia merkki voisi pelottaa. Quillon päättää suojella tyttöä, kun kaikki joutuvat aluksista koostuvan, ilmassa elävän Parven matkaan. 
Kun maailman vyöhykkeiden rajat muuttuvat, Quillonille selviää, että se, mitä hän on pitänyt normaalina, onkin vikatila, ja se, mitä hän on pitänyt tarinana, onkin totta. Kun maailma ja sen rajat järkkyvät, vanhat valtaapitävät joutuvat väistymään ja entiset kiistakumppanit tekemään yhteistyötä. Jokainen joutuu punnitsemaan, kenen ja minkä puolesta taistelee.

Pääteasema kuten muutkin Reynoldsit 
sijoittuu tulevaisuuden avaruusmaailmoihin, mutta tässä kirjassa ei avaruusmatkalle päästä. Sci-fi-kirjailijan haaste on aina maailman esittely lukijalle. Reynolds ei sorru liikaan selittelyyn vaan lukija tiputetaan suoraan tuntemattomaan maailmaan. Tässä on toki se miinuspuoli, että Reynoldsia lukiessani minulla yleensä kestää noin ensimmäiset 150 sivua, ennen kuin hahmotan maailman. Alun lukeminen on siis pientä kahlaamista, mutta toisaalta juuri siinä on Reynoldsin viehätys, että hänen henkilöilleen hänen kuvaamansa maailma on täysin normaali. Reynoldsin maailmat ovat ihanan mielikuvituksellisia, mutta kuitenkin monella tapaa tunnistettavissa. Pääteasemassakin löytyy niitä, jotka ovat valmiita hyötymään muiden ahdingosta, kun valta on jakautunut epätasaisesti ja epäoikeudenmukaisesti. 

Henkilöiden kuvaamisessa Reynolds ei ehkä ole maailman paras, ja Pääteasemassa hyvät ovat enimmäksesen todella hyviä ja pahat todella pahoja. Päähenkilö Quillon on hyvyydessään kerta kaikkisen ylivertainen, niin lempeä, humaani ja auttavainen hän on. Kuitenkin tämä kiltti mies on ollut ja on valmis tappamaan, jos tilanne sitä vaatii. 
Plussaa siitä, että tässäkin kirjassa Reynoldsin henkilöt ovat aika sukupuolineutraaleja. Rakkaustarinoita on Reynoldsilta turha odottaa, mutta (ehkä hieman romantisoitujakin) sankaritarinoita Pääteasemasta sen sijaan löytyy. 

Pääteasemassa esiintyy uskonnollisia myyttejä, joiden yhtymäkohdat omiimme ovat osin herkullisia. Pidin erityisesti siitä, että enkelit olivat Pääteasemassa vain ihmisiä, jotka osasivat paremmin hyödyntää teknologiaa, ja siitä, ettei myyteistä voinut tietää, mikä oli totta, mikä kaunista kuvakieltä.

Tämän kuun suosituksen voin ulottaa koko Reynoldsin tuotantoon, sillä olen pitänyt kaikista lukemistani Reynoldseista. Kirjat ovat aina ihanan paksuja, joten soveltuvat erityisen hyvin lomalukemiseksi. Pääteasema täytti hyvin tehtävänsä hiihtoloman junaseuralaisena.

Osaanko? Pystynkö? Haluanko? - eli kuinka tehdä kirjoittajasta markkinoija

Kun julkaisin 30 ennen 30:n, tiesin kyllä sen ikävän faktan, että kirjoja ostetaan vähän, esikoiskirjoja vielä vähemmän ja esikoisomakustannekirjoja luultavasti vähiten. Tiesin vielä ikävämmänkin faktan, että maailma on pursollaan hyviä, parempia ja loistavia kirjoja, jotka eivät koskaan löydä lukijoidensa luo. Kukaan ei lue kirjaa, johon ei koskaan törmää, eli jollain tavalla kirjaa täytyy markkinoida, että se löydetään. Kaikista ikävin fakta minun kannaltani oli se, että omakustanteella ei muita markkinoijia ole kuin kirjailija itse. 

