Kirjahistoriani: Hilja Valtosen Hätävara

Löysin Hilja Valtosen Hätävaran aikoinaan lapsuuden kotini kirjahyllystä. Luin repalaisen kirjan useampaan kertaan, mutta viime vuosina olin jo täysin unohtanut Valtosen. Miltä tuntui palata entisen suosikin pariin ja kuinka 1930-luvulla kirjoitettu teksti toimii nykyhetkessä?

Hilja Valtonen palasi mieleeni, kun törmäsin hänestä tehtyyn sarjaan Yle Areenassa. Aloin kuunnella sitä eräänä sunnuntaina, kun lähdin lenkille. Tuli juostua vähän ylimääräistä, koska en yksinkertaisesti malttanut lopettaa kesken.

En ole ainoa, joka on unohtanut oman aikansa viihdetähden. Suosikkikirjailijasta ei löydy dokumentteja, joten siksi Yle Areenan sarja on todellinen kulttuuriteko! Sarja on muutenkin hienosti tehty ja yhdistää arkistomateriaaleja sekä haastatteluja. Rempseä, savolaismurretta puhuva Valtonen pääsee itsekin ääneen. Samalla puhutaan lempiaiheestani eli viihteen aliarvostuksesta.

Kotiseudulla lomaillessa etsin vintiltä taas entisen lempikirjani. Aloin lukea sitä innolla, mutta myös jännittyneenä. Entä jos pettyisin? Pian huomasin, ettei siitä tarvinnut olla huolissaan.

Punapäinen Vappu on suorasanainen sankaritar, joka ei jää odottelemaan miesten hyväksyntää. Kirjassa seurataan hänen elämäänsä kolmessa eri ajassa: koulussa, nuorena pankkivirkailijana ja kolmen lapsen äitinä. Mukana kulkevat elämän miehet Timo ja Jali.

Sujuva teksti vie yhä mukanaan. Romanssi saa sukat pyörimään lukijan jaloissa, juonenkäänteet viihdyttävät ja dialogi on niin nasevaa ja napakkaa, että harvoin pääsee vastaavaa lukemaan.

Kirjassa näkyy tietenkin, että se on kirjoitettu 30-luvulla. Naisen on esimerkiksi tähdättävä avioliittoon, mutta Valtonen kyseenalaistaa herkullisesti naisen aseman ja käsityksen siitä, ettei nainen pärjää taloudellisesti ilman miestä. Ainoastaan kolmannessa aikatasossa jouduin hieman nieleskelemään miespäähenkilön myrkyllisen käytöksen edessä. Jollain tavalla hienoa on kuitenkin, miten Valtonen kuvaa avioliittoa yhtä aikaa inhorealistisesti ja romanttisesti.

Voin siis edelleen suositella tätä teosta romanttisen viihteen ystäville pienellä varauksella. Omasta mielestäni ajan patina vain lisää kirjan maailman viehätysvoimaa. Taitavan kirjoittajan teksti toimii siis vielä vuosikymmeniä myöhemminkin.

Kokemuksia Kriittisen korkeakoulun arviointipalvelusta

Kaikki tekstit hyötyvät palautteesta. Kun päätin julkaista 30 tapaa tunnistaa Se oikea omakustanteena, päätin myös hankkia ammattimaista palautetta Kriittisen korkeakoulun arviointipalvelusta. Millaista palautetta sain ja miten palvelu toimi?

Lähetin tekstin palveluun toukokuussa. Teksti oli silloin jo pitkälle työstetty, mutta ei kuitenkaan vielä täysin viimeisimmässä muodossa. Kokemukseni mukaan palautteesta on eniten hyötyä silloin, kun kokonaisuus on kasassa, olen katsellut tekstiä monelta eri suunnalta ja korjannut selvät puutteet, mutta en ole vielä ehtinyt viilata ja hioa tekstiä loppuun. Siihen täytyy kuitenkin olla valmis tekemään isompiakin muutoksia palautteen jälkeen.

Kun lähetin tekstin luettavaksi, sain pian tiedon siitä, kenelle teksti oli lähetetty luettavaksi. (Arvioijaa voi myös toivoa.) Olin alkuun hieman epäileväinen, kun naisten viihdettä edustavan tekstini arvioijaksi tuli mies. Luotin kuitenkin hänen ammattitaitoonsa.

Sain palautteen elokuun puolessavälissä, eli jouduin odottamaan 2,5 kuukautta. Tämän verran olin sivuston arvion mukaan varautunut odottamaankin. Kesäloma välissä varmastikin vaikutti myös.

Jotain hyvää, jotain kehitettävää

Saamani arvio on useamman sivun mittainen. Yleisluonnehdinta osuu hyvin yksiin sen käsityksen kanssa, joka minulla itsellänikin on tekstistä. Kyllä, pyrin kirjoittamaan hieman syvällisempää, elämänmakuista, mukaansatempaavaa ja hieman liikuttavaakin chick litiä.  

Yllätyin ehkä eniten siitä, että sain kehuja aidon tuntuisesta dialogista. Omasta mielestäni dialogin kirjoittaminen on aina ollut yksi haastekohtiani. Toinen yllättävä kohta arviossa oli se, että siinä käsiteltiin päähenkilö Elinan puhuvaa kissaa Prinssiä. Itselleni puhuva kissa ei edusta maagista realismia, vaan on aivan arkinen asia. Kaikki kissan omistajat tietävät, että kissat puhuvat, eikö?

Kehitettäviksi asioiksi arviossa nostettiin ensinnäkin koomillisten sivujuonteiden lisääminen. Tästä itselleni heräsi ristiriitaisia ajatuksia. Arvioijan ajatus ei ollut huono, mutta olin toisaalta itse halunnut hieman vähentää komediaa ja lisätä sokeria. Tekstiä eteenpäin editoidessa tasapainoilin siis näiden kahden välillä. 

Toinen kehitettävä asia oli se, miten sivuhenkilöiden kohtalot heijastavat Elinan läpikäymiä asioita. Arvioija kehotti pohtimaan, onko näistä otettu kaikki irti, ja näistä pohdinnoista sainkin paljon hyviä ajatuksia seuraaville editointikierroksille.

Vähiten yllätyin siitä, että arvioija kiinnitti huomiota helmasyntiini eli liikaan selittämiseen ja rautalangasta vääntämiseen. Aargh, milloinhan oppisin tästä pois? 

Jäin kaipaamaan arviossa eniten kommenttia päähenkilöiden välisestä kemiasta. Se on kuitenkin erittäin olennainen elementti naisten romanttisessa viihteessä. Kaiken kaikkiaan olisin myös kaivannut ehkä jopa enemmän kritiikkiä ja kehitettävää. Sain siis omasta mielestäni liikaa kehuja! Toisaalta oli helpottavaa kuulla, että teksti toimi arvioijankin mukaan jo hyvin kerronnallisesti ja temaattisesti kuten itsekin olin ajatellut.

Kannattiko?

Palvelu maksoi 170 € (hinta määräytyy tekstin pituuden mukaan). Ihan ilmaista touhu ei siis ole, mutta toisaalta kalliimpiakin palautepalveluja löytyy.

Palautetta voi tietysti saada muutakin kautta kuin maksullisista palveluista. Kaikkien lähipiirissä ei kuitenkaan ole lukijoita, joilla oli aikaa, näkemystä, kokemusta ja asiantuntemusta antaa yhtä hyvää ja monipuolista palautetta teksteistä. 

Simo lukee tekstejäni ahkerasti, 
mutta ei aina osaa sanoittaa palautettaan.

Ammattilainen osaa katsoa tekstiä monesta eri suunnasta ja sanoittaa siitä löytyvät puutteet. Hän ei takerru yksityiskohtiin vaan hahmottaa kokonaisuuksia. Palaute muotoillaan asianmukaisesti. Ei siis tarvitse pelätä asiattomia kommentteja tai turhia sivuhuomautuksia, joita voi joskus eksyä amatööripalautteen joukkoon.    

Mielestäni palautteeseen kannatti tällä kertaa sijoittaa. Saamani arvion perusteella sain tehtyä tekstistä taas asteen paremman, eikä siitä saatua iloa voi mitata rahassa. Luultavasti palvelu ei ole ykkösvaihtoehtoni seuraavan tekstin kohdalla, mutta voisin käyttää sitä toistekin. 

Saako omakustanne olla omakustanne?

Arttu Seppänen kirjoitti HS:n lauantaiesseessä omakustanteista ja sai minut viimein tarttumaan aiheeseen, jota olen pitkin syksyä pohtinut. Täytyykö omakustanteen olla kustantamoteoksen veroinen ja käydä läpi ammattimainen kustannustoimitusprosessi, vai saako omakustanne olla omakustanne, mahdollisine rosoineen ja virheineen?

Seppänen kertoo ostaneensa omakustanteen erikoisen radiomainoksen perusteella. Hänen kuvauksensa kirjasta ei ole mairitteleva. Alku koettelee kärsivällisyyttä, ja virkkeet ovat kuin toffeeta, vaikeasti pureskeltavia. Seppänen kyllä kertoo nauttivansa häröilystä, mutta selvää on, että hän lukee teosta vain ironisesti.

Tähän tiivistyy monen elitistilukijan käsitys omakustanteista. Niistä voi aikansa ratoksi etsiskellä edes yhä kieliopillisesti oikeaa virkettä ja naureskella kaveriporukassa löytyneille virheille. Oikeaa kirjallisuutta ne eivät ole. Seppänen väittääkin, että harva omakustanne vastaa ammattitaitoisen kustannusprosessin läpi käyneen kirjan konventioita ja kriteerejä.

Pitäisikö sitten vastata? Pitäisikö olla joku taho, joka varmistaisi, ettei lukijoiden silmiin vahingossa eksy ”kuvauksia, joita ei saa mielestä, vaikka haluaisi”? Ei, ja ei! Ensinnäkin elitistien kannattaisi muistaa, että kirjallisuuden konventiot ovat muuttuvia. Moni klassikkoteos saisi tänä päivänä kustannustoimittajalta melkoisen määrän punakynää pitkien kuvailujen ja pohdintojen kohdalle. Kuka tietää, ehkäpä joku omakustantaja onkin aikaansa edellä ja luo parhaillaan aivan uudenlaista kirjallisuuskäsitystä? (Mietin esimerkiksi tubettajien videoita, jotka eivät käy läpi tuotantoyhtiöiden virallista valvontaprosessia, mutta jotka kuitenkin kelpaavat katsojille.)

Toisekseen kaikilla on oikeus saada äänensä kuuluviin. (Kyllä, myös sellaisilla kirjoittajilla, jotka eivät hallitse yhdyssanoja!) Tähän ei tarvitse liittyä minkäänlaista ironiaa. Seppänenkin on valmis myöntämään, että omakustanteet lisäävät moniäänisyyttä. Hänen esimerkkiteoksensa edustaa kieltä, joka on olemassa, riippumatta siitä, vastaako se kirjallisuudelle asetettuja standardeja. Minun nähdäkseni siitä ei ole tarvetta silottaa rosoja, jotka ovat arvokkaita sellaisinaan, todisteita kielen variaatiosta ja tekstien moninaisuudesta.

Omakustanne voi toki joskus vaatia lukijalta tiettyä sopeutuvaisuutta. Tunnustan, että itsekin kielten ja kirjallisuuden opiskelijana, opettajana ja maisterina luen mieluummin hyvin kustannustoimitettua tekstiä. Silmäni eivät silti saa pysyviä vaurioita, vaikka luen välillä vähemmän täydellistä tekstiä. Minun ei edes tarvitse itsetietoisesti osoitella virheitä ja näyttää omaa osaamistani. Voin esimerkiksi ontuvasta kielestä tai epätasapainoisesta kokonaisuudesta huolimatta pitää hauskoista hahmoista, mielenkiintoisesta alkuasetelmasta tai jännittävästä juonenkäänteestä. (Kirjoittajille vinkki, jonka olen saanut itseäni viisaammilta kirjoittamisen opettajilta: epätäydellisen tekstin lukeminen ja analysoiminen voi opettaa enemmän kuin valmiiksi täydellisen.)

Kustantamo on laadun tae?

Omakustanne ei myöskään välttämättä ole kustantamon hylkäämä laaduton rykäisy. Ensinnäkään kaikki eivät edes lähesty kustantamoja. Seppänenkin tietää, että omakustanne voi olla myös oma valinta. Itsekin valitsin tulevan 30 tapaa tunnistaa Se oikea -romaanin kohdalla suoraan omakustanteen. (Täällä kerron miksi.)

Yhä useampi omakustantaja on myös tietoinen kriteereistä ja konventioista. Itse rikoin niitä esikoisen kohdalla erityisesti ulkonäön kohdalla, koska hei, minä voin. Toisaalta moni omakustanne voi nykyään olla varsin ammattimaisesti tehty. Seppänen mainitsee omakustanteiden maineen kirkastajana Töllin runoteoksen, joka nousi Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkintoehdokkaaksi ja voitti Tanssiva karhu -palkinnon. Harva omakustanne yltää tällaisiin saavutuksiin, mutta kelpo kirjoja löytyy useita.

Itse näen, että omakustanteiden vertailu kustantamojen julkaisuihin on turhaa ja epäreiluakin. Omakustantaja toimii yksin, kustantamossa kirjaa voi olla tekemässä monta eri alojen ammattilaista. Kyseessä on kaksi eri sarjaa. Puulaakijoukkue ei pelaa samalla tavalla kuin ammattilaiset, mutta molempien otteluissa voi viihtyä. Tavallinen lukija ei edes välttämättä kaipaa kirjalta samoja asioita kuin kirjallisuusharrastaja. Juha Vuorinen lienee tästä kuuluisin esimerkki. (Hänenkin tuotantonsa tosin on nyt myyty isolle kustantamolle.)

Eivätkä muuten kaikki kustantamojenkaan teokset silkkaa kultaa ole. Anteeksi vain, ei kiinnosta lukea iskelmätähtien naisseikkailuista tai jonkun jääkiekkoilijan huumehöyryisistä vuosista. Postmodernit egon pölistelyt taas voivat olla vaikka kuinka laadukasta kirjallisuutta, mutta eivät ne silti minua henkilökohtaisesti puhuttele.

Yksinkertaistettuna kustantamot julkaisevat sitä, mikä myy, omakustantaja sitä, mille hänen sydämensä sykkii. Parhaimmillaan omakustanne voi uskoakseni haastaa kustantamojen kaupallisuuden ja muuttaa yleistä käsitystä hyvästä kirjallisuudesta. Itse toivon edes hieman haastavani suomalaisten kustantamoiden jämähtänyttä viihdekirjallisuuskäsitystä. Gabriel Korpi uudistaa dekkariperinnettä. Harvinaisemmat genret taas käytännössä elävät ainoastaan (isojen) kustantamojen ulkopuolella.

Kuukausipalkka kustannustoimitukseen?

Kuten sanottu, yhä useampi omakustantaja suhtautuu julkaisuprosessiin vakavasti ja käyttää ammattiapua. Yksi parhaista auttajista on tietysti kustannustoimittaja. Minulla on hyviä kokemuksia toimitusprosesseista ja koen niiden parantavan tekstiäni, mutta harkitsin silti kahteen kertaan kustannustoimituksen ostamista tulevalle kirjalleni.

Kustannustoimitus ei nimittäin todellakaan ole ilmaista. Saamieni tarjousten perusteella se maksaa n. 2€/1000 merkkiä, eli 300 000-merkkisen käsikirjoituksen kohdalla yhden kierroksen hinnaksi tulee n. 600€. Kustantamojen kautta julkaistavat teokset saavat yleensä useamman kerran palautetta (eroja kustantamojen välillä tietysti on), joten kustantamotasoisen toimituksen ostaminen käsikirjoitukselleni olisi ollut jo vähintään kuukausipalkan veroinen investointi. Kun omakustantajan myynti on lähempänä kymmeniä kuin satoja kappaleita (tuotto tyypillisesti 1-3€/kirja), ei rahoja kannata haaveilla saavansa myynnillä takaisin.

Kaikilla ei todellakaan ole varaa näin kalliiseen palveluun. Olen itsekin ollut tämän vuoden lapsen kanssa kotona eikä kotihoidontuki riitä edes asumis- ja elinkulujen kattamiseen. Pidetään mielessä, että omakustantamisessa on hienoa se, että kuka tahansa voi julkaista kirjan, myös vähävarainen. Kyseessä on tasa-arvoasia, sillä edelleen, kaikilla on oikeus saada äänensä kuuluviin.

Ei pidä myöskään unohtaa, etteivät kustannustoimittajat ripottele tekstiin taikapölyä. Jos teksti saa palautetta esimerkiksi hitaasta alusta, kirjoittajan on ihan itse keksittävä, kuinka vauhdittaa alkua. Kustannustoimitus ei takaa, että lopputulos on automaattisesti parempi kuin sellaisen kirjoittajan, joka ei palvelua osta. 

Ammattitoimittajat eivät myöskään ole ainoita, jotka voivat auttaa tekstin kanssa. Kirjoittajakaverit tai tarkkasilmäiset esilukijat voivat yhtä lailla auttaa viemään tekstiä eteenpäin. (Jopa joissain kohdin paremmin, jos tuntevat tekstin genren kustannustoimittajaa tarkemmin.)

Kustannustoimitus ei ole huono vaihtoehto – mutta ei pakollinenkaan

Itse päädyin lopulta panostamaan ammattiapuun. Jos haluaa kehittyä kirjoittajana tai tähtää suurempaan levitykseen kaupallisten teosten rinnalle, kustannustoimitus on järkevä vaihtoehto. Ammattilaisen silmät auttavat niin kokonaisuuden rakentamisessa kuin pienten yksityiskohtien viilaamisessakin. Vaikka kustannustoimituksen hinta voikin olla omakustantajalle kova, on ammattitaitoisen työn hinta kuitenkin perusteltu. (Monet kustannustoimittajat ovat myös pienyrittäjiä, heidän tukemisensa ei varmasti ole väärin!)

Jos tahtoo tulla otetuksi vakavasti, täytyy tunnustaa, että kirjallisuuden kriteerit ja konventiot ovat syntyneet syystä. Moni lukija odottaa niitä vaistomaisesti. Jos rikkoo sääntöjä, on ihan hyvä tiedostaa se. Vaikka tekeekin omaa juttua, siihen ei pidä rakastua niin, ettei osaa ottaa vastaan kehittävää, perusteltua kritiikkiä.

Tulevan kirjani kohdalla ei kuitenkaan puhuta kustantamotasoisesta prosessista. Olin valmis maksamaan säästöistäni vain yhden kierroksen. (Palautetta sain sitä ennen useammalta taholta.) Ammattitaitoinen lukukierros auttoi minua ehdottomasti viemään tekstiä askeleen eteenpäin. En tosin tiedä, huomaisiko lukija eroa toimittamattomaan tekstiin. Olisiko lukijalle väliä, että tekstissä on muutama adverbi enemmän tai jotkut sanat toistuvat?

Minulle itselleni on kuitenkin tärkeää kirjoittaa mahdollisimman hyvä teksti (mahdollisuuksien rajoissa). Ajattelin kustannustoimitusta myös investointina tulevaisuuteen. Jokainen kustannustoimittaja kiinnittää huomiota hieman eri asioihin, ja mitä useamman kanssa työskentelee, sen enemmän mahdollisuuksia on oppia erilaisia keinoja kielen sujuvoittamiseksi ja elävöittämiseksi. Niitä kun ei opita pilkkusääntöjä kertaamalla!

Jos kirjoittaa vakavasti, kustannustoimituksen ostaminen ei siis varmasti ole huono valinta. Kannustan käyttämään ammattiapua, jos siihen on mahdollisuus. Kaikkien ei kuitenkaan tarvitse olla tästä samaa mieltä. Omakustanteen julkaisemiseen liittyy vapaus, valtavirtaa vastaan uiminen ja pieni anarkia. Normien rikkominen on rakennettu sisään indiekirjaan. Siksi se saa mielestäni myös olla jotain muuta kuin mitä lukijat ovat tottuneet teoksilta odottamaan – eikä se silti ole yhtään vähemmän arvokas.