30 ennen 30 täyttää vuosia - ja poistuu myynnistä

30 ennen 30 täyttää vuoden lopussa viisi vuotta. Kirjailijan taipaleeni aloittaneen teoksen paperiversiot poistuvat markkinoilta joulukuussa.

Viisi vuotta sitten viimeistelin esikoiskirjaani 30 ennen 30. Se ei suinkaan ollut ensimmäinen kirjoittamani kirja, mutta se oli ensimmäinen, joka oli mielestäni julkaisun arvoinen. Annoin projektille kaikkeni enkä tuolloin olisi mitenkään pystynyt parempaan. 

Onnellinen esikoiskirjailija joulukuussa 2016,
käsissä maailman ensimmäinen 30 ennen 30.

En ole koskaan katunut omakustanteen julkaisua. Päinvastoin, se on ollut yksi parhaista päätöksistäni. Tulin kirjoittajakaapista ulos ja aloin elää unelmaani todeksi. En olisi tässä ja nyt, jos 30 ennen 30 olisi jäänyt julkaisematta. 

Kirjaa myös luetaan edelleen ja saan siitä välillä positiivista palautetta. En ollut väärässä, kun uskoin kustantamojen epäilyistä huolimatta, että suomalaiseen maisemaan sovitetulle chick litille löytyy lukijoita.

Jokainen kirja on kuitenkin oman aikansa lapsi. Nykyisin silmin haluaisin ainakin tiivistää tekstiä ja kirkastaa keskeisiä ajatuksia. Myös naisten viihteen konventiot ovat kehittyneet vuosien varrella ja sen myötä omat ajatukseni siitä, mitä kaikkea viihteelliseltä kirjalta voi odottaa. Joitain asioita kirjoittaisin tänä päivänä toisin tai jättäisin kokonaan pois, esimerkiksi painon tarkkailun (vaikka se onkin mukana lähinnä piruiluna lajin kliseitä kohtaan).

Viisi vuotta sitten käsitykseni omakustanteesta oli myös toisenlainen. En kokenut panostusta ulkoasuun silloin kovin tarpeelliseksi, vaan ajattelin tekstin olevan tärkein. Niinhän se toki onkin, mutta tyylikkäällä taitollakin on tehtävänsä.

Kaikista ansioistaan huolimatta 30 ennen 30 ei siis enää parhaalla tavalla edusta kirjoittajana tai indietekijänä tänä päivänä. Siksi on tullut aika poistaa myynnistä kirjan paperiversiot. Kovakantisia kirjoja ei enää voi ostaa ja pehmeäkantinen poistuu myynnistä 9.12.2021.

30 ennen 30 ei kuitenkaan täysin poistu markkinoilta joulukuussa. Äänikirjasopimus on edelleen voimassa, joten tarinan pääsee kuuntelemaan mahtavan Kati Tammisen lukemana esimerkiksi Storytelista tai BookBeatista. Erittäin edullinen e-kirjakin jää myyntiin, että lukijoilla on mahdollisuus tutustua Elinan tarinaan alusta asti.

Tarina ei nimittäin suinkaan ole päättymässä tähän. Kirjoitan parhaillaan jatko-osaa, jonka valmistuttua Elinan tarina täydentyy trilogiaksi. Samalla polulla kuljen siis edelleen - vain viisaampana ja paljon oppineena, kiitos esikoiseni.

Ajatuksia omakustanteesta

Vuonna 2016 olin tilanteessa, jossa minulla oli valmis käsikirjoitus, mutta ei kustannussopimusta. Silloin pohdin ensimmäistä kertaa, kannattaako omakustanne. Nyt, kaksi omakustannetta myöhemmin, tiedän omakustanteista enemmän. 

1. Omakustanne on realistinen vaihtoehto.
Kirjoittajia on paljon. Kirjoittajakoulutusta on paljon. Hyviä käsikirjoituksia syntyy paljon. Samaan aikaan kustantajien rima julkaista uusia käsikirjoituksia nousee koko ajan. Lopputuloksena yhä useampi hyvä teksti jää ilman kustannussopimusta. On aika luonnollista, että moni kirjoittaja valitsee julkaisukanavaksi omakustanteen, erityisesti jos teksti edustaa genreä, jolle ei kustantajien mielestä löydy riittävästi ostajia.

Samaan aikaan maailma muuttuu. Ehkä ennen oman luovuuden ilmaisuun tarvittiin isojen yritysten apua, mutta nykyisin esimerkiksi tubettajat, bloggaajat ja Insta-tähdet voivat tuottaa sisältöä suoraan kuluttajille. Miksi ei siis kirjoittajakin toimisi ilman välikäsiä?

Lue lisää: J.S. Meresmaa pohtii blogissaan hybridikirjailijuutta, eli miten hän päätyi julkaisemaan omakustanteen usean kustantamon kautta julkaistun kirjan jälkeen.

2. Omakustanne ei vaadi teknisiä taitoja.
Maailma on muuttunut myös siinä, että omakustanteen tekeminen on teknisesti helppoa. Omakustannepalveluja tarjoaa moni yritys, esimerkiksi oma valintani BoD. Taiton voi tehdä tekstinkäsittelyohjelmalla ja kanteen voi käyttää esimerkiksi BoD:n tarjoamia valmiita pohjia.  

(Tai sitten voit mennä vaikeimman kautta, kuten minä. 
Lue lisää: Kuinka kansi syntyy)

3. Omakustanne ei (välttämättä) vaadi rahaa.
Omakustanteen voi toteuttaa nollabudjetilla. Esimerkiksi BoD:lla e-kirjan julkaisu ei maksa mitään. Tämän jälkeen kaikki, mitä kirjan myynnistä saa, on pelkkää plussaa.

Paperisen kirjankaan kustantaminen ei ole kallista. Itse selvisin 69€:lla. Kirjaa ei tarvitse myöskään tilata omaan kaappiin satoja kappaleita, vaan niitä voi tilata itselle tasan niin monta kuin haluaa. Ei yhtään, jos siltä tuntuu. 

Toisen kirjani kohdalla halusin itse varmistaa ammattimaisuuden, ja palkkasin siksi itselleni kustannustoimittajan. Tähän meni tietenkin rahaa. Samoin rahaa menee, jos haluaa palkata graafikon suunnittelemaan kannen, tai jos tarvitsee apuvoimia markkinointiin. Pakko ei kuitenkaan ole. 

Lue lisää: Miksi päädyin palkkaamaan kustannustoimittajan

4. Omakustanne vaatii aikaa.
Jos ei ole valmis maksamaan kaikista palveluista erikseen, täytyy valmistautua käyttämään aikaansa. Kaltaisellani amatöörillä esimerkiksi kansisuunnitteluun upposi järjetön määrä aikaa! Samoin taitto vaati pientä opettelua, ja tietenkin kaikkien tietojen näpyttely tietokantaan. Kirjalle piti miettiä takakansiteksti ja tehdä markkinointisuunnitelma. Enkä todellakaan ollut yhdenkään osa-alueen ammattilainen.

Jos julkaisee perinteisen kustantamon kautta, tältä kaikelta voi välttyä. Omakustantajan täytyy tehdä kaikki itse, tai vähintäänkin etsiä joku tekemään taitto/kansi/markkinointi puolestaan. 

Lue lisää: Kuinka markkinoida omakustannetta

5. Kaiken saa tehdä itse, omassa aikataulussa.
Kääntöpuoli on tietenkin se, että kaiken saa tehdä itse. Tekstistä tulee juuri sellainen kuin sen haluaa olevan. Kirjalle tulee juuri sellainen kansi kuin haluaa. Kirjaa saa markkinoida ihan miten itse haluaa, tai olla markkinoimatta, jos siltä tuntuu!

Kukaan ei myöskään höngi niskaan tai aseta takarajoja. Kaikki tapahtuu omien aikataulujen puitteissa. Jos joskus tarvitsee viikon lepoa, sen voi ottaa. 

6. Joskus voi tuntua yksinäiseltä.
Kun kukaan ei aseta takarajoja, omakustantajan täytyy olla itse itsensä pomo. Eikä kukaan myöskään automaattisesti auta, kun ongelmia tulee.

Moneen ongelmaan löytyy onneksi (maksullista) apua, graafikoita, kustannustoimittajia ja julkaisupalveluita. Sen lisäksi meitä omakustantajia alkaa olla jo aika monta, ja monet meistä ovat aktiivisia somessa. Somen vertaistuki on ainakin minulle ollut korvaamatonta! 

Lue lisää: Inna Airolan blogissa pohdintaa indietoimijoiden kollektiivista

7. Omakustanteella ei luultavasti tule rikkaaksi.
Onhan se mahdollista tietenkin, ainakin jos kirjoittaa englanniksi ja on hyvä markkinoija. On kuitenkin aika vaikea kilpailla isojen kustantamojen markkinointikoneistojen ja tunnettujen kirjailijoiden kanssa. Myyntiodotusten suhteen kannattaa olla realisti.

Toisaalta harva perinteisten kustantamojen teoskaan on myyntimenestys eikä Suomessa taida juuri kukaan kirjailija elää kirjamyynnillä. Suomenkieliset markkinat ovat yksinkertaisesti liian pienet siihen. Apurahoja perinteisten kustantamojen kirjailijat sen sijaan saavat paremmin kuin omakustantajat.

Edit 25/7: Inna Airolan blogissa loistava kirjoitus indiekustatamisesta ja rahasta

8. Omakustanne herättää tunteita.
En tiedä miksi, mutta jostain syystä kirja-alalla omakustanne tuntuu herättävän tunteita. Omakustannetta harkitsevia pelotellaan sillä, että julkaisu kaduttaa myöhemmin. En tiedä, ehkä tubettajat, bloggaajat ja sometähdet kohtaavat vastaavaa, mutta tuntuu, että erityisesti kirjan julkaiseminen ilman välikäsiä tuntuu herättävän (negatiivisia) tunteita.

Olennaista on mielestäni se, ettei anna muiden (väärien ja vanhanaikaisten) käsitysten estää tekemästä jotain, mikä itsestä tuntuu hyvältä ja oikealta. 

9. Jokaista tekstiä ei tarvitse julkaista.
Kannattaa vetää hetki henkeä, ennen kuin painaa julkaisunappulaa. Tekstin ensimmäistä versiota ei vielä ehkä kannata laittaa koko kansan luettavaksi... Ihan kaikkien hengentuotosten ei todellakaan tarvitse päätyä maailmalle.

Omakustantaja joutuu tekemään itse sen vaikean päätöksen, mikä teksti on julkaisukelpoinen ja julkaisun arvoinen. Tämän asian kanssa ei kannata hätäillä. Tekstin kannattaa antaa levätä useaan kertaan, sitä pitää editoida, työstää, kirjoittaa uudestaan ja uudestaan ja uudestaan... Eikä siltikään kannata luottaa vain omaan vaistoonsa, vaan pyytää rohkeasti palautetta muilta, myös ammattilaisilta.  

Lopulta vain omakustantaja itse tietää, onko tekstin parempi olla pöytälaatikossa, vai onko valmis seisomaan sen takana siinäkin tapauksessa, ettei se kiinnosta oikein ketään muuta. (Kyllä, sekin on mahdollista, joskin epätodennäköistä.) 

10. Julkaisutapa ei kerro tekstin laadusta.
Olen lukenut laadukkaita omakustanteita ja vastaavasti melko onnettomia perinteisen kustantamon tuotteita. Monissa kustantamoissa tunnutaan laittavan oletettuja myyntihittejä melko vähäisellä työstöllä markkinoille... vastaavasti moni omakustantaja panostaa tekstiin yhä ammattimaisemmin.

Ei siis kannata tuomita kirjaa sen enempää kannen kuin julkaisutavan perusteella. 

11. Omakustanne voi olla askel eteenpäin.
Mietin itse ennen ensimmäistä omakustannetta, olisiko se loikkaus eteen, harppaus taakse vai steppailua paikallaan. Minun kohdallani omakustanne oli selkeä askel eteenpäin monessakin mielessä.

Opin hurjasti kustantamisesta, markkinoinnista ja kirja-alasta. Tulin kirjoittajakaapista ulos, ja aloin julkisesti kirjoittajaksi. Sain tekstilleni ensi kertaa muitakin lukijoita kuin kaverini. Sain kirjasta hyvää palautetta, tuntemattomilta ihmisiltäkin, ja se kannusti jatkamaan toisen tekstin parissa. Toisaalta ymmärsin, ettei kaikkia todellakaan voi miellyttää, ja sain lisää itsevarmuutta keskittyä omaan juttuuni.

Muutkin alkoivat nähdä minut kirjoittajana. Minua haastateltiin lehteen ja kirjastani kirjoitettiin arvioita. Lopulta sain jopa äänikirjasopimuksen, kustantamon aloitteesta. (!) Lopputuloksena aloin ottaa itseni aivan eri tavalla vakavasti kirjoittajana.

Ennen kaikkea toteutin unelmani, mikä jo itsessään palkitsi kaiken vaivannäköni. 

Eli mitä sanoisin omakustannetta harkitsevalle? 
Omakustantamisessa on omat hyvät ja sitten siinä on omat huonot puolensa - niin kuin kaikessa. Mieti tavoitteitasi ja valmistaudu tekemään töitä sen mukaisesti. Riittääkö, että teet pienen painoksen lähipiirille (=vähän vaivaa) vai haluatko, että kirja saa todellisen mahdollisuuden ja se huomataan (=todennäköisesti todella paljon vaivaa ilman takeita onnistumisesta)?

Omakustanne ei ole oikotie onneen, mutta erittäin antoisa kiertotie se voi parhaimmillaan olla. Joten ota selvää, punnitse vaihtoehtosi, ole realisti - ja lopulta vain uskalla.

30 ennen 30 kaksi vuotta!

30 ennen 30: n julkaisusta on (yhtäkkiä!) kulunut kaksi vuotta. Miltä teksti tuntuu tauon jälkeen? Kuinka kirjoittaisin sen nyt? Ja kannattiko omakustanne?

Ensiksi tunnustus. En ollut todellakaan ajatellut palata tekstin pariin vielä tänä syksynä. Olen viimeiset kaksi vuotta vältellyt kirjan avaamista ja pienienkin tekstin pätkien näkemistä missään yhteyksissä. Ensimmäinen syy tähän on, että olin totaalisen kyllästynyt tekstiin sen julkaisuhetkellä. Se oli kyllä mielestäni hyvä, mutta ei nyt hyvääkään tekstiä jaksa loputtomasti lukea uudestaan ja uudestaan. Toisekseen teksti oli jo julkaistu. Mitä sitä nyt enää hyödytti lukea, kun se oli jo maailmalla? Ei sitä nyt enää voinut muuttaa. Kolmannekseen toivoin välimatkan kasvattavan omaa objektiivisuuttani tekstiä kohtaan sitten joskus, kun palaisin sen pariin (eli alustavien suunnitelmieni mukaan ehkä seuraavassa elämässä).

Sitten kesällä Lind & Co lähestyi minua ja halusi tehdä 30 ennen 30:stä äänikirjan. Päätin, että tämä oli nyt merkki, ja että kuuntelen kirjan heti, kun se ilmestyy. Niin tein. 

(En siis vieläkään teknisesti ottaen ole lukenut tekstiä uudelleen. Oman tekstin kuunteleminen toisen lukemana on ihan eri juttu. Kati Tamminen lukijana on täydellinen valinta, hän on ihan mahtava Elinana enkä voisi olla tyytyväisempi hänen työhönsä. Mutta väistämättä Tammisen tulkinta Elinan tarinasta on tulkinta. Jollain hassulla tavalla minun kirjani ei äänikirjana ole minun, ainakaan vain minun.)

Miltä tuntui palata jo julkaistun tekstin pariin?
Arvasin tekstin nostavan esiin myös paljon ajatuksia ja tunteita kirjoitusvuosilta, myös omasta kolmenkympin kriisistäni. (Nythän olen jo siirtymässä kohti neljänkympin kriisiä, pidän vain tämän pienen kolmevitosen välikriisin tässä ensin). 
En silti ollut täysin varautunut siihen tunnemyrskyyn, jonka teksti herätti. Nostalgiaa, haikeutta, ikävääkin. Hämmennystä ja epätodellista olo. Aika nopeasti kävi selväksi, että omaan tekstiin on täysin mahdotonta suhtautua objektiivisesti. Kaksi vuotta taukoa ei ainakaan riitä mihinkään. 

Tauosta huolimatta pystyin yllättävän hyvin muistamaan tekstin. Eipä ihme, tulihan se luettua editointivaiheessa noin tuhanteen kertaan läpi... Objektiivisuutta oli turha tavoitella senkin takia, että mieleen palasi koko ajan vanhoja versioita niin juonen kulusta, kohtauksista kuin lauseistakin. Siitä huolimatta välillä onnistuin nauramaan ihan ääneen omille vitseilleni. (Noloa, mutta täysin Tammisen vika!) 

Välillä muistikuvani olivat vääriä ja yllätin itseni pariin kertaan myös positiivisesti. Odotin useampaa hankalaa ja editointia vaatinutta kohtaa hampaat irvessä, mutta olinkin ne viimeisissä versioissa onnistunut ratkaisemaan tyylikkäästi. Monessa kohtaa teksti oli siis paljon parempaa kuin muistelin!

Entä mitä tekisin nyt toisin?
Aivan kuin tilauksesta pääsin kirjamessuilla kuuntelemaan Taina Haahdin, Juha Itkosen ja Tomi Kontion keskustelua suhteesta jo julkaistuihin teoksiin (tiivistys täällä). Kiinnosti todella paljon kuulla, onko kustantamon ja kustannustoimittajan kautta julkaistu teos kirjailijoiden mielestä valmis vielä vuosia julkaisun jälkeen. Ja vastaus oli, että ammattikirjailijatkin muuttaisivat jo julkaistuja tekstejään! (Paitsi Itkonen, joka oli vältellyt tekstejään vielä tehokkaammin kuin minä, eikä ole esimerkiksi vieläkään lukenut esikoisromaaniaan julkaisun jälkeen.)

Valmis on siis varsin katoava piste. 30 ennen 30 oli kaksi vuotta sitten mielestäni valmis, mutta nyt saattaisin kertoa tarinan toisin. Teksti voisi hyötyä ainakin tiivistämisestä, mistä sainkin monelta taholta palautetta.

30 ennen 30 oli kuitenkin esikoisromaanini. Tekstin julkaisusta on kaksi vuotta, mutta kirjoittamisesta ja sen aloittamisesta paljon pidempään. Kirjoitin tekstiä aktiivisesti vuosina 2013-2015. Se on tietynlainen kuva minusta tiettynä aikana - jos siis käytän Itkosen vertausta Kirjamessuilta. Ehkäpä juuri siksi en tekstiä enää muuttaisikaan. Pieni roso kuuluu siihen. (Ammattikirjailijatkin pohtivat, että liialla hiomisella tekstistä voi jopa kadota jotain olennaista.)

Olen myös Itkosen kanssa samaa mieltä siitä, että olisi surullista, jos esikoisromaani olisi kirjoittajan paras romaani. Minusta on ainakin mahtavaa huomata, että olen kehittynyt kirjoittajana vieläkin eteenpäin!

Kannattiko teksti sitten julkaista jo kaksi vuotta sitten?

Palaan jälleen ikuisuuskysymykseen. Milloin teksti on valmis, ja onko se sama asia kuin julkaisukelpoinen?
30 ennen 30 ei ole täydellinen, mutta minusta se on kuitenkin edelleen todella hyvä. (Enkä aio lisätä perään omassa genressään, koska eihän millään muulla tavalla voi olla hyvä.) Kustantajan siunaus on toki tietynlainen merkki valmiudesta, mutta edelleen, ammattikirjailijatkin muuttaisivat vanhoja tekstejään vuosien jälkeen. Omakustantajana minä olen lopulta yksin tehnyt päätöksen julkaisukelpoisuudesta, mutta ajattelen, ettei sen miettiminen enää ole minun asiani. Jokainen lukija voi itse tehdä omat arvionsa.

Kuten Haahti Kirjamessuilla sanoi, täydellistä ei ole. Samaa tekstiä ei voi hioa loputtomiin. Jossain vaiheessa jokaisesta tekstistä täytyy päästää irti. 30 ennen 30:n kohdalla se hetki oli aivan ehdottomasti kaksi vuotta sitten. Eikä tämän tekstin kohdalla vain ollut mahdollisuutta, että olisin jättänyt sen pöytälaatikkoon. (Siellä on kyllä monta muuta pitkään, hartaudella ja sydänverellä työstettyä käsikirjoitusta, eli en ole väkisin työntämässä maailmaan jokaista hengentuotostani.)

Julkaisun jälkeen saatoin myös jatkaa kirjoittajaelämää eteenpäin ja keskittyä uusiin projekteihin (jotka alkavat nyt olla loppusuoralla). Julkaisu oli piste projektille ja alku uudelle.

Kaduttaako vai kannattiko?
En ole katunut päivääkään. Tein ehdottomasti oikean päätöksen. Toki on hetkiä (lähes päivittäin), kun epäilys, itseinho ja itsekritiikki iskevät. Mutta jotenkin ajattelen, että  nekin kuuluvat asiaan. Jos tekee jotain itselleen tärkeää, kokee väkisinkin myös negatiivisia tunteita. Siitä ei pääse, että joutuu kerta toisensa jälkeen kohtaamaan pahimmat mörkönsä. Enkä oikein usko, että kustantajan kautta julkaiseminen poistaisi noita tunteita.

30 ennen 30 ylitti oman julkaisukynnykseni. Sitä kautta se avasi minulle henkiset ovet kirjoittajaelämään. Kukaan ei tullut ojentelemaan minulle avaimia minnekään, mutta omassa mielessäni sain jonkinlaisen henkisen oikeutuksen hakeutua muiden kirjoittajien pariin, kommentoida heidän blogejaan, seurata Instagramia ja jopa itsekin kirjoittaa jotain omista touhuistani julkisesti Twitteriin. 

On myös selvää, että jos en itse olisi julkaissut kirjaa, ei se olisi saanut tilaisuutta. Nyt se on päässyt Karjalaiseen, kirjamessuille, Lumoojaan ja blogiteksteihin. Siitä on tehty äänikirjakin (kustantamon aloitteesta!)

Lyhyesti en olisi tänä päivänä kirjoittajana tässä pisteessä, jos teksti olisi jäänyt pöytälaatikkoon. Julkaiseminen oli askel eteenpäin. Ja mikä ihaninta, ei matka tähän jää, se on vasta alkanut!

Kirjamessutunnelmia

Tänä vuonna pääsin paikalle Kirjamessuille vain sunnuntaina. Tässä pikainen paluu viimeisen messupäivän tunnelmiin:

Oma käyntini alkoi koko vierailun kohokohdalla. Pääsin lyhyesti kertomaan 30 ennen 30:n synnystä, julkaisuprosessista ja markkinoinnista BoD:n osastolla. Kiva, että kaiken ohjelmatarjonnan keskellä minullekin riitti kuulijoita!

Mauri Kunnas kertoi Koiramäen tarinoiden synnystä. Selvisi esimerkiksi, että Kunnaksesta itsestään herra Hakkarainen on tylsä ja vaikeakin hahmo (koska on aina unessa), mutta hahmon suosion takia hän joutuu kirjoittamaan siitä. Hauska, miten kirjailijalle itselleen jokin hahmo voi näyttäytyä erilaisena kuin lukijoille!

Ehdin nähdä Juba Tuomolan haastattelusta vain alun, ja siinä Juba Tuomola laitettiin muistelemaan Viivin ja Wagnerin alkuaikoja niin ahkerasti, että hän jo ilmoitti, ettei toistaiseksi vielä kärsi dementiasta.

Kirjailijaliiton järjestämässä paneelissa pohdittiin, miten sytyttää nuorten lukuinto. Keskustelussa keskityttiin erityisesti koulujen kirjailijavierailuihin. 

Nuorten lukutaito on niin ajankohtainen asia, että sitä käsiteltiin myös KirjaKalliossa. Tästä keskustelusta ja sen herättämistä ajatuksista ajattelin kirjoittaa lisää vielä myöhemmin, mutta tässä vaiheessa on jo sanottava, että aika monesti olen löytänyt itseni KirjaKallion lavan edustalta aiempinakin vuosina. Sieltä löytyy monesti mielenkiintoisia teemoja ja keskusteluja. 

Minua ei kiinnosta kuin tarinoiden kehittely, lapsenlapset ja Topi-koira, sanoi Raija Oranen joka kertoi kirjailijan työstä ja historiallisen romaanin syntyprosessista. Hän antoi esimerkkejä siitä, miten tiedon löytäminen voi joskus olla haastavaa ja selvisi sekin, mistä on tullut sanonta kreivin aikaan. Hienosti tiivistetty oli ajatus, että kirjallisuus on hauska ja helppo tapa saada tietää keitä me olemme, mistä me tulemme ja minne me menemme.

HS:n esikoiskirjapalkintoehdokkaat pääsivät esittäytymään ja kertomaan kirjastaan. Jos jo esikoiskirjoista löytyy näin monta kiinnostavaa, milloin minun olisi tarkoitus ehtiä lukemaan kaikki kiinnostavat kirjat maailmassa?

Aki Palsanmäkeä kävin vain nopeasti vilkaisemassa esikoiskirjailijoiden välissä. Huutokauppakeisari on hauska sarja  ja Kirjamessuille mahtuu monenlaisia esiintyjiä, mutta tänä vuonna mietitytti kyllä, olivatko julkkisten kirjat saaneet vähän liiankin paljon tilaa esiintymislavoilta. 

Jos jonkun mielestä luontokuvat ovat tylsiä, kannattaa tutustua esimerkiksi näihin kahteen. Tea Karvinen esitteli Kirjakahvilassa kansallispuistoista kertovaa kuvateostaan ja Kirsi MacKenzie antoi vinkkejä valokuvaukseen. 

Asianajaja Lottaliina Pekkinen kertoi kirjastaan Artisti maksaa. Teoksen nimi tulee siitä, hän toivoisi, että jatkossa sanonta tarkoittaisi, että artistin työ ja esiintyminen maksavat. Teoksessa hän antaa neuvoja luovan alan neuvottelijoille, esimerkiksi miten välttää hankalan ihmisen maine erottamalla toisistaan asia ja ihminen. Kommentoimassa oli myös Sofi Oksanen, joka kertoi kirja-alan kustannussopimuksista ja oman näkökulmansa taiteilijoiden neuvotteluasemasta.
Haastattelemassa oli jälleen Baba Lybeck - ihmettelen hänen turnauskestävyyttään ja ammattitaitoaan, niin monta haastattelua hän veti tyylillä läpi.

Viimeiseksi näin vielä Katri Alatalon puhumassa Käärmeiden kaupungista. Luin kirjan loppuun juuri edellisenä päivänä, joten oli hauska kuulla tarinan taustoja. Katri kertoi halunneensa kirjoittaa aikuisten fantasiaa, koska sitä ei ole juurikaan kirjoitettu. Teos on ollut mielessä mukana jo useiden vuosien ajan ja siksi siitä on ollut myös vaikeaa päästää irti.

Kirjamessusunnuntain jälkeen oli taas tuttu tunne: En ehtinyt läheskään kaikkea, mitä olisin halunnut, mutta enemmän ei olisi ollut fyysisesti mahdollista. :)

Onko 30 ennen 30 faktaa vai fiktiota?

Kolmekymppinen ruotsinopettaja kirjoittaa kirjan kolmekymppisestä ruotsinopettajasta. Sekä kirjoittaja että päähenkilö harrastavat kestävyysjuoksua, ovat kissaihmisiä ja asuvat/ovat asuneet pikkukaupungissa. Kysymys kuuluu: Onko 30 ennen 30 faktaa vai fiktiota? 

Lyhyt vastaus: 30 ennen 30 on fiktiota.

Pitkä vastaus: 30 ennen 30 on fiktiota, joka on ehkä hieman tavallista vahvemmin ottanut vaikutteita omasta elämästäni. Se ei kuitenkaan ole omaelämäkerta eikä edes autofiktiota.

Kirjoittaja ottaa aina tekstiinsä vaikutteita itsestään ja elämästään, tietoisesti tai tiedostamatta. Tämän käsikirjoituksen kohdalla otin vaikutteita ensin aika tietoisesti. Kuten olen monessa yhteydessä jo aiemmin sanonutkin, Elina oli alun perin alter egoni. (Myös oikeassa elämässä, esittelin joskus nuorempana itseni Elinaksi baarireissuilla.) Kun aloin kirjoittaa Elinan seikkailuja, kirjoitin vain ja ainoastaan itselleni, enkä uskonut näyttäväni tekstiä kenellekään. Tarkoituksena oli tehdä sariitia sekä omasta elämästäni että naisten viihdekirjallisuudesta. 

Ensimmäisestä tekstiversiosta on kuitenkin vuosien ja lukemattomien uudelleen kirjoitusten matka siihen versioon, jonka muut ovat päässeet lukemaan. Versio versiolta tarinasta tuli yhä enemmän fiktiota. Poistin sieltä asioita, jotka olivat merkityksellisiä omassa elämässäni, mutta eivät enää Elinan tarinassa. Lisäsin sinne tapahtumia ja tyyppejä, joihin en ole törmännyt omassa elämässäni. Väritin, yhdistelin, muuttelin ja sekoittelin asioita niin, että lopputulos oli täyttä fiktiota.

Ymmärrän hyvin, miksi tuntuu houkuttelevalta lukea kirjaa kuin se kertoisi elämästäni. On kuitenkin aika turha kuvitella kurkkaavansa minun elämääni kirjan kautta. Kenenkään muun on täysin mahdoton tietää, mikä on ollut faktaa, mikä fiktiota, ja miten ne ovat sekoittuneet. 

Kuinka paljon tekstissä sitten on tällä hetkellä faktaa? Loppujen lopuksi aika vähän, lähinnä jotkut tyypit, tapaukset ja tilanteet. Esimerkiksi oppilaiden kommentteja olen ottanut suoraan oikeasta elämästä. Olen myös ollut oikeastikin nettitreffeillä, jonne saapui profiilikuvan ottamishetken jälkeen kaljuuntunut mies. Olen taistellut auton konepellin kanssa (tosin ihan yksin).

Kukaan tekstin henkilöistä ei vastaa ketään oikeasti olemassa olevaa henkilöä. Heistä löytyy kyllä tietynlaisia tyyppejä, joita esiintyy oikeassakin (koulu)maailmassa. Esimerkiksi Kuisman Sepon ja Mäkelän Karin kaltaisia, pitkään virassa olleita miesopettajia löytyy varmasti jokaisesta opettajainhuoneesta. Jokaisesta peruskoululuokasta löytynee myös oma nenäkäs brookensa ja adhd:sta kärsiviä rikardoja ja lorenzoja.  Ja kenelläpä pitkään sinkkuna olleella ei olisi omaa kalleaan?

Ehkä vähiten yhteistä totuutta on yllättäen minulla ja Elinalla. Meillä on sama ammatti, samoja harrastuksia ja samoja kokemuksia, mutta itse ajattelen, että päähenkilöni on negatiivini. Elina jaksaa bilettää ja juhlia, minä en useinkaan lähde kotisohvalta. Elina suhtautuu työhönsä välillä melko huolettomasti, minä liiankin tunnollisesti. Elinalle miehen löytäminen on yksi elämän tärkeimmistä asioista, minä taas viihdyn vähän liiankin hyvin yksin. Olen ehkä jopa tiedostamatta antanut Elinalle ominaisuuksia, joita toivoisin itselleni. Hän on paljon minua rennompi, rohkeampi, tunteikkaampi, sosiaalisempi ja luottavaisempi. Hänen elämänsä on arjen kommellusten takia paljon hauskempaa ja ennen kaikkea hänellä on säilynyt kaksi bestistä, joiden kanssa hän edelleen voi jakaa kaiken.

Tässä vaiheessa tiedän jo, että 30 jälkeen 30 tulee olemaan vielä selvemmin fiktiota. Ihan ensimmäisessä versiossa oli samaan tapaan omassa elämässäni sattuneita kommelluksia, mutta tekstiä työstäessäni olen päätynyt poistamaan melkein ne kaikki. Ne eivät vain kuulu siihen tarinaan, jonka nyt haluan kertoa. Ne eivät ole Elinan tarinaa, vaan minun. Tämäkin kertoo siitä, etten nykyisin näe välillämme mitään yhteyttä.

Tai no, näen, että meillä on erikoislaatuinen kirjoittajan ja päähenkilön välinen suhde. Olen saanut katsoa, kuinka alter egoni on kasvanut täysimittaiseksi, omilla jaloillaan seisovaksi sankarittareksi. Minulla ja Elinalla on ollut aika vaiheikas matka yhdessä. Olemme kokeneet ja kokeilleet kaikenlaista yhdessä, ja oppineet koko ajan toisiltamme uutta. 

Parasta on ehkä se, että monet muut (minulle tuntemattomatkin ihmiset) ovat myös pitäneet Elinasta ja Elinan tarinasta. Sekin kertoo siitä, että fiktio toimii - takana olevilla faktoilla ei ole merkitystä silloin, kun niistä on luotu uusi,uskottava maailma.

Osaanko? Pystynkö? Haluanko? - eli kuinka tehdä kirjoittajasta markkinoija

Kun julkaisin 30 ennen 30:n, tiesin kyllä sen ikävän faktan, että kirjoja ostetaan vähän, esikoiskirjoja vielä vähemmän ja esikoisomakustannekirjoja luultavasti vähiten. Tiesin vielä ikävämmänkin faktan, että maailma on pursollaan hyviä, parempia ja loistavia kirjoja, jotka eivät koskaan löydä lukijoidensa luo. Kukaan ei lue kirjaa, johon ei koskaan törmää, eli jollain tavalla kirjaa täytyy markkinoida, että se löydetään. Kaikista ikävin fakta minun kannaltani oli se, että omakustanteella ei muita markkinoijia ole kuin kirjailija itse. 

Kun luin omakustanteista, kaikkialla painotettiinkin markkinointisuunnitelman tekemistä. Minulle pelkkä ajatus siitä, että alkaisin markkinoimaan kirjaani oli täysin vastenmielinen. En usko, että tunneskaalani markkinointiin liittyen olisi ollut positiivisempi, vaikka kirjani olisi ollut kustantamon julkaisema, koska markkinoinnissa on kuitenkin lopulta kyse siitä, että yrittää myydä ja tuoda esille jotain itse tekemäänsä. Minusta se tuntui täysin mahdottomalta. Se ei ollut edes mukavuusalueeni ulkopuolella, vaan jossain ulkoavaruudessa täysin minun ulottumattomissani. Ajattelin siis, että minulle riittää, että teksti on julki ja projektille on laitettu piste. Että jos pari kaveria lukee, niin se on kuitenkin pari ihmistä enemmän kuin pöytälaatikossa.

Toisin kävi. Ei se riittänytkään. Nollamarkkinoinnilla sain kyllä lukijoiksi pari kaveria, mutta kun lukijoiden vähyys konkretisoitui minulle, tajusin, että oikeasti halusin löytää lukijoita. Uskoin, että jossain oli myös minulle tuntemattomia lukijoita, jotka pitäisivät kirjasta, mutteivät vain tienneet siitä. Työstin samaan aikaan myös jo 30 jälkeen 30:n käsikirjoitusta, mutta jatko-osan kirjoittamisessa ei tuntunut olevan järkeä, jos juuri kukaan ei lukisi edes ensimmäistä osaa. Eikä kukaan lukisi sitä, ellei kukaan kuulisi siitä, eikä kukaan kuulisi siitä, ellen minä kertoisi kirjasta eteenpäin. 

Minusta alkoi tuntua, että olin 30 ennen 30:lle velkaa sen, että annoin sille täyden mahdollisuuden tulla luetuksi. Olin työstänyt sitä vuosikaupalla, mitä olisi pari kuukautta lisätöitä? Halusinko luovuttaa kirjamaratonillani nyt, kun matkaa maaliin oli jäljellä enää pari kilometriä, vaikka ne olivatkin ne tuskaisimmat? Kun aloin tosissani miettiä, pitäisikö minun sittenkin markkinoida kirjaani, jäljelle jäi kolme suurta kysymystä:

Haluanko? Kaikki aika, jonka käyttäisin kirjan markkinoimiseen, olisi poissa kirjoittamisesta. Olisiko se sen arvoista? Halusinko käyttää vähäistä vapaa-aikaani johonkin, mistä en tulisi nauttimaan? Kehtaisinko edes alkaa mainostaa omakustanteena julkaistua kirjaa? Toisaalta, miksi ihmeessä en kehtaisi, kun olin tehnyt niin paljon töitä tekstin eteen, ja kehdannut jo julkaista sen?

Pystynkö? Inhoan olla huomion kohteena ja inhoan tuoda itseäni esiin. Suurimman osan ajasta haluaisin vain sulkeutua jonnekin pimeään nurkkaan yksinäni ja laittaa oven kiinni perässäni. Kykenisinkö astumaan ulos nurkastani ja sanomaan, että hei, tässä minä olen, ja tällaista minä olen tehnyt, vai kuolisinko pelkoon ja jännitykseen ennen sitä? Tai vielä pahempaa - mitä jos joku vaikka sen jälkeen kiinnostuisi ja joutuisin tulemaan omalla naamallani julki?

Entä osaanko? Minulla ei ole minkäänlaista kaupallista koulutusta, kokemusta tai kiinnostusta. Kustantamoillakin on vaikeuksia myydä kirjoja, entäs sitten jollain tuntemattomalla omakustannekirjoittajalla? Kannattaako edes yrittää markkinoida esikoisomakustannetta, vai onko se täysin tuhoon tuomittu urakka?

Lopulta tulin siihen tulokseen, että haluan, osaan ja pystyn. Tai ehkä ennemminkin: yritän ja kokeilen, epäonnistun ja opettelen lisää, astun tietoisesti mukavuusalueen rajan yli ja menen rohkeasti tuulta päin. Ilman epäonnistumisia harvemmin tulee onnistumisiakaan, ja jos kaikki menee päin helvettiä, olen ainakin kokemusta rikkaampi.

Joten tuulta päin! Lupaan kertoa, kuinka kävi. 

Suomalaista chick litiä - mitä, miten, miksi?

Vaaleanpunaisia drinkkejä luksusyökerhoissa...

Suomalainen chick lit on jo salonkikelpoista, väittää YLEn artikkeli (31.3.16). Kuitenkin jo se, ettei chick litille ole olemassa vakiintunutta suomennosta (olen törmännyt ehdotuksiin typykirjallisuus, kalkkunakirjallisuus, likkakirjallisuus, mimmikirjallisuus, pimukirjallisuus, sinkkukirjallisuus) kertoo siitä, ettei genre vielä ole ihan suomalaisille tuttu. Suomalaista chick litiä on edelleen julkaistu vähän, ja omat kokemukseni osoittavat, etteivät monet kustantamot edelleenkään usko genreen. Samaan aikaan chick litille löytyy lukijoita, vaikkei moni ääneen myönnäkään sitä lukevansa. 


Mistä tässä oikein on kyse? Miksi chick lit hävettää ja huvittaa yhtä aikaa ja miksi siihen suhtautuminen on ongelmallista juuri Suomessa?

Mitä edes on chick lit? Mielenkiintoista on, että kaikilla on tästä käsitys, mutta kuitenkaan mitään yhtenäistä määritelmää ei ole. Tähän on päätynyt Terhi Nevalainen, joka on kirjoittanut väitöskirjan Pinkit piikkikorot: Chick lit -kirjallisuuden postfeministiset sisällöt ja lukijat niiden merkityksellistäjinä (linkistä pääsee lukemaan, suosittelen!). Nevalaisen mukaan chick lit rönsyilee, tempoilee irti kaavoista ja muuttuu jatkuvasti . Chick litistä on olemassa useita eri variaatioita ja se on rönsyillyt monelle muullekin kirjallisuuden alalle. (82-84)  

Minä määrittelisin chick litin nuorille, itsenäisille naisille suunnatuksi viihdekirjallisuudeksi, johon olennaisesti kuuluu huumori ja itseironia. Mikä tahansa nuoren naisen elämän kuvailu ei ole chick litiä, vaan hyvä chick lit on älykkäällä tavalla hauskaa. Se on myös viihdyttävää, yllättävää, sujuvasti kerrottua ja osaa leikitellä kliseillä ja konventionaalisilla sukupuolirooleilla. Sanoisin jopa, että parhaimmillaan chick lit voi olla voimaannuttavaa.
(Hyvin samoilla linjoilla olivat muuten myös Nevalaisen tutkimukseen osallistuneet chick litin lukijat.)

Mikä chick litissä viehättää?

... suklaata, sydämiä, sokeria...

Suhtauduin itsekin kauan ylenkatsoen chick litiin. Oma chick lit -romaanini 30 ennen 30 alkoi genren parodiana. Havahduin kirjoittaessani siihen, ettei ole helppoa ja kevyttä kirjoittaa helppoa ja kevyttä, ja jäin koukkuun helppouden harhan haasteeseen. Aloin tutustua genreen paremmin, ja huomasin, etteivät shoppailu, säihke ja sinkkuus ole ainoat (eivätkä välttämättä edes olennaiset) elementit chick litissä.

Nevalaisen mukaan chick lit käsittelee nykyajan feministisiä kysymyksiä, mutta ei julistuksellisesti. Chick litin keskiössä on nykyajan nainen, jonka kokemia ongelmia ei muutamia vuosikymmeniä sitten vielä ollut olemassa.  Lukijat arvostavat omakohtaisuuden ja samastumiskelpoisuuden tunnetta. He haluavat lukea postfeminististä tarinaa naisesta, joka individualistisin keinoin eheytyy ja kasvaa, mutta ei suinkaan kohti perinteistä parisuhdetta, vaan parempaa, täydellisempää ja itsenäisempää minuutta. (77, 81, 177)

Minua chick litissä houkuttelee eniten se huumori ja ironia, jonka kautta kasvutarinat kerrotaan. Nevalainen esittää, että chick litin ironia ei välttämättä kohdistu suoraan mokaileviin päähenkilöihin, vaan patriarkaalisiin naiseuden odotuksiin, jotka tulevat chick litin kautta näkyviksi. Itseironista tästä tulee, kun päähenkilö samaan aikaan yrittää täyttää normeja ja kamppailla niitä vastaan. (63) Suomeksi siis itselleen ja ulkoisille odotuksille saa nauraa. Ehkä ne nuoren naisen paineet ja ongelmat eivät tunnu enää niin painavilta, kun niissä on nähnyt huvittaviakin puolia? Myös Nevalaisen tutkimukseen osallistuneet lukijat kokivat ironian myönteisenä huumorina, eli he kokivat sen kohdistuvan nimenomaan ihannenaiseuden odotuksiin. (193)

Jos chick lit on niin mahtavaa, miksi suomalaista chick litiä sitten on niin vähän? 
Puhuin työkaverin kanssa siitä, miten viihdettä pidetään Suomessa vähempiarvoisena kirjallisuutena. Työkaverin spontaani vastaus: Mutta sehän on. Eikä hän suinkaan ole ainoa suomalainen, joka näin ajattelee. Suorastaan huvittavaa, että Suomen kaltaisessa junttilassa on tällaista kulttuurielitismiä... tai ehkä juuri siksi. Minusta viihde on yksi tapa kuvata maailmaa. Taivaalle kiitos se ei ole ainoa keino, mutta ehdottomasti sillekin on paikkansa. 

Nevalaisen mukaan chick litin matala status liittyy suoraan sukupuoleen. Naisten kirjoittamaa ja lukemaa kirjallisuutta ei ole juurikaan arvostettu läpi kirjallisuuden historian (75-76). Chick lit -kirjailija Laura Paloheimokin kertoo YLEn artikkelissa kohdanneensa paljon ennakkoluuloja ja epäilyjä alkuun. Hänkin kuitenkin huomauttaa, ettei chick litin kirjoittamiseen ole mitään valmista formaattia, vaan chick litin kirjoittaminen vaatii ihan samat myllerrykset kuin minkä tahansa muun kirjan kirjoittaminen.

Nevalaisen tutkimuksessa tulee ilmi, että chick lit tuli Suomeen jälkijunassa ja sitä alettiin kirjoittaa vasta 2010-luvulla. Oli keskustelua siitä, voiko edes olla chick litiä angloamerikkalaisen kulttuurin ulkopuolella, ja voiko suomalainen, metropolien ulkopuolelle sijoittuva chick lit olla uskottavaa. (93, 95-96) 

Eli voiko ylipäätään kirjoittaa suomalaista chick litiä? 

Kyllä suomalaista chick litiä on kirjoitettu. Alla olevien linkkien listoihin olen koonnut kirjoja, joiden mainostetaan edustavan suomalaista chick litiä (esim. takakannen mukaan). Sitten siirrytään mielipideosastolle. Minun makuuni kaikki nämä kirjat eivät ole chick litin ytimessä varsinkaan ironian ja huumorin suhteen. Jokainen voi itse päättää, osuvatko nämä teokset genreen chick lit, vai ovatko ne muuta naisille suunnattua viihdettä.

Kirjat ovat sekalaisessa järjestyksessä. Listat eivät ole kattavia, koska niillä on vain kirjoja, jotka olen itse lukenut. (Ja kyllä, laitoin oman kirjani itserakkaasti mukaan.)
Suomalaista chick litiä/Kirjasampo.fi
Suomalaista chick litiä/ Goodreads

Miten kirjoittaa suomalaista chick litiä?
Yksi ongelma chick litin sovittamisessa Suomeen on ehdottomasti miljöö. Esimerkiksi Kinsellan Himoshoppaajien päähenkilö Becky Bloomwood tuntee kuuluisan vaatesuunnittelijan ja elokuvatähtiä, järjestää kahdet häät vuorokauden sisään, on vuoden häämatkallaan kiertämässä maailmaa ja kirjojen nimen mukaisesti ostelee kaikkea kallista ja kiiltävää. Jos vastaavia tapahtumia sijoittaisi Suomen räntäsateeseen, ei se minustakaan kovin uskottavaa olisi.

... kuohuvaa ja matkustelua metropoleihin?

Kira Poutanen on ratkaissut ongelman sijoittamalla tarinansa Suomen ulkopuolelle (lukuunottamatta Rakkautta borealis, mutta Lappihan on lähes ulkomaat ;). Myös Pia Heikkilän kirjojen tapahtumat sijoittuvat Suomen ulkopuolelle, mutta myös muuten chick litille kovin epätyypilliseen ympäristöön sota-alueelle - siltikin yhdistelmä toimii ja on loistava esimerkki siitä, että chick litin rajojen määritteleminen tarkasti on vaikeaa.

Myös oman chick lit -romaanini 30 ennen 30:n tapahtumat sijoittuvat chick litille epätyypilliseen miljööseen eli suomalaiseen pikkukaupunkiin ja tavalliseen arkeen, koska halusin alusta asti kirjoittaa nimenomaan suomalaista chick litiä. Halusin, että tapahtumat sijoittuvat sellaiseen ympäristöön, jonka itse koen tyypillisesti suomalaiseksi. Halusin näyttää, että suuria seikkailuja voi kokea myös arkisemmissa puitteissa.

Arkisiin puutteisiin liittyy kuitenkin omat ongelmansa. Chick litiin kuuluvat olennaisesti bling bling ja kuluttaminen, jotka Nevalaisen tutkimuksen mukaan ovat jopa lukijoiden vaatimuksia hyvälle chick litille. Vaikka lukijat eivät itse ostelleet luksusmerkkejä, niistä puhuminen oli heille jonkinlaista eskapistista estetiikkaa.(187-188) Joillekin chick litin viehätys perustuu siis siihen, että bling bling vie pois arjesta, mutta minulle bling bling on vierasta. Se soveltuu myös huonosti suomalaisen pikkukaupungin elämään, joten oma sankarittareni Elina ei ole lopulta niin kovin kiinnostunut pukeutumisesta, merkkilaukuista tai meikeistä. Minua vei eteenpäin ajatus siitä, että arjessakin voi olla juhlaa, jos vain on riittävästi mielikuvitusta.

Kieltämättä kimmeltävän, vaaleanpunaisen chick litin sijoittaminen pimeään räntämärkä-Suomeen on tietyllä tavalla ristiriitaista, mutta toisaalta ristiriitaisuus sopii genreen, koska se luo ironiaa. Ristiriitaisuus kiehtoo minua genressä ylipäätään, siihen suhtautumisessa, sen välittämässä naiskuvassa ja sen kirjoittamisessa. Siksi kai minulle olikin niin luontevaa venyttää jo ennestään joustavan genren rajoja, ja yrittää kirjoittaa nimenomaan Suomeen sijoittuvaa, suomalaisesta arkielämästä kertovaa suomalaista chick litiä.

30 ennen 30 edustaa minun käsitystäni suomalaisesta chick litistä. 

Mun haaveet on mun haasteet

Tänä aamuna Helsingin Sanomien artikkelissa "Uupumus todisti, miten tärkeää on harrastaa" käsitellään intohimoista harrastamista. Jutussa kerrotaan kahdesta naisesta, jotka käyvät kokoaikaisesti töissä, mutta vapaa-aika täyttyy intensiivisestä harrastuksesta, joista ei palkkaa makseta, ja saavutuksetkin jäävät suurelle yleisölle tuntemattomaksi. Miten he jaksavat? Miksi minäkin täyden työpäivän jälkeen jaksan vielä panostaa täysillä kirjoittamiseen?

Vastaus on lopulta aika yksinkertainen. HS:n jutussa työpsykologian tutkija Lotta Harjun mukaan intohimo mitä tahansa tekemistä kohtaan lisää elämän merkityksellisyyttä. Tekemisestä tulee mielekästä kuitenkin vasta, kun se tarjoaa sopivasti haasteita. Täytyy siis jaksaa ponnistella ja nähdä vaivaa, mutta se myös palkitsee, ja mielekkyyden kokemus saa ponnistelemaan lisää. Syntyy positiivinen kierre, jota voisi kai kutsua intohimoksikin.

Monille töihinsä leipiintyneelle voi harrastaminen olla ainoa keino saada mielekästä tekemistä ja jaksaa töissäkin. Minä taas olen siitä onnellisessa asemassa, että pidän paljon myös työstäni, ja osaan tehdä siitäkin itselleni sopivan (välillä liiankin) haasteellista. Samaan aikaan kirjoittaminen on niin iso osa elämääni, etten oikein osaa pitää sitä pelkkänä harrastuksena. Onko minun siis vaikeaa löytää aikaa vaativalle työlle ja vaativalle harrastukselle? Väsyttääkö joskus antaa töissä kaikkensa ja tulla sitten kotiin antamaan parhaansa käsikirjoituksille? Tuntuuko välillä siltä, ettei ole järkeä maksaa siitä, että saa lisävelvotteita? Kärsivätkö ihmissuhteet ja muu elämä ajoittain? Stressaako? Kyllä, kyllä, kyllä ja kyllä. Mutta kun Aamulehti (3.1.) kysyy, onko mahdollista elää täysin stressitöntä elämää, vastaa professori Mika Pantzar, että sehän olisi hirveä ajatus. Hyvä stressi saa toimimaan määrätietoisemmin ja myös lisää vireystilaa. Kun tekee sitä, mistä pitää, joutuu antamaan paljon, mutta myös saa paljon. 

HS:n haastatteleman Harjun mukaan on vain arvioitava itse, jaksaako suoriutua sekä työstä että harrastuksesta, ja tuoko harrastus elämään iloa ja intohimoa, vai suorittamista ja huonoa stressiä. Omalla kohdallani esimerkiksi maratonajan parantaminen ei jaksa motivoida niin paljon, että olisin valmis uhraamaan vapaa-aikaani siihen siinä määrin kuin se vaatisi, niin ihanaa kuin juokseminen onkin. Joskus vuosia sitten taas jätin kirjoittamisen vähemmälle, koska ajattelin järkevästi, että kirjoittaminen on "vain harrastus", ja että keskityn nyt opiskeluun/työhön/juoksemiseen/mieheen/johonkinmuuhun, ja kirjoitan sittenjoskuskun. Voin kertoa, etten tullut yhtään onnellisemmaksi, kun kirjoitin vähemmän. Päinvastoin. Kirjoittaminen tuo minulle valtavasti iloa. Enemmänkin, tarvitsen sitä voidakseni hyvin. 


Siksi kirjoittamiseen kannattaa käyttää aikaa. Siksi en tarvitse siitä tässä vaiheessa palkkaa. (Moni on kysynyt, kuinka paljon saan, kun joku ostaa 30 ennen 30 -kirjan. Vastaus on, etten juuri mitään. Itse asiassa on todella epätodennäköistä, että saisin edes omat rahani takaisin.) Palkan saan työstäni, mutta se taas tarkoittaa sitä, että työn on oltava ykkössijalla, ja että se vie suurimman osan ajastani. Kun samaan aikaan haaveilen siitä, että saan kirjoittaa tosissani luettavaa myös muille, julkaisukelpoista tekstiä ja valmiita teoksia, on elämäni aika täynnä.  Haaveeni ovat siis haasteeni. 

Uskon kuitenkin vahvasti, että vaikka oikeasti tärkeät, onnelliseksi tekevät asiat eivät useimmiten ole helppoja, ne ovat kuitenkin ehdottomasti tavoittelemisen arvoisia.

P.S. Aina ei voi tavoitella ja tehdä täysiä. Välillä on kiva tehdä jotain ihan muuta, lähteä ulos kävelemään ja räpsiä kuvia kuolleista korsista merenrannalla. Ajankäytöstä ja siitä, miksi välillä kannattaakin haahuilla, lisää täällä.