Kun luin omakustanteista, kaikkialla painotettiinkin markkinointisuunnitelman tekemistä. Minulle pelkkä ajatus siitä, että alkaisin markkinoimaan kirjaani oli täysin vastenmielinen. En usko, että tunneskaalani markkinointiin liittyen olisi ollut positiivisempi, vaikka kirjani olisi ollut kustantamon julkaisema, koska markkinoinnissa on kuitenkin lopulta kyse siitä, että yrittää myydä ja tuoda esille jotain itse tekemäänsä. Minusta se tuntui täysin mahdottomalta. Se ei ollut edes mukavuusalueeni ulkopuolella, vaan jossain ulkoavaruudessa täysin minun ulottumattomissani. Ajattelin siis, että minulle riittää, että teksti on julki ja projektille on laitettu piste. Että jos pari kaveria lukee, niin se on kuitenkin pari ihmistä enemmän kuin pöytälaatikossa.

Toisin kävi. Ei se riittänytkään. Nollamarkkinoinnilla sain kyllä lukijoiksi pari kaveria, mutta kun lukijoiden vähyys konkretisoitui minulle, tajusin, että oikeasti halusin löytää lukijoita. Uskoin, että jossain oli myös minulle tuntemattomia lukijoita, jotka pitäisivät kirjasta, mutteivät vain tienneet siitä. Työstin samaan aikaan myös jo 30 jälkeen 30:n käsikirjoitusta, mutta jatko-osan kirjoittamisessa ei tuntunut olevan järkeä, jos juuri kukaan ei lukisi edes ensimmäistä osaa. Eikä kukaan lukisi sitä, ellei kukaan kuulisi siitä, eikä kukaan kuulisi siitä, ellen minä kertoisi kirjasta eteenpäin. 

Minusta alkoi tuntua, että olin 30 ennen 30:lle velkaa sen, että annoin sille täyden mahdollisuuden tulla luetuksi. Olin työstänyt sitä vuosikaupalla, mitä olisi pari kuukautta lisätöitä? Halusinko luovuttaa kirjamaratonillani nyt, kun matkaa maaliin oli jäljellä enää pari kilometriä, vaikka ne olivatkin ne tuskaisimmat? Kun aloin tosissani miettiä, pitäisikö minun sittenkin markkinoida kirjaani, jäljelle jäi kolme suurta kysymystä:

Haluanko? Kaikki aika, jonka käyttäisin kirjan markkinoimiseen, olisi poissa kirjoittamisesta. Olisiko se sen arvoista? Halusinko käyttää vähäistä vapaa-aikaani johonkin, mistä en tulisi nauttimaan? Kehtaisinko edes alkaa mainostaa omakustanteena julkaistua kirjaa? Toisaalta, miksi ihmeessä en kehtaisi, kun olin tehnyt niin paljon töitä tekstin eteen, ja kehdannut jo julkaista sen?

Pystynkö? Inhoan olla huomion kohteena ja inhoan tuoda itseäni esiin. Suurimman osan ajasta haluaisin vain sulkeutua jonnekin pimeään nurkkaan yksinäni ja laittaa oven kiinni perässäni. Kykenisinkö astumaan ulos nurkastani ja sanomaan, että hei, tässä minä olen, ja tällaista minä olen tehnyt, vai kuolisinko pelkoon ja jännitykseen ennen sitä? Tai vielä pahempaa - mitä jos joku vaikka sen jälkeen kiinnostuisi ja joutuisin tulemaan omalla naamallani julki?

Entä osaanko? Minulla ei ole minkäänlaista kaupallista koulutusta, kokemusta tai kiinnostusta. Kustantamoillakin on vaikeuksia myydä kirjoja, entäs sitten jollain tuntemattomalla omakustannekirjoittajalla? Kannattaako edes yrittää markkinoida esikoisomakustannetta, vai onko se täysin tuhoon tuomittu urakka?

Lopulta tulin siihen tulokseen, että haluan, osaan ja pystyn. Tai ehkä ennemminkin: yritän ja kokeilen, epäonnistun ja opettelen lisää, astun tietoisesti mukavuusalueen rajan yli ja menen rohkeasti tuulta päin. Ilman epäonnistumisia harvemmin tulee onnistumisiakaan, ja jos kaikki menee päin helvettiä, olen ainakin kokemusta rikkaampi.

Joten tuulta päin! Lupaan kertoa, kuinka kävi